EMPATIAA

Olen tajunnut jälleen kuinka raskas laji empatia on. Siis toisten kanssa myötäeläminen. On mieletöntä, kun voi jakaa asioita muiden kanssa, mutta se on myös raskasta. Välillä osastolla haluamme painua oman kopin perukoille, jotta välttyisimme empatialta. Toisten lasten kohtaloiden kuulemiselta, näkemiseltä, aistimiselta jopa altistumiselta. Vanhempien olotilan kykenee aistimaan, vaikka näennäisesti reippaina porskutammekin. Arki syövän kanssa on rankkaa, osastolla vielä rankempaa. Siellä se on koko ajan läsnä.
Monet vanhemmat peilaavat omaa lastaan muiden kautta. Meillä on nyt hiukka paha tilanne, mutta naapurihuoneessa vielä pahempi... Minä voin näin huonosti, kuinkahan huonosti naapurihuoneen äiskä voi...Meillä on jo iso lapsi, mutta säälittää nuo pienemmät... Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, mutta onko jaettu suru vain puoli surua. Uppoudun syöpäarkeen, terminologiaan, kokemuksiin, koetuloksiin niin täysin. Onko antamani tiedonmäärä liikaa läheisilleni? Onko läheisten, miksei teidänkin tuntemattomien, saama tieto kuinka tuskaista. Koetteko sen empaattisesti raskaaksi? Osa on sanonut, että olisi helpompi jatkaa omaa arkea, lukematta kokemuksistamme. Totta, mutta miksi siis imemme siitä huolimatta toisten kokemuksia itseemme. Tunnemme syvää myötätuntoa, huolta, empatiaa. Yritän kaiken tämän syöpäpyörityksen keskellä elää myös normaalia arkeakin. Jakaa myös sitä teidän kanssamme.
Olen myös lukenut energiasyöpöistä ihmisistä, taidan olla omassa pienessä maailmassa juuri sellainen. Imen muut niin kuiviin, tiedostamattani, huomaamattani. Toki monille tulee paukkuna sekin, että kerron myös pahoista tuntemuksista ja huonoista asioista. Mutta päätin jo syksyllä, etten voi tätä kaikkea sisälläni pitää. Mikäli olisin kaikki nämä liki puolen vuoden kokemukset säilönyt sisimpääni, olisin kuin räjähtämäisillään oleva tynnyri, päältä kalkkeutunut, pullistunut, ruosteinen, rapistunut, räjähdysherkkä. Empaattinen ihminen voi kokea myös samaa avuuttomuuden tunnetta kuin mekin syöpälasten vanhemmat. Lähipiiri onkin sanonut, etteivät voi muuten auttaa kuin olemalla läsnä, kuuntelemalla. Voin vain kuvitella, kuinka raskasta sekin on. Itsellä tilanteet vaihtuu suhteellisen tiuhaan tahtiin, mutta lähipiiri saa siitä vain kriittisimmät muruset. Mutta onneksemme olemme ymmärtäviä ja tuntevia ihmisisä. Välillä olo on tuskainen ja haluaisi kaiken olevan vain unta, painajaista. Mutta valitettavasti tämä on täyttä totta ja meidän elämäämme.
Reetta kävi perjantaina suihkussa. Kysäisin haittaako häntä olla kalju? Ei kuulemma haittaa, sillä kalju oon helppo ja kuuluu paranemiseen. Totta, näin selkeä visio kaljuteoriasta. Se ei ole lapselle olleskaan paha asia, mieluummin olisi ottanut korvatulehduksen, mutta näin kävi. Tässä tapauksessa kykenin siis erittäin positiivisiin ja raikkaisiin empaattisiin tuntemuksiin lapseni puolesta. Mitä me tästäkin opimme, vaikeiden asioiden yli pitää vain päästä, suhteuttaa ne. Kun Reetta on hyvävointinen ja hyvällä tuulella hän on erittäin ihana lapsi. Yritän siis omilla empatioillani ja myötäelämisellä elää näitäkin tunteita lapsen mukana. Välillä empaattisuuden voi myös kääntää positiivisten asioiden kohtaamiseen, säilömiseen. Mutta niin usein empaattisuus puskee pintaan negatiivisten pahojen asioiden kautta.
Nyt alkavalla viikolla haluan tuntea empaattisuutta lapseni hyvästä olosta. Kohenevista arvoista. Haluan myötäelää myös tämän odotuksen tunteen siitä, että ehkä pääsemme kotiin kasvattelemaan veriarvoja. Sillä tämän hetken arvoilla ei ole mitään asiaa lyppiin tai jatkohoitoihin. Voin vain kuvitella lapsen sisäisen posítiivisen kuplinnan kotiinpääsyn mahdollisuudesta.