Jälleen nappasi totuus omasta tyhmyydestä ja yltiöpositiivisuudesta. Turha minun on mitään Reetan kotiinpääsyä kuvitella. Eihän se ole olleskaan realistista. Toisaalta sen alitajuisesti tiesinkin, mutta olisin niin mielelläni ollut vielä kotona. En olisi ollut halukas palamaan sairaalaan. Reettaa toki on kova ikävä, mutta totuutta ei. Tyhymä, mikä tyhymä.
Ainoa positiivinen seikka päivän veriarvoissa on crp, korjautuu koko ajan. Muut arvot laskee ja ovat edelleen mittaamattomissa. Neiti voi muuten loistavasti, parempi vain jatkaa eristyksissä, ettei uusiudu infektio. Tällä hetkellä ei siis ole tietoa ensi viikon lyppi-ajankohdasta saati hoidoista. Kaikki on niin sitkeässä odottamisessa. Auki. Ei siis auta kuin malttaa vain ja odottaa. Ja minullehan se on yhtä tuskaa. Epätietoisuus myös.
Näinpä minulla on täysi syy ja oikeus, suorastaan velvollisuus syödä suklaata. Milloinkahan viimeksi olen itselleni karkkia ostanut, mutta nyt koin sen pakoksi. Suklaahan tuo sellaisen hyvänolon ja mielihyvän. Otetaan se sitten pussista, kun nupin omat voimavarat eivät riitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti