ILOTYYNY

Tätini oli ommellut Reetalle ja äidillemme ilotyynyt. Sellaiset pitkulaiset, värikkäät ja tilkuista kootut. Iloiset, ilotyynyt. Minusta tuo tyynyn nimi on kaunis ja positiivinen, uskon sen tuovan iloa molemmille tyynyn saajille. Reettahan viettää paljon aikaa myös tyynyjen ympäröimänä, joten kaunis tyyny on iloinen asia. Jo sairaalassa tiesivät, että tyynyllä on väliä. Monet hoitajat osasivat kysyäkin, minkälaista tyynyliinaa ja lakanaa laitetaan, onko värillä väliä. Ja onhan näillä asioilla, väliä meinaan. Onhan olemassa myös pipityyny, johon voi hukuttaa vaikka hammaskipunsa. Lämmittää tai jäähdyttää ja hautoa kipeää, pipiä paikkaa. Ilotyynyyn nojatessa tai sitä katsellessa ilo läikähtää ja hyvä mieli siinä sivussa. Ilon kautta, vaikka tilanne olisi mikä. Jess!
   On mielessäni läikähtänyt välillä muutakin kuin iloa, lähinnä kiukkua puskaradioiden ansiosta. Kuinka moni tietää tai ennen kaikkea luulee tietävänsä meidän asioista tai Reetan kuulumisista, vaikka eivät todellakaan tiedä. Ja sitten sitä omaa tietoaan kylvävät. Silloin aikoinaan, vuonna pipo, vuonna kuokka ja vesuri, reilu viisi vuotta sitten sen jo huomasin. Reetan tilanteesta puhuttiin, mitä puhuttiin ja kas kummaa tarina muuttui jokaisen puhujan versiossa. Ihan tahtomattaankin. Vaikka olisi ollut kuinka pieni piiri joka sitä versiota pyöritteli. Lukuisia kertoja, silloin mieleni pahoitin, kun lopulta juorun ja asian aivan uuden version kuulin. Tai sen matkalla, rikkinäisen puhelimen lailla, muuttuneen version siitä alkuperäisestä korviini sain. Näin uskon käyvän myös monessa muussa asiassa, monien muidenkin ihmisten kohdalla, tarina muuttuu... ja sitten jokainen lukija tai kuulija tulkitsee sen omalla tavallaan. Valitsin silloin tämän sortin julkisen avoimuuden, eli kirjoittamisen, julkisen blogin. Se on osoittautunut loistavaksi vuorovaikutuksen välineeksi ja vertaistueksi myös itselle. Sain kuulla myös yhdestä perheestä, lukijasta, jonka lähipiiriin on syöpä jalkautunut viime aikoina. Kuinka hän nyt näkee, tuntee ja tulkitsee asioita tietystä uudesta perspektiivivinkkelistä. Hän kuulemma lukee nyt tekstejäni uudelleen (voi riepua ;-)). Ymmärtää jotkin asiat ja kirjoittamani tekstit aivan uudella ja erilaisella tavalla. Kun nyt on se omakohtainen kokemus, ja läheinen myötäeläminen mukana. Mutta siihen juoruun... Juorun mukaan jonka sain lukea tekstarina, olemme joutuneet sairaalaan... Kun sain kuulla nimeltä kuka kylän tietotoimiston pitäjä moisen tiedon oli välittänyt, ihmetykseni oli entistä suurempi. Hädin tuskin tiedän kenestä on kyse, kelasin nimeä, mutta tuskin vastaan tullessa tunnistaisin. Aika monia tuntuu kiinnostavan. Hyvähän se on että kiinnostaa ja kuljetaan mukana, mutta kuka laittaa alulle sen asian, juorun, tiedon jota uutena totuutena levitetään? Pahoitanko mieleni, kyllähän se sivaltaa ja kiukuttaakin, mutta nahkani on jo aika parkkiintunut. En siis korjannut asiaa tietotoimistolle, hämmästelin vain. Vaikka yhä kirjoitan, julkisesti kerron kuulumisiamme, aina on joku joka tietää meidän asioista meitä enemmän. Miksiköhän? Pääasia on että itse omat asiamme ja kuulumisemme tiedämme ja ennen kaikkea saamme olla kotona. Mistäkö tiedän että olen kotona? Vaikka ja mistä. Elukoista, laumastamme, oman huushollin tuoksuista, villakoirista, äänistä, omasta tilasta ja ennen kaikkea tästä kotikoneesta jolla saan naputella. Täsmätietoa, täyttä faktaa. Olkoon tämä jälleen näitä pienen kaupungin lieveilmiöitä, jotka aina silloin tällöin yllättää. Toki olemme saaneet pienen kaupungin lieveilmiöistä yllättyä myös positiivisesti, sen osoitti mennyt syksy. Toki onhan sekin välittämistä, välittämistäkin kun on monenlaista. Sellaista myötäelämistä ja sitten tiedonsiirron tapaista, asioiden eteen päin välittämistä. Sama sana, kaksi merkitystä. Eli en minä mieltäni niin paljoa ole pahoittanut, ettenkö tänne kirjoittaisi yhä. Mutta olen lukuisia kertoja miettinyt myös bloggaamisen lopettamista, ihan itsekkäistäkin syistä. Aivan sairaan pitkä savotta kirjoitettavaksi, kun ajattelin sen olevan sellaisen tietyn  mittaisen turnauksen, noin kolme vuotta ja loppu hyvin. Tai sitten voisin alkaa heittämään löysää läppää jostakin muusta vinkkelistä. En jaksa nyt moista ajatella, saati päätöksiä suuntaan tai toiseen tehdä, kunhan heitin siivun ajatusvirrasta.


   Loppiaisena meillä paukkui kunnon pakkanen, kolmisenkymmentä rapsakkaa astetta. Yöpaidassani, aamuyhdeksältä, elikoita takaovesta ulos laskin. Kaksi koiraa ja kaksi kissaa. Varpaitaan kipristellen ne sinne hiipivät ja kiireellä takaisin tulivat. Paitsi yksi, Tinka-pieni ei palannutkaan. Menin ovelta ovelle lukuisia kertoja ja noiduin kissamme kieroutunutta huumorintajua. Tunnit kuluivat ja huoli vain kasvoi. Sisäkissa, keskenkasvuinen ja ilman aamupalaa... Huoli kasvoi tunti tunnilta, kuvittelin pienen paleltuneen kuin russakan johonkin avuttomana. Syyllisyyskin vilahteli. Mutta kun on Tinka muulloinkin ulkona pyörähtänyt ja takaisin tullut. Saati sitten tuollaisella pakkasella. Kiersin pihat, pellot, tiet. Kolkuttelin  naapurit. Fanny teki katoamisilmoituksen ja facebookissa ilmoitusta jaoimme. Toivo alkoi tunti tunnilta hiipumaan. Uusi toivonkipinä minulla oli eilisessä päivässä. Arki, ihmiset katsoo postilaatikoita ja puhelinnumerot vastaa. Mutta ei... Perheemme oli todella maassa, alakuloinen, siinä ei paljon ilotyynynkään kulmien pureskelu auttanut. Kolmekymmentä pitkää, hidasta ja todella jäätävää tuntia... Sitten se kuului takaovelta, pienen kissan todella iso naukaisu. Tinka palasi, itse! Pieni oli aivan jäässä, nälkäinen ja todella väsynyt. Täydeksi mysteeriksi seikkailu jäi ja varmaan jääneekin. Ensiapuna saunaa, löylyä, viljahaudepussia lämmitettynä, ruokaa, pusuja, silittelyjä, vierihoitoa, nuolemista muiden elikoiden aloitteesta... vai luulitko minun jo kissatkin nuolevan kun olen niin kotona, niin kotona. Soitin myös eläinlääkärille, pitääkö jotakin tehdä tai tajuta. Muutaman tunnin Tinka nukkui lukuisien ilotyynyjen ympäröimänä ja aivan kanttu vei. Sitten se hoiperrellen siirtyi syömään ja takaisin saunan lämpöön. Liekö Vienonkin huoli hellittänyt, sillä se veti Tinkan paluun jälkeen ilorallia huoneesta toiseen. Kirmasi häntä kaarella ja kiljahteli juostessa. Mieletön helpotus ja iloitkukin siitä tuli. Ai että eläimetkin osaavat olla tärkeitä.


   Tiistaina sain odottamani puhelun lääkäriltä. Tai sanottakoon odottamani puhelun odottamaltani lääkäriltä, joka on kulkenut todella tiiviisti mukana koko matkan. Teki niin hyvää jauhaa. Avasimme asioita lukuisista vinkkeleitä. Hänelle myös tunnustin jättäneeni yhden kolmiolääkkeen, kolmesti päivässä annettavan, lihasrelaksantin kokonaan pois. Miksikö? Amatööri! Kun minä tuossa joulun aikaan joutessani ynnäilin kaikkia asioita ja arkeamme, laskeskelin lääkkeiden kolmioita ja sen sellaista... Ajattelin lapsemme valveilla olon ja läsnäolon lisääntyvän, mikäli ei ole koko aikaa aivan mömmöissä. Meinasin, josko saman setin lääkkeitä itseeni pumppaisin, ihan vain testatakseni värähtääkö. Eli purin tuon lääkkeen joulusta uuteen vuoteen aikana. Samalla vekslasin myös vahvan kipulääkkeen antoaikoja, Reetan päivärytmeihin sopiviksi. Tiesin, minä niin tiesin, tämän lääkärin moisen ymmärtävän. Sain jopa kehuja omista oivalluksista ja omista ratkaisuista. Kuulemma tiedän ja tunnen lapseni tarpeeksi hyvin. Se oli tärkeä asia kuulla, oivaltaa ja palauttaa mieleen, olen yhä lapseni paras asiantuntija. Vaikka aina silloin tällöin ja tasaisiesti sitä kyseenalaistetaankin. Ja kyllähän minullakin sen verran värähtää, etten menisi amatöörinä ja omin lupineni sellaisia lääkkeitä vekslaamaan, jotka olisivat elossa pysymisen kannalta elintärkeitä. Reetan päivärytmit ovat loistavat ja lääkkeiden määrät vähentyneet, todella paljon vähentyneet sitten sairaala-ajan. Enkä suinkaan väitä, että amatöörinä kykenisin lapseni parantamaan. Ehen, olisin sen saattanut jo muutama vuosi sitten tehdä, jos siihen kykenisin. Mutta näiden asioiden valossa sain tavallaan siunauksen ja tuen myös sairaalan taholta omille näkemyksilleni. Kuulin myös samaisessa puhelussa, ettei sairaala olisi omasta aloitteestaan kuuna päivänä ehdottanut meille kotiutusta. Onneksi kuulemma "jyräsin" oman näkemykseni läpi. Sainhan minä myös loistavan intensiivisen kolmen viikon preppauksen kun kotiutusta suunniteltiin. Eilen meillä kävi myös hoitaja osastolta. On tärkeää, että ammattilaiset tekevät samoja havaintoja kuin itse teen. Reetta on rennompi, enemmän läsnä ja paremman oloinen. Vaikka olen huuhaa monessa asiassa, niin Reetan asioissa pelaan faktoilla. Olen myös suunnattoman kiitollinen loistavasta tuesta sairaalan taholta. Olemme oikealla tiellä...


   Kävin äsken pari tuntia kuntosalilla, itsekkäästi. Kysyinkin kun autoon tulin, haiseeko palanut läski? Minusta on äärimmäisen tärkeää alkaa jälleen kerran nostamaan omaa tasoitustaan, jotta jaksaa. On tärkeää pitää itsestään huolta, sillä uskon minusta olevan enemmän hyötyä, jos voin kutakuinkaan kohtalaisesti. Reettaa nostellessa kuormittuu oma kroppa aika lailla uusista kohden. Selkä, kädet ja hartiat ovat lujilla. Minähän olen vanaha, kulunut ja raihnainen jo ennestäänkin, paha jos kroppa postaa heti alkuunsa. Olihan se säälittävää katsoa omia ilmeitään peilistä, kun värkkäsin vehkeissä menemään. Kuinka laaja on ilmeiden ja värien kirjo naamalla yhdenkin liikesarjan aikana. Ei ilo silmälle, ei todellakaan. Mutta kävin onneksi siihen aikaan, ettei se muita pahemmin häirinnyt.
   On myös onni, että koululaisille alkoi arki ja loppui loma. Ihminen tarvitsee rytmejä elämässä, jottei ihan luisu rytmittömille sivuraiteille. Odotan myös arjen luistamista Reetan kanssa, kun saamme olla pienemmällä porukalla. Minulla on myös parempi mahdollisuus keskittyä Reettaan, jumppiin, hierontoihin ja höpöttämisiin, kun saamme olla kahden. Myös jatkuva kokkaaminen, tiskaaminen, siivoaminen ja pyykkääminen helpottaa arjen rytmeillä. Sitten luotan myös muutaman murkkuhuurun menevän ohitse, kun ei murkkujen kanssa koko aikaa samaa veiviä veivata. Odotan myös pakkasen hiukan lauhtuvan, sillä nyt ovat olleet lukemat Reetan ulkoilun kannalta kohtuuttomat. Kaunistahan siellä ulkona on, mutta ulkoiluun hiukan liian raitista. Nyt mielessäni olisi sanominen. Josko ajattelisin saunatyynynkin olevan ilotyynyn. Hmmm, sama vanha pellavainen tyyny sai uuden merkityksen. Josko pyörittelisin sen tyyny pääni alla pelkästään positiivisia, jopa iloisia asioita. Ilotyynyjä tunnen jälleen kerran löytäväni vaikka ja mistä. Kun ajattelen sohvatyynyn olevan ilotyynyn, eihän silloin sohvallakaan voi olla allapäin tai synkistellä. Tai kun laitan illalla pääni tyynyyn, kuvittelen painavani pääni ilotyynyyn ja nukkuvani iloisista unista ja asioista koostuvan levollisen yön. Hyvin meillä nukutaankin, liekö ilotyynyt jo jokaisella. Reettakin nukkuu tuollaisia kahdeksasta kymmeneen tunnin yöunia, minusta se on loistava asia. Loistavaksi ja iloiseksi minut saa myös se, että levollisuus ja unirauha saavutetaan ihan peruslääkkeillä, eikä siihen tarvitse dumpata ylimääräisä tai rauhoittavia. Ilotyynylle on kiva iltaisin kuiskata kiitollisena näitä iloisia arjen asioita. Helppoahan elämämme ei edelleenkään ole, mutta ilon kautta ja ilotyynyn kautta paljon leppoisampaa. Onko sinulla oma ilotyyny?