TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

perjantai 8. tammikuuta 2016

ILOTYYNY

Tätini oli ommellut Reetalle ja äidillemme ilotyynyt. Sellaiset pitkulaiset, värikkäät ja tilkuista kootut. Iloiset, ilotyynyt. Minusta tuo tyynyn nimi on kaunis ja positiivinen, uskon sen tuovan iloa molemmille tyynyn saajille. Reettahan viettää paljon aikaa myös tyynyjen ympäröimänä, joten kaunis tyyny on iloinen asia. Jo sairaalassa tiesivät, että tyynyllä on väliä. Monet hoitajat osasivat kysyäkin, minkälaista tyynyliinaa ja lakanaa laitetaan, onko värillä väliä. Ja onhan näillä asioilla, väliä meinaan. Onhan olemassa myös pipityyny, johon voi hukuttaa vaikka hammaskipunsa. Lämmittää tai jäähdyttää ja hautoa kipeää, pipiä paikkaa. Ilotyynyyn nojatessa tai sitä katsellessa ilo läikähtää ja hyvä mieli siinä sivussa. Ilon kautta, vaikka tilanne olisi mikä. Jess!
   On mielessäni läikähtänyt välillä muutakin kuin iloa, lähinnä kiukkua puskaradioiden ansiosta. Kuinka moni tietää tai ennen kaikkea luulee tietävänsä meidän asioista tai Reetan kuulumisista, vaikka eivät todellakaan tiedä. Ja sitten sitä omaa tietoaan kylvävät. Silloin aikoinaan, vuonna pipo, vuonna kuokka ja vesuri, reilu viisi vuotta sitten sen jo huomasin. Reetan tilanteesta puhuttiin, mitä puhuttiin ja kas kummaa tarina muuttui jokaisen puhujan versiossa. Ihan tahtomattaankin. Vaikka olisi ollut kuinka pieni piiri joka sitä versiota pyöritteli. Lukuisia kertoja, silloin mieleni pahoitin, kun lopulta juorun ja asian aivan uuden version kuulin. Tai sen matkalla, rikkinäisen puhelimen lailla, muuttuneen version siitä alkuperäisestä korviini sain. Näin uskon käyvän myös monessa muussa asiassa, monien muidenkin ihmisten kohdalla, tarina muuttuu... ja sitten jokainen lukija tai kuulija tulkitsee sen omalla tavallaan. Valitsin silloin tämän sortin julkisen avoimuuden, eli kirjoittamisen, julkisen blogin. Se on osoittautunut loistavaksi vuorovaikutuksen välineeksi ja vertaistueksi myös itselle. Sain kuulla myös yhdestä perheestä, lukijasta, jonka lähipiiriin on syöpä jalkautunut viime aikoina. Kuinka hän nyt näkee, tuntee ja tulkitsee asioita tietystä uudesta perspektiivivinkkelistä. Hän kuulemma lukee nyt tekstejäni uudelleen (voi riepua ;-)). Ymmärtää jotkin asiat ja kirjoittamani tekstit aivan uudella ja erilaisella tavalla. Kun nyt on se omakohtainen kokemus, ja läheinen myötäeläminen mukana. Mutta siihen juoruun... Juorun mukaan jonka sain lukea tekstarina, olemme joutuneet sairaalaan... Kun sain kuulla nimeltä kuka kylän tietotoimiston pitäjä moisen tiedon oli välittänyt, ihmetykseni oli entistä suurempi. Hädin tuskin tiedän kenestä on kyse, kelasin nimeä, mutta tuskin vastaan tullessa tunnistaisin. Aika monia tuntuu kiinnostavan. Hyvähän se on että kiinnostaa ja kuljetaan mukana, mutta kuka laittaa alulle sen asian, juorun, tiedon jota uutena totuutena levitetään? Pahoitanko mieleni, kyllähän se sivaltaa ja kiukuttaakin, mutta nahkani on jo aika parkkiintunut. En siis korjannut asiaa tietotoimistolle, hämmästelin vain. Vaikka yhä kirjoitan, julkisesti kerron kuulumisiamme, aina on joku joka tietää meidän asioista meitä enemmän. Miksiköhän? Pääasia on että itse omat asiamme ja kuulumisemme tiedämme ja ennen kaikkea saamme olla kotona. Mistäkö tiedän että olen kotona? Vaikka ja mistä. Elukoista, laumastamme, oman huushollin tuoksuista, villakoirista, äänistä, omasta tilasta ja ennen kaikkea tästä kotikoneesta jolla saan naputella. Täsmätietoa, täyttä faktaa. Olkoon tämä jälleen näitä pienen kaupungin lieveilmiöitä, jotka aina silloin tällöin yllättää. Toki olemme saaneet pienen kaupungin lieveilmiöistä yllättyä myös positiivisesti, sen osoitti mennyt syksy. Toki onhan sekin välittämistä, välittämistäkin kun on monenlaista. Sellaista myötäelämistä ja sitten tiedonsiirron tapaista, asioiden eteen päin välittämistä. Sama sana, kaksi merkitystä. Eli en minä mieltäni niin paljoa ole pahoittanut, ettenkö tänne kirjoittaisi yhä. Mutta olen lukuisia kertoja miettinyt myös bloggaamisen lopettamista, ihan itsekkäistäkin syistä. Aivan sairaan pitkä savotta kirjoitettavaksi, kun ajattelin sen olevan sellaisen tietyn  mittaisen turnauksen, noin kolme vuotta ja loppu hyvin. Tai sitten voisin alkaa heittämään löysää läppää jostakin muusta vinkkelistä. En jaksa nyt moista ajatella, saati päätöksiä suuntaan tai toiseen tehdä, kunhan heitin siivun ajatusvirrasta.


   Loppiaisena meillä paukkui kunnon pakkanen, kolmisenkymmentä rapsakkaa astetta. Yöpaidassani, aamuyhdeksältä, elikoita takaovesta ulos laskin. Kaksi koiraa ja kaksi kissaa. Varpaitaan kipristellen ne sinne hiipivät ja kiireellä takaisin tulivat. Paitsi yksi, Tinka-pieni ei palannutkaan. Menin ovelta ovelle lukuisia kertoja ja noiduin kissamme kieroutunutta huumorintajua. Tunnit kuluivat ja huoli vain kasvoi. Sisäkissa, keskenkasvuinen ja ilman aamupalaa... Huoli kasvoi tunti tunnilta, kuvittelin pienen paleltuneen kuin russakan johonkin avuttomana. Syyllisyyskin vilahteli. Mutta kun on Tinka muulloinkin ulkona pyörähtänyt ja takaisin tullut. Saati sitten tuollaisella pakkasella. Kiersin pihat, pellot, tiet. Kolkuttelin  naapurit. Fanny teki katoamisilmoituksen ja facebookissa ilmoitusta jaoimme. Toivo alkoi tunti tunnilta hiipumaan. Uusi toivonkipinä minulla oli eilisessä päivässä. Arki, ihmiset katsoo postilaatikoita ja puhelinnumerot vastaa. Mutta ei... Perheemme oli todella maassa, alakuloinen, siinä ei paljon ilotyynynkään kulmien pureskelu auttanut. Kolmekymmentä pitkää, hidasta ja todella jäätävää tuntia... Sitten se kuului takaovelta, pienen kissan todella iso naukaisu. Tinka palasi, itse! Pieni oli aivan jäässä, nälkäinen ja todella väsynyt. Täydeksi mysteeriksi seikkailu jäi ja varmaan jääneekin. Ensiapuna saunaa, löylyä, viljahaudepussia lämmitettynä, ruokaa, pusuja, silittelyjä, vierihoitoa, nuolemista muiden elikoiden aloitteesta... vai luulitko minun jo kissatkin nuolevan kun olen niin kotona, niin kotona. Soitin myös eläinlääkärille, pitääkö jotakin tehdä tai tajuta. Muutaman tunnin Tinka nukkui lukuisien ilotyynyjen ympäröimänä ja aivan kanttu vei. Sitten se hoiperrellen siirtyi syömään ja takaisin saunan lämpöön. Liekö Vienonkin huoli hellittänyt, sillä se veti Tinkan paluun jälkeen ilorallia huoneesta toiseen. Kirmasi häntä kaarella ja kiljahteli juostessa. Mieletön helpotus ja iloitkukin siitä tuli. Ai että eläimetkin osaavat olla tärkeitä.


   Tiistaina sain odottamani puhelun lääkäriltä. Tai sanottakoon odottamani puhelun odottamaltani lääkäriltä, joka on kulkenut todella tiiviisti mukana koko matkan. Teki niin hyvää jauhaa. Avasimme asioita lukuisista vinkkeleitä. Hänelle myös tunnustin jättäneeni yhden kolmiolääkkeen, kolmesti päivässä annettavan, lihasrelaksantin kokonaan pois. Miksikö? Amatööri! Kun minä tuossa joulun aikaan joutessani ynnäilin kaikkia asioita ja arkeamme, laskeskelin lääkkeiden kolmioita ja sen sellaista... Ajattelin lapsemme valveilla olon ja läsnäolon lisääntyvän, mikäli ei ole koko aikaa aivan mömmöissä. Meinasin, josko saman setin lääkkeitä itseeni pumppaisin, ihan vain testatakseni värähtääkö. Eli purin tuon lääkkeen joulusta uuteen vuoteen aikana. Samalla vekslasin myös vahvan kipulääkkeen antoaikoja, Reetan päivärytmeihin sopiviksi. Tiesin, minä niin tiesin, tämän lääkärin moisen ymmärtävän. Sain jopa kehuja omista oivalluksista ja omista ratkaisuista. Kuulemma tiedän ja tunnen lapseni tarpeeksi hyvin. Se oli tärkeä asia kuulla, oivaltaa ja palauttaa mieleen, olen yhä lapseni paras asiantuntija. Vaikka aina silloin tällöin ja tasaisiesti sitä kyseenalaistetaankin. Ja kyllähän minullakin sen verran värähtää, etten menisi amatöörinä ja omin lupineni sellaisia lääkkeitä vekslaamaan, jotka olisivat elossa pysymisen kannalta elintärkeitä. Reetan päivärytmit ovat loistavat ja lääkkeiden määrät vähentyneet, todella paljon vähentyneet sitten sairaala-ajan. Enkä suinkaan väitä, että amatöörinä kykenisin lapseni parantamaan. Ehen, olisin sen saattanut jo muutama vuosi sitten tehdä, jos siihen kykenisin. Mutta näiden asioiden valossa sain tavallaan siunauksen ja tuen myös sairaalan taholta omille näkemyksilleni. Kuulin myös samaisessa puhelussa, ettei sairaala olisi omasta aloitteestaan kuuna päivänä ehdottanut meille kotiutusta. Onneksi kuulemma "jyräsin" oman näkemykseni läpi. Sainhan minä myös loistavan intensiivisen kolmen viikon preppauksen kun kotiutusta suunniteltiin. Eilen meillä kävi myös hoitaja osastolta. On tärkeää, että ammattilaiset tekevät samoja havaintoja kuin itse teen. Reetta on rennompi, enemmän läsnä ja paremman oloinen. Vaikka olen huuhaa monessa asiassa, niin Reetan asioissa pelaan faktoilla. Olen myös suunnattoman kiitollinen loistavasta tuesta sairaalan taholta. Olemme oikealla tiellä...


   Kävin äsken pari tuntia kuntosalilla, itsekkäästi. Kysyinkin kun autoon tulin, haiseeko palanut läski? Minusta on äärimmäisen tärkeää alkaa jälleen kerran nostamaan omaa tasoitustaan, jotta jaksaa. On tärkeää pitää itsestään huolta, sillä uskon minusta olevan enemmän hyötyä, jos voin kutakuinkaan kohtalaisesti. Reettaa nostellessa kuormittuu oma kroppa aika lailla uusista kohden. Selkä, kädet ja hartiat ovat lujilla. Minähän olen vanaha, kulunut ja raihnainen jo ennestäänkin, paha jos kroppa postaa heti alkuunsa. Olihan se säälittävää katsoa omia ilmeitään peilistä, kun värkkäsin vehkeissä menemään. Kuinka laaja on ilmeiden ja värien kirjo naamalla yhdenkin liikesarjan aikana. Ei ilo silmälle, ei todellakaan. Mutta kävin onneksi siihen aikaan, ettei se muita pahemmin häirinnyt.
   On myös onni, että koululaisille alkoi arki ja loppui loma. Ihminen tarvitsee rytmejä elämässä, jottei ihan luisu rytmittömille sivuraiteille. Odotan myös arjen luistamista Reetan kanssa, kun saamme olla pienemmällä porukalla. Minulla on myös parempi mahdollisuus keskittyä Reettaan, jumppiin, hierontoihin ja höpöttämisiin, kun saamme olla kahden. Myös jatkuva kokkaaminen, tiskaaminen, siivoaminen ja pyykkääminen helpottaa arjen rytmeillä. Sitten luotan myös muutaman murkkuhuurun menevän ohitse, kun ei murkkujen kanssa koko aikaa samaa veiviä veivata. Odotan myös pakkasen hiukan lauhtuvan, sillä nyt ovat olleet lukemat Reetan ulkoilun kannalta kohtuuttomat. Kaunistahan siellä ulkona on, mutta ulkoiluun hiukan liian raitista. Nyt mielessäni olisi sanominen. Josko ajattelisin saunatyynynkin olevan ilotyynyn. Hmmm, sama vanha pellavainen tyyny sai uuden merkityksen. Josko pyörittelisin sen tyyny pääni alla pelkästään positiivisia, jopa iloisia asioita. Ilotyynyjä tunnen jälleen kerran löytäväni vaikka ja mistä. Kun ajattelen sohvatyynyn olevan ilotyynyn, eihän silloin sohvallakaan voi olla allapäin tai synkistellä. Tai kun laitan illalla pääni tyynyyn, kuvittelen painavani pääni ilotyynyyn ja nukkuvani iloisista unista ja asioista koostuvan levollisen yön. Hyvin meillä nukutaankin, liekö ilotyynyt jo jokaisella. Reettakin nukkuu tuollaisia kahdeksasta kymmeneen tunnin yöunia, minusta se on loistava asia. Loistavaksi ja iloiseksi minut saa myös se, että levollisuus ja unirauha saavutetaan ihan peruslääkkeillä, eikä siihen tarvitse dumpata ylimääräisä tai rauhoittavia. Ilotyynylle on kiva iltaisin kuiskata kiitollisena näitä iloisia arjen asioita. Helppoahan elämämme ei edelleenkään ole, mutta ilon kautta ja ilotyynyn kautta paljon leppoisampaa. Onko sinulla oma ilotyyny?
  


  

18 kommenttia:

  1. Ei ole vielä Ilo-tyynyä, mutta jonkun näistä sellaiseksi nimeän ja korotan. Ihana ajatus - ja tärkeä!

    VastaaPoista
  2. Mun tekis nyt mieli kommentoida tähän pienistä paikkakunnista ja tietävistä ihmisistä kaikenlaista. Mutta sanon vaan, että anna Tiina ihmisten jauhaa ja tietää, niiden tietotoimistot ei murehtimalla hiljene. Tsemppiä taas,jokohan se ois kohta taas ystävänpäivä treffien paikka, voisin näyttää sulle mallistokansiotani...

    VastaaPoista
  3. Miksi et koskaan vaivaudu vastaamaan mihinkään kommentteihin? Osoittaisit vähän huomiota lukijoillesi jotka kuitenkin elävät matkassanne mukana,rukoilevat puolestanne jne. Kirjoitat kuitenkin pitkiäkin tekstejä niin varmaan pikku hetki löytyisi sillekin.
    Jotenkin tuntuu nykyisin muutenkin että ihmiset eivät enää uskalla kommentoidakaan sinulle muuta kuin toivottavat kaikkea hyvää.Itsekin olen useasti ajatellut kirjoittaa jotain,mutta sitten on tuntunut että olet niin kriittinen kaikkea kohtaan etten osaisi varmaan sanoa yhtään mitään sopivaa.Nyt sitten vihdoin otin härkää sarvista kiinni ja sanoin sen mitä olen jo pitkään päässäni pyöritellyt lukiessani tekstejäsi.Toivottavasti et nyt loukkaannu.
    Jatkan joka tapauksessa perheenne muistamista jokailtaisin rukouksin. Hiljainen lukijasi

    VastaaPoista
  4. Ruvennut olemaan enemmän rouvan blogi kuin Reetan ja samaa mieltä , ei vastaa kysymyksiin.

    VastaaPoista
  5. Kaikkea hyvää alkaneeseen vuoteen!

    Hienoa, että jaksat jakaa blogissa asioita! Toivottavasti auttaa Sinua itseäsi. Ja varmasti niin onkin, et Sinä muuten blogiin kirjoittaisi.

    Jotenkin tuntuu, että olette saamassa otteen tuosta teidän uskomattomasta arjesta? Hyvä niin!

    MaijaPK

    VastaaPoista
  6. Upeaa, että olet saanut noin hienosti vähennettyä Reetan lääkitystä! Sen kyllä ymmärtää, että lapsi voi paremmin ilman liikoja lääkkeitä, pysyy virkeämpänä. Olet taitava ja sinnikäs nainen!

    Vaikka kirjoitatkin eniten juuri Reetasta, nin sinähän se olet joka kirjoitat ei Reetta eli kyllähän ainakin minä näen tämän juuri sinun bloginasi alunperinkin. Toki meitä lukijoita varmasti kiinnostaa usein eniten juuri Reetta ja hänen vointinsa (mikä on blogisi teema ja otsikkokin pääasiassa), mutta silti tämän on tietenkin juuri sinun oma blogisi ja sinulla on oikeus kirjoittaa siihen mistä haluat ja jaksat. Blogin lukijoina voimme vain toivoa ja kysyä kirjoituksia tai vastauksia tietyistä aiheista, emme mitenkään vaatia tai syylistää, jos et jostain aiheesta halua tai jaksa vaikkapa henkisistä syistä kirjoittaa.

    Itsekin olisin monista asioista halunnut usein kuulla enemmän, mutta ymmärrän, että jostain jutuista voi olla sinusta liian raskas kirjoittaa. Olen käsittänyt, että tämä blogi on sinulle paljon myös terapeuttinen itseilmaisun väline ja kyllä siitä terapeuttisuus äkkiä katoaa, jos kokisi olevansa jotenkin tili- ja raportointivelvollinen bloginsa lukijoille.

    Minullakin on oma blogi, mutta en edes julkaise kaikkia jotenkin rasittavia tai ahdistavia kysymyksiä tai kommentteja...en edes kaikkia selvästi hyvää tarkoittavia, jos ne käsittelevät aihetta, josta en jaksa keskustella. Näin blogini säilyy itselleni piristävämpänä paikkana, onhan se tavallaan kuin yksi olohuoneeni.

    Joskus jonkun kipeän asian ylös ja esiin kirjoittaminen voi tuntua pahalta. Joskus joitakin raskaita tai surullisia yksityiskohtia esim oman lapsen terveydentilasta ei vain halua nostaa esiin vatvottavaksi.Voi olla aikoja, jolloin joitakin asioita haluaa käydä tarkemmin läpi vain lähipiirin kanssa, Se on minusta täysin luonnollista, itse ainakin koen niin.

    Kommentteihin voi laittaa esihyväksynnän ja päästää läpi vain ne kommentit, jotka kokee haluavansa esiin. Näin itse olen tykännyt tehdä. Mikä tapa kullekin sopivin...

    Ja vaikka Reetta erityisesti kiinnostaa ja on rukouksissamme, niin kyllä sinä ja koko perheenne olette myös kovasti mielissämme ja rukouksissamme ja koko perheen kuulumisista on kiinnostavaa lukea.

    Kaikkea hyvää teille ja voimia edelleen!

    T: Miiru

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei pyydetty sinulta kommenttia,vaan Tiinalta!

      Poista
    2. No onpa erikoinen kommentti yllä olevalta Anonyymilta!

      Tietääkseni bloggaaja on laittanut tämän kommenttiosion, jotta bloggauksen ja kommenttien herättämistä ajatuksista voivat lukijat kommentoida. En ajattele tarvitsevani toisilta kommentoijilta pyyntöjä, jotta voisin itse kertoilla blogin tai kommenttiosuuksien minussa herättämistä ajatuksista.

      Aika ajoin tähän blogiin tulee kommentteja, joista minulle herää ajatuksia, että miksi käytetään niin kipakkaa ja välillä mielestäni aika epäkohteliastakin tyyliä bloggaajaa kohtaan. Itselläni ainakin jo luontainen empatia bloggaajan haasteellista elämäntilannetta kohtaan estää kovin painostavat kysymykset sekä vaatimukset ja halun hyökkäävään kommentointityyliin. Itse ymmärrän hyvin Reetan äitin tapaa blogata, mutta kaikkien kommentoijien kommentointityyliä en sen sijaan niin hyvin ymmärrä.

      Mielestäni blogin lukijana tekee ainakin itseni mieli olla tsempparina ja kanssakulkijana ennemminkin kuin omatarve-lähtöisesti pyytämässä tai peräämässä jotain. Jos kaikkien uteliaisuutta ei joka suhteessa tyydytetä mielestäni se ei ole bloggaajan ongelma vaan meidän kaikkien lukijoiden ja kommentoijien olisi hyvä ajatella mikä on oleellisinta ja mikä on tämän blogin ja kommenttiosion pointti. Sekö, että saamme niin paljon tietoa kuin haluaisimme vai se, että tämä blogi pysyy paikkana, joka voi olla Reetan äidille terapeuttinen itseilmaisupaikka ja paikka saada tsemppausta niiltä, jotka haluavat sitä bloggaajan ehdoilla antaa.

      Jos jollekin ei annetun tiedon määrä riitä ja se ärsyttää sekä vie intoa tsempata ja kulkea matkassa, herää kysymys...ehkä kaikkien ei tässä matkassa tarvitse kulkeakaan. Olen varma, että Reetan perheelle riittää sellaisiakin tsemppaajia, jotka tsemppaavat hyvillä mielin jaksaapa bloggari vastata tai ei ja onpa bloggari "toivotun" oloinen tai ei. Uskon, että suurin osa myötäelää Reetan perheen elämää, vaikka blogissa välillä bloggaaja purkaisi tuntojaan epäreilulta tuntuvaa kohtelua tai käytöstä kohtaan tms, joka voi jotain ärsyttää. Ei meidän kaikkien mielestä bloggarin tarvitse jaksaa mitään erityistä blogin lukijoita kohtaan. Kiitollisena luetaan, mitä jaksat Tiina tuottaa ja jos et jaksa, niin ymmärretään sitäkin!

      On hyvä myös muistaa, että tätä blogia saattaa lukea ja kommentoida moni sellainenkin, jolla on ollut paljon omaa tuskaa. Jollain voi itselläänkin olla niin raskaita menetyksiä takana, ettei ehkä jaksa vielä olla kovin empaattinen muitten tilanteelle ja pahaa oloa voi tehdä mieli jotenkin purkaa. Joillakin omat surut lisäävät empaattisuutta, joillakin ainakin tilapäisesti saattavat vähentää.

      Itse toivon, että me kommentoijat jaksaisimme omista taakoistamme huolimatta keskittyä empaattisen asenteemme kehittämiseen ja itsekunkin ilotyynyjen etsimiseen.

      T: Miiru

      Poista
    3. Hyvä miiru, just näin ��

      Poista
    4. Harmittaa todella tämä keskustelun aloittajan suhtautuminen. Onkohan hän huomannut, että usein Tiinan vastaus kommentteihin on tullut seuraavassa postauksessa.
      Tiinalle perheelle tsemppiä ja iloa arkeen. Halaillaan kunnolla niitä ilotyynyjämme! Kevättä kohti mennään... :-)
      t. Marjut

      Poista
  7. http://yle.fi/uutiset/valitse_seurasi_tarkoin__myrkyllisen_ihmisen_lahipiirista_kannattaa_paeta/8555272?fb_action_ids=10207272100534499&fb_action_types=og.recommends

    Se on mahtava juttu, että jaksat pitää positiivisissa asioissa fokuksen! Ja seuran valintakin on tärkeää kuten yllä olevasta linkistä käy ilmi. Itselläni ilotyynynä toimivat yleensä ystävällis-ja positiivishenkisenä ihmisinä tunnetut kaverini. He ilostuttavat omia välillä aika raskaitakin päiviäni.

    VastaaPoista
  8. Mielestäni bloggaaja täysin itsenäisesti voi päättää bloginsa sisällön ja hän vastaa tai on vastaamatta esitettyihin kysymyksiin. Lukijana kiitän kirjoittajaa siitä, että hän jakaa meille asioita ja kunnioitan bloggaajaa ja hänen valintojaan myötäeläen, sillä monelle tämä blogi on tärkeä esim. vertaistukena. Kiitos blogista ja kaikkea hyvää teille!

    VastaaPoista
  9. Hei
    Eikö jokaisella bloggaajalla ole oikeus kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka ovat itselle ajankohtaisia ja tuntuvat tärkeiltä. Asiattomat anonyymit pitäkööt suunsa kiinni.
    Tiinalle ja perheelle iloa ja aurinkoa!

    VastaaPoista
  10. Nyt liikutaan kyllä liian ohuella jäällä, kun keskustelijat arvostelevat toistensa ja Reetan äidin kirjoituksia. Vähän kunnioitusta kehiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tarkkoja ollaan syyllistyt itse samaan, mistä kritisoit muita.
      Sinä arvostelet/kritisoit muita siitä, että he arvostelevat/kritisoivat muita. ;)

      Minusta on nyt kuitenkin asia erikseen odottaa ja vaatia tai tivata jotain anonyyminä kommentoijana bloggarilta ja blogilta (kuten jotkut harmi kyllä tekevät) kuin kritisoida sitä, miten omalla persoonallaan ja kasvoillaan esiin tulevaa bloggaajaa kohdellaan ja mihin tyyliin hänelle anonyymiyden takaa kommentteja heitellään.

      Mielestäni ei ole väärin peräänkuuluttaa empaattisuutta yhdeksi kommentoijien ilmentämäksi ominaisuudeksi blogeihin, joissa avaudutaan haasteellisista elämäntilanteista kuten sairauksista.

      Sen sijaan tälläisten blogien (jotka ovat monille myös tärkeitä vertaistukiverkon osia) bloggajien saisi tosiaankin antaa hyvinkin rauhassa blogata omalla tyylillään ja haluamistaan asioista.

      Kunnioittava asenne on kyllä tärkeä asia yleensäkin ihmissuhteissa, niin reaalimaailman viestinnässä kuin netissäkin. Anonyymiyden mahdollisuus heikentää helposti itsekriittisyyttä ja hienotunteisuutta kommentoinnissa. Moni ei kehtaisi sanoa samoja juttuja omalla nimellään.

      -Itsekin anonyymi

      Poista
  11. Asioista on usein hyvä keskustella, mutta kukin valitsee missä ja minkä verran haluaa avautua. Kuten Raamatussakin sanotaan, on aika puhua ja aika olla hiljaa. Välillä avautuminen tekee hyvää ja välillä hiljaisuus. Välillä sopiva yhdistelmä näistä.

    Asioista voi olla eri mieltä, mutta ystävällisyys ja rakentavuus ovat melkoisen tärkeitä hyveitä olllaanpa sitten samaa tai eri mieltä.

    Hauska ajatus tuo ilotyynyjuttu! Mun ilotyyny vois olla luonto. Siellä tulee kaikkea hyvää, iloista ja rauhoittavaa mieleen. Tänään kaikki oli ulkona kävelyretkellä niin kaunista lumeen verhoutuneena! Iloisten hetkien täyttämää päivää!

    VastaaPoista
  12. Tuli harvinaisen selväksi! Blogisti saa kirjoittaa mitä haluaa ( se oli selvää jo aiemminkin). Blogikirjoituksia saa/ pitää ainoastaan kehua ( sitä pelkäsinkin ). Rakentavaa keskustelua ei näillä foorumeilla synny ( ei kaiketi ole tarkoituskaan). Anonyymit ovat alinta kastia joita kyllä saa haukkua ihan vapaasti. Anteeksi aiheuttamani suuttumus.
    Olen anonyymi vain koska haluan suojata oman / läheisteni henkilöllisyyden netissä nyt ja aina.En siksi että en seisoisi sanojeni takana nimellänikin.En siksi että haluaisin laukoa kenellekään asiattomia kommentteja. Seuraan muutamia blogeja ihan siksi että niissä käsiteltävät asiat liippaavat niin läheltä minuakin.Kommentoinut olen varmaan kolme neljä kertaa vuosien aikana. Palaan ja pysyn kastissani jatkossa enkä kommentoi mitään.
    Aiheetta enempään. Hiljainen lukija

    VastaaPoista