PURNAUS

Onhan minulla paikka mihin purnata, naukua ja natista. Tämä ja te. En oikein tiedä onko aihetta, mikä on turhaa ja auttaako, mutta vedän purnaukset nyt kehiin, jotta pöytä on/olisi jälleen puhdas kivemmille asioille tajuta. Siis tämä on niin kuin paasto, kuona ja ä'ä poistuu, puhdistuu ja raikastuu, olo kevenee, löytyy kepeys ja varsinkin purnaajan mieli valaistuu, kokee valkopesun ja tahranpoiston.... Hirmuiset tavoitteet siis..


   Mistäkö aloittaisin, purnaamiseni.


Ilma: hiivatin kylmä, varpaita palelee, nokka torisee ja on muka pakko linnoittautua sohvalle huovan alle. Satelee tuon tuostakin, kylmää ja märkää, vettä, räntää ja rakeita, kuuluu viimeiseen viikkoon. Tuulikin lisää kaiken voimaa, kupoliteltan etuteltta karkasi viikko sitten pihalta. Tien päässä oleva naapuri löysi sen ja teltta palautui pihallemme. Kunnes tuli uusi tuuli ja vei sen etuteltan taas. Nyt sitä ei ole löytynyt, vaikka on haettu kissojen ja koirien kanssa. Jonkun marjapensaassa tai lipputangossa roikkuu, eikä tuulenpuuskista voi edes päätellä onko hakemamme suunta oikea. Lapset narisee kylmää, tylsyyttä ja uudelleen kylmää ja tylsyyttä. Sopivasti sohvalla tapellen ja nahistellen milloin mistäkin.


Oma nuppi: onhan taas nuppi, joka ärsyttää. Negatiivinen, rahiseva, kipuileva ja raivostuttava nuppi. Nyt kun olemme pakostakin enemmän paikallamme, niin johan kiertää jos mitä päässä, nupissa. Paas kattoo milloin se poksahtaa ja kuona leviää kaikkialle. Kunpa liitokset kestäisivät... Painekattilan vanteet olisivat tarpeeksi napakat. Ärsyttää oma levottomuus ja negatiivisuus, turnausväsymys, jos se nyt sitä on. Mutta ainahan näitä tulee ja ennen kaikkea myös menee, mutta on inhottava omistaa tällainen nuppi tällä hetkellä. Kävin eilen loistavassa rentoutushoidossa, relasin ja leijuin niin kepeänä, kunnes minut jälleen maadoitettiin kotirintamalla. Paukkui heti ovelta, niin johan palasin rysähtäen takaisin tälle maankamaralle. Mutta sainpas hetkeni, puolitoista tuntia. Sitten tämä hiivatin yksinäisyys missä meikäläinen on pyörinyt nyt useamman vuoden, siitäkään ei pääse mihinkään. Onneksi jussina kävi, meni ja oli porukkaa, kavereita ja ystäviä. Mutta jussi on vain kerran vuodessa ja nyt kylmästä ilmasta johtuen vedimme perinteiset festarimme matalammalla profiililla, kuin muina vuosina. Sillä telttapaikoille ei ollut hyytävästä ilmasta johtuen pahemmin kysyntää. Mutta pyöri meillä varmaan parisenkymmentä ihmistä. Jotenkin kornia katsoa, kun porukat istuu villasukissa, huopiin ja peitteisiin käärittyinä hampaat lonksuen terassilla, kun muut lämmittelee paljussa. Juhannusta tuokin. Toki kaasukin loppui grillistä, juuri kun se oli lastattu täyteen juhannusherkkuja. Otimme aikalisän, tyhjän pullon ja eiku vauhdilla Nesteelle ja uutta pulloa kehiin. Mitä tuohon nuppiini vielä, olen rahinoita kuunnellut muutaman viikon, tajuamatta. Kunnes oivalsin yhtenä yönä rahistessani. Se muutama vuosi sitten todettu niskan kulmavikani muistuttelee olemassaolostaan ja heittää kipusäikeitä pitkin oikeaa kättä. Nyt kipu on menossa jo peukalossa, josko se kipu kohta tipahtaisi, valuisi ulos. Eli olen pettymyksekseni joutunut napsimaan hermosärkylääkkeitä itsekin ja naukumaan moista. Ärsyttävää, olla vanha, raihnainen ja rahiseva.


Sairaudet yhdet jos toiset: on avohaavaa, tulehduksia, tikkejä, lääkkeitä ja syöpää. Kaikkea samassa suvussa, ottakaa nuo pois, kaikilta koko revohkalta. Miksi aina pitää olla jotakin uutta, tapaturmaa tai hiivatin yhtä ja samaa syöpää. Minulla on niin mitta taas täynnä tätä todellisuutta. En haluaisi kierrättää moisia kenellekään, kukaan ei ole ansainnut, haluaisin ampua moiset tuusan nuuskaksi, niin ettei niistä ole haittaa enää kenellekään. Koskaan. Tänään on siis labrapäivä. Reetta kuulemma tulee hakemaan labratarrat kotoa, käy tätin kanssa piikillä ja jatkaa kyläilyään. No passaa sekin, mikäs siinä kyllä lapsi osaa jo nuo kuviot ilman äitiäkin. Eli meillä on lasten kierrätykset menossa, näitä lapsiahan riittää kierrättää asti. Mutta iltapäivällä jälleen kyttään puhelinta, odotan kommentteja ja laaba laaba. Syöpätodellisuutta. Ensi viikolla on jälleen suonensisäinen Oulussa ja kortisonin huuruinen viikko tiedossa. Jälleen uutta pään vaivaa ja paukkuja odotettavissa. Se aiheuttaa myös suunnitelmiin organisointia ja huomioon ottamista. Tämä on niin loputon suo, tämä hiivatin syöpäsuo, kauhean vaikeaa pysyä pitkospuilla ja keskittyä jokaiseen askeleeseen. Edellinen sytostaatti ei pahemmin vauhtimimmiämme hidastanut. Kipuja kävi, mutta ei paha. Neiti vetää niin sykkeellä ja asenteella, ei turhia nau'u. Toisinko tämä naukuva ja purnaava äiti. Kunpa aina osaisin suhteuttaa omat purnaukset tuon lapsemme kokemaan ja asenteeseen. Olen siis välillä niin raukka ja jonnin joutava naukuja, että... Ihan tuskastuttaa ja hävettää, mutta minkäs teen. Yhtenä päivänä uhmasimme kylmää ja sadetta ja vedimme Reino, Reetta, Fanny ja minä mummulan keikan pyörillä. Kilometrejä kertyy semmoinen viitisentoista edes takaisin ja Reetta siis jaksaa senkin hyvin pyöräillä. Sadekaan ei meitä saavuttanut. Mutta omat ajatukset ei lähde, vaikka kuinka hinkkaa vastatuulessa hampaat irvellä ja palellen kilometrejä. Se oli siis sunnuntai ja olin tosi kireä, vinkuva viulunkieli. Eli olen purnauksiani pidätellyt jo useamman päivän, yäk.


Kaikki muu: eniten ärsyttää kaikki! Siinäpä se tiivistettynä. Eilen menimme kauppaan, ostamaan jäämeren lohta tarjouksesta savustettavaksi. Aamu oli kaunis, jopa aurinkoinen, käynnistin siis pyykkiterapian ja sain kiksejä pyykkejä naruille ripustaessani. Keräsimme tyhjiä hylsyjä ja palautimme niitä kauppaan. Muutama lapsi siinä tappeli ennen kuin pääsimme edes lähtemään, mutta Verna jäi autoon kököttämään ja lähti mukaan. Ensimmäinen pullonpalautusmasiina tilttasi heti ja huusi henkilökuntaa. Siirryimme toiselle, joka hyljeksi osan pulloista, vaikka ei olisi pitänyt. Lähdin infopisteeseen jonottamaan, kun Verna jatkoi lastaamista automaatille. Jonotin, jonotin, kunnes yksi täti vielä yritti kiilata kiireisenä eläkeläisenä ohitse. Sain kuitenkin asiani hoidettua. Sitten jonotimme kalatiskillä. Kunnes minut pienet ihmiset heilumisen jälkeen havaittiin. "Yksi kokonainen lohi, kiitos, lapsi jää odottamaan..." "Kokonainen?" " Joo, kokonainen", sanoin ja vielä näytin köllöttäviä kokonaisia lohia jäähileessä. Verna jäi odottamaan, kun keräsin juustoja ja leikkeleitä. Verna tuli repsottavan kalapaketin kanssa, joka olikin kilohinnaltaan kolme kertaa kalliimpi kuin piti. Eiku takaisin ja jonottamaan, kylmätiskin viereen hytisemään. Sillä mehän vedämme yhä kesällä kesävaatteissa, hampaat kalisten. Jonotimme taas jonkun tovin, kunnes palautin papereista repsottavan fileen. Sanoin palauttavani väärän tuotteen, koska minähän tilaisin kokonaisen lohen ja osoitin taas. Sain lopulta oikean kalan ja jatkoimme kireillä "stressisiimoilla" matkaamme. Tarkistin vielä että hinta tuli oikein... Yksi tuttu kommentoikin kuinka tarkenemme näin vähillä vaatteilla. Sanoin, että kun on tietty fiilistaso, niin se lämmittää kummasti... Jonotimme kassalle. "Tässä lohessa ei ole hintaa." "Kyllä siinä hinta oli, muistan vielä summankin..." "Pitää käydä uudelleen punnitsemassa..." "En tasan enää lähde, olen jonottanut jo kahteen kertaan", sanoin kuplan otsassani yhä paisuessa. Purimme ostokset ja haimme kadonnutta hintalappua, löytämättä. Oman tunikanikin hiplasin eestä ja takaa, jottei se minussa ole. Samaan aikaan vielä ajattelin, että jos hintalappu on minussa, niin ei ole hinnalla tai kilohinnalla tämäkään eukko pilattu. Samaan aikaan minua jo vietävästi harmitti halpa kilohinta, pitikin ostaa halpaa, olisi kannattanut ostaa kunnon fileen hinnalla, jos se lappu minussa on. Tarjousvonkaleeksi itseni koin, ärsytyksen kourissa. Tuttu huomasi ongelmamme ja nauroi ymmärtävänä viereisellä kassalla... Onneksi kassaneiti juoksi itse sinne punnitukseen uudelleen, eikä tarvinnut jonottaa. Hinta oli se minkä muistinkin, mutta viivakoodi puuttui. Eli lopulta pääsimme kotiuttamaan itsemme ja kolmeen kertaan ostetun vonkaleen. Siinä välissä alkoi jälleen sataa ja kastui ne rutikuivat terapiapyykit narulla. Illalla emme vihtineet ja jaksaneet savustaa pihagrillissä, sillä ilma muuttui entistä hyytävämmäksi. Turvauduin siis savustuspussiin ja uuniin. No, savu haisi huushollissa, mutta ei siitä juuri kalaan aromeja jäänyt. Illan mittaan myös lapsivaihdossa ilmeni eripuraisuutta ja sen sataa uutta heitettyä ideaa... Pasi ja Tessa lähtivät ongelle, kunnes kaatosade kasteli. Mutta kauppareissu nosti sykettä jälleen sen verran, että sateesta huolimatta tuli nurmikko leikattua, huusholli siivottua ja uudelleen sotkettua. Jonkinlainen lapsilukubalanssikin saavutettiin, meillä löytyi nyt aamulla kolme blondia talossa. Juuri saamani tiedon mukaan vaihto jatkuu yhä. Reetalla on menossa jokin puuha, joka on kuulemma naurattanut koko laumaa ihan kauheasti pitkälle iltayöhön ja heti aamusta. Meiltä lähti kylille kolme kappaletta ja Pasi aikoo olla ruokiksenkin töissä. Eli täällä minä niska rahisten hylkiönä konetta naputtelen ja omaa kehääni kierrän. Kuuro kissakin kiertää kehää ja naukuu yhä uudelleen "kurnau", mikä kuulostaa ihan "purnau"kselta. Eilen haaveilin pienistä körnöistä, varsinkin sen rentoutushoidon jälkeen olisin ollut niin kypsä vartiksi peiton alle... Mutta muutama kommervenkki ja purnaus esti moisen, josko nyt olisi sen aika. Ties vaikka heräisin uutena, ehompana, iloisempana, positiivisempana ja kivempana ihmisenä ylös.
Yhdestä asiasta ajattelin kuitenkin purnausharmitukseni vielä kirjoittaa, nimittäin paritanssi. Minä tarvitsisin niin nyt kunnon tanssiterapiaa. Mutta ei, kaikki kurssit ja opettajat lomailee. Mihinkään ei pääse, ellei lähde maan ääriin ja leireille. Yhden leirin jo bongasin, kunnes tajusin meillä olevan sille viikolle muita suunnitelmia. Tai sitten pitäisi notkua yökaudet tanssipaikoilla, lihatiskissä (tai tarjouskalatiskissä) tyrkyllä. Sitten joku umpihumalainen, puujalaka hakee, hiihtelee ja huojuu kumitossuissaan, en todellakaan saa semmoisesta minkään moisia paritanssikiksejä. Tarvitsisin nyt tuntitolkulla kunnon meininkiä; buggia, fuskua, hidasta valssia, rumba boleroa ja jiveä. Silloin en ehtisi ja kykenisi purnaamaan mistään kenellekään, enkä rahinaani kuuntelemaan. Saisin keskittyä ja oppia uutta, nykyisellä tanssitaidolla jopa ihan nautinnon kautta. Ymmärtäköön se joka ymmärtää! Pyöräilyssä, uidessa, venytellessä, kotitöissä, pyykätessä, pihaa rapatessa, lorviessa tai lenkkeilyssä ei irtoa hymy ja hyvä mieli niin tehokkaasti, ja sitä minä mitä ilmeisemmin tarvitsisin.


   Mutta nyt olen purnannut, kateellisena hyväntuulisia lapsiani seurannut ja vauhtia ihmetellyt. Pakko siis tehdä itsekin asialle jotain. Josko laittaisin vaikka herttaisen ruusutunikan päälleni, vaaleanpunaiset silmälasit silmilleni ja rentoutuisin. Olenhan ennekin maannut riippukeinussa toppavaatteissa, mikä sen muka nyt estää. Onneksi loppuviikosta saamme vieraita, paas kattoo mitä me keksimme, minkämoisen retriitin vedämme. Johan auttoi, ranka suoristui ja hengitys vapautui. Vertaistuki on huisin tärkeää, vaikka tämä menikin nyt hiukan yksipuoliseksi vaahtoamiseksi, mutta aina joku saattaa ymmärtää.
   Hermoheikkona vielä labratuloksetkin soitin: Hb 99, trompparit 125, leukkarit 2,1, neutrofiilit 0,7 ja diffissä ei löydöksiä. Maallikkona sanoisin näin; olemme tavoitetasoissa ja luvut vastaavat hoitoja ja tilannetta. Jatkamme samoilla annostuksilla ja hyväksi havaitulla sykkeellä. Diffi on yhä puhdas! Jee, se perusteella paskasyöpä ei ole vereen pesiytynyt... Ärsyttää hiukan tuo alle satasen hemo, mutta minkäs teen, kyllähän se siinä hilikulla on viime viikkoina hoitoviikon jälkeen muulloinkin ollut. Mutta lapsi hörisee, touhuaa, nauraa rätkättää ja on oma kupliva itsensä. Luotan siis siihen mitä näen! Nyt ne kolme lasta kerkesivät jo kotiin palata, ennen kuin ehdin sinne pikakörnöille ja peiton alle. Eli näin tänään, onpa ihanaa kun on kivaa ääntelyä ja naurua huushollissa, jospa sekin tarttuisi meikäläiseen ;-) semmoinen kepeä lapsenmieli, joka ei jää purnauksiin roikkumaan. Vaan kykenee unohtamaan ne ja jatkaa naama virneessä. Tässä ja nyt, onhan moni asia ihan hyvin ;-) Nyt kuuluu Shakiraa, nupit kaakossa, josko sitä vaikka tähän tanssintuskaani hetkuttelisin...

RE-NTO-LAPSI

Tällä hetkellä Reetan diagnoosissa lukee leukemiarelapsi, näin on jälleen uusi diagnosoitu asia esillä, entiset karsittiin rankalla kädellä. Siivottiin menneet ja keskitytään olennaiseen. Jostain syystä tuo sanahirviö on pyörinyt suussani, mielessäni ja alitajunnassani nyt tämän muutaman viikon. Olen sitä maistellut ja avannut mitä kaikkea se sisältää, kuinka sen saisi avattua itselleen niin, että siitä löytyisi jotain hyvääkin... Niin voiko relapsista mitään hyvää kaivaa kaivamallakaan, pakko, jos minulta kysytään. 
   Toisaalta Reettammehan on aina ollut iso R, Reetta siis isolla ja päristen. Ennen tuota relapsia olen hokenut Reetan olevan Reipas, Rakas, Rohkea. Isoja asioita kaikki. Välillä myös Retro, Raivoisa ja Raivotar. Myös Retee ja Rietas, kun sille päälle sattuu. Mutta päällimmäisenä nousee esille Rentous, joka tavallaan tuosta sanahirviöstä löytyy kun silmiä siristää, relapsi, siis RentoLapsi, leukemiarelapsilapsi, sitähän Reetta kaikesta huolimatta on. Maanantaina kävimme illalla saunassa ja kyselin näitä tuntemuksia ja olotiloja, mitä lapsellani mielessä liikkuu... Siis oikeasti lapsemme on Rento ja niin Reipas, ei kuulemma tunnu missään, ei syöpä eikä hoidot. Kuulemma jälleen mittavirhe tai vanhat lukemat... Reetta on saanut painoakin sen verran lisää, että alkavat olla samoilla kiloilla Vernan kanssa, siis uskomattomat nelisen kiloa plussaa sitten viime syksyn. Kasvutahti on hyvä, myös hiuksissa. Saimme eilen ranskanletinkin jo kiertämään pään ympäri. Lapsemme jaksaa Rehkiä ja Revittää, milloin missäkin. Samalla Rätkättää niin, että kaikuu ja raikuu ympärillä. Myös Raivot kuuluu, silloin kun on tuuletuksen paikka. Kipuja ei ainakaan vielä maanataisen sytostaatin jälkeen ole ilmennyt, siis suuremmin. Olen antanut aamuin illoin hermosärkylääkkeen ja illalla muutaman opiaattitipan, jotta uni olisi mahdollisimman hyvää ja syvää. Lääkäri ihmetteli kipulääkkeiden vähäisyyttä ja kuulemma voisi Pamolia käyttää koko ajan taustalla. Mutta kun ei Reetta kuulemma tarvitse, niin en ole antanut enempiä, hyvä näin. Kyllä hän osaa pyytää, jos tarvitsee ja sen kyllä huomaa pyytämättäkin. Jaloissa on voimia vähemmän ja hengästyy helpommin, mutta sitä on ollut kuulemma ainakin viimeiset kolme vuotta.
   Reetta nukkuu yhä, viime yönäkin noin 12 tuntia yöunia, nyt paukkuu samanlaiset lukemat. Ja kuinka hyvin Reetta nukkuu, sitä ei voi kuin kadehtia. Samoin nukkuu koko perhe, uskomattoman rennosti ja levollisesti. Se on niin tärkeää, se auttaa jaksamaan ja lataa akkuja hurjasti. Minulle se myös kertoo tasapainosta ja rentoudesta, sikäli mikäli meidän tapauksessamme moisia termejä voi edes käyttää. No, käytän kuitenkin, sillä olotila on levollisen rauhallinen, kaikesta huolimatta. Maanantaina labrat olivat hyvät, nyt ne olivat sillä tavoite- ja normitasolla, kun kortisonia ei ole menossa. Muistinvaraisesti Hb 103, trompparit liki 200 (viime viikolla ne olikin 204, eikä 240) eli samoissa lukemissa, leukkarit alle kolmen, eli tavoitteessa, neutrofiilejä löytyy hyvin... Diffi on yhä puhdas, syöpäpaskiainen jyllää piilossa, eli luuytimessä. Toisaalta olen sitäkin miettinyt, kuinka yleensä kontrolloidaan ainoastaan verikokeilla, niin kukapa tietää mitä syvemmällä tapahtuu, mikäli se ei anna viitteitä. Napsautin eilen myös Helsingin suuntaan sähköpostia ja ehdotukseni meni läpi. Meillä olisi ollut heinäkuun lopussa käänteishyljintää koskeva kontrolli, mitäpä me sillä. Hyljintä on hallinnassa ja uusi pommi lusittavana, johon suunnitelma olemassa, jota toteutamme. Näinpä sain sen kalenterista yli sutattua, minusta meillä on sairaalakeikkaa ihan tarpeeksi tälläkin pallonpuoliskolla, emme halua enää suurempiin ympyröihin faktoja toistelemaan... Eli mustavalkoinen pohojalaisuuteni ymmärrettiin pääkaupunkiseudullakin hyvin ja sain pitää pääni. Toisaalta meille sanottiin Oulussa maanantaina, että menemme meidän ja Reetan ehdoilla, arvatkaapa muistanko tuon, niin menemme. Tällä hetkellä tarkoitus on siis kahden viikon välein käydä tipalla Oulussa, se on hyvä suunnitelma. On myös tärkeää, että ammattilaiset tsekkaavat tilanteen säännöllisesti. Vaikka olenkin "lapseni paras asiantuntija" olen kuitenkin päällimmäisenä avuton, amatööri ja äiti. Eli näin ollen olen luottavaisella mielellä ja haluan pitää tämän kuplani, älköön kukaan sitä puhkaisko...
   Sitten olen muutamaan otteeseen, (huom. sanalla muutamaan...) ajatellut koko perheen yhteistä nupin tsekkausta vaikkapa Oulussa sairaalakäyntien yhteydessä. Sanoisinko sen nyt miten, eihän sille kuulemma löydy "tarvetta", sillä meillähän on vain neljä vuotta pitkittynyt kriisi, yhä lukuisilla juonenkäänteillä. Mehän emme ole niin sanotusti "akuutteja päivystystapauksia". Niin ja mitä palvelee tavallaan psykiatrisen päivystäjän tapaaminen, joka ei taustaamme tiedä eikä tunne, tunnin akuutti aika, jolloin minä luennoin mitä on koettu... Iso hah! Ja sitten ärsyttää monissa muissakin asioissa, kuinka maamme lamaantuu kesäksi, lamaantuuko avuntarve tai kriisit? En ole vielä huomannut. Minulle on annettu ohje ottaa yhteyttä ja soittaa annettuihin numeroihin niin suunnitellaan... Huhtikuusta saakka olen sitten soitellut, odottanut vastasoittoa, jauhanut ja todennut että tulipahan taas turhaan soitettua... Onneksi Ylivieskassa olemme saaneet asioita toimimaan ja Reetalla käy yhä säännöllisesti psykologi kotona. Tästä asiasta minun ei tarvitse jauhaa tai pitää meteliä, asia on ymmärretty ja saatavuus taattu. Kiitos! Mutta kauanko meni, ennen kuin saimme asian toimimaan. Toivottavasti saamme koko sakillekin tänne päin sitten jotain aikoja, sillä minusta se olisi todella tärkeää, äitinä.  Eihän tämä meidän elämämme missään nimessä ihan tavallista pullamössöä ole... Pullamössöäpä joo, sellaista lempeän pehmeää, makeaa ja kermaisen suussa sulavaa... Lapsena teimme sitä pullamössöä pitkopullasta, sokerista, kahvista ja kotikermasta, joskus sinne sekoitettiin myös piparkakku. Nam, on sen muisto, eikä se vastaa tätä hetkeä, nam on aika kaukana, sellainen lapsuuskesien nam...
   Sitten minun periaatteisiini ja kuinka olen niistä osittain jopa luopunut, muka onnellistaakseni lapsiani ja ollakseni hyvempi ja parempi äiti ja rennompi. Mutta kannattaako, onko ne onnellistaneet tai kismoja vähentäneet? Sitäpä mietin... päivittäin, tässä kotiäitinä kesälomalaisten kanssa pyöriessäni. Olen aina ollut trampoliinia vastaan: ruma, tyypillinen ajan merkki, status, vaarallinen, turhan kallis hankkia sillä rahalla voisi tehdä ja kokea vaikka ja mitä muuta (minun rahakäsitykseni mukaan), hallitsee liikaa pihaa, osoittaa vanhempien mielikuvituksen puutetta, on valmiiksi mietitty asia, johon ei tarvitse mielikuvitusta, ja aiheuttaa meteliä... No, meille on sellainenkin hankittu, koska lapsillamme on kuulemma tylsä lapsuus ja tylsä äiti kun ei anna hankkia. Kuulemma kesäloman tarkoitus on hyppiä trampalla ja tulla onnelliseksi... Kaikilla on, meillä ei mitään... Eka viikolla Reetta niksautti rankaansa, eikä voinut paljon sen jälkeen hyppiä, kuulemma kimmareita sai niin kovia... Siellä se "komistus" nyt pihan laidalla Mökömajan takana pölyttyy ja siitepölyä kerää, ei kuulemma voi kun on kylmä, sataa, muuta ja ei jaksa. Niin ja sijainnin mukaan siinä ei voi hyppiä, kun sitä ei saa tuoda keskelle pihaa ja omenapuita ja perennapenkkejä ja ikkunan alle. Kun on tylsä äiti. Olen myös ollut sitä mieltä, että ostetut sirkushuvit kärsivät inflaation, jos kaikki pusketaan samaan kesään. No nyt on ostettu, kylpylää, toista kylpylää, sirkushuveja, puuhaa ja virikettä. Ja mikään ei riitä! Aina on väärä paikka tai toinen saa enemmän... Kateuspiikkejä ja eriarvoisuutta, vertailuja ja kitinöitä. Minä niin tiesin tämän, niin tiesin... Loputonta naukumista. Niin ja äidinhän syy on, jos liki lumisade ja hyytävä viima estää tivoliin menon. Kun laitteet eivät pyöri myrskystä johtuen tai ei vaan tarkene. Kaikki kesävaatteetkin on ihan turhaan hankittu, kun äiti jäähdyttää ilman. Niin tai jäätelö palelee plus kahden asteen lämmössä syötynä ja sormetkin kohmettuu. Olen varsinainen monilahjakkuus estämään ja vaikeuttamaan lasteni kesäloman viettoa. Jos teillä on samoja ongelmia, niin pistäkää vaan minun piikkiin, olen kuulemma vahva ja jaksan kantaa sen mitä annetaan... Vaikka nyt lumipyryn ja paleltumat juhannusviikolla. Minulla on siihen onneksi yksi hyvää palautetta saanut ratkaisu, joka on hiukan lohduttanut, paljuilu. Paas kattoo pitääkö juhannuksena paljuilla pipo päässä, jos kelit tämmöisinä jatkuu. Pökkyä pesään, niin säilyy sulana juhannuksenakin, kun keittelee itseään paljun lämmössä. Olen myös latauttanut kännykkääni WhatApin, liittynyt viimeisenä sukumme omaan Sukuhaara-laumaan jakamaan fiksuja aivoituksiani koko laumalle. Sillä Sukuhaaramme on todella fiksuilla aivoituksilla ladattu yhteisö, siis sellaista tasan muilla yli hilseen menevää läppää että hoh hoi... lähes painokelvotonta ja niin tyhmää, mutta toistaiseksi vuorokauden kokemuksen jälkeen en vielä liittymistäni kadu. ;-) Sukuhaarassa heittelee läppää sekä aikuiset, että lapset, kuvien kera. Dinosauruksena jatkan yhä joissain asioissa, sillä facebookiin en ole liittymässä. Tosin jopa Instagrammia olen harkinnut, kun en voi täällä kuvia laukoa näkyville. Se taas aiheutti lapsissamme kysymysmerkkimäisen ilmeen, miksi? No, en siis ole vielä moiseen perehtynyt, ei mopolla mahdottomia. Mutta olen siis joitakin tiukkapipoisia ja tylsiä ja niin vanhanaikaisia periaatteitani romuttanut, oikein urakalla. Enkä nyt tiedä olenko niistä suuremmin kiksejä saanut, mutta yritän olla vähemmän tylsä, tietenkin onnistumatta. Niin ja saahan mielipidettään muuttaa, jopa takaisin jos kokee sen paremmaksi niin. Joku kaunis päivä pakkaan koko hiivatin trampoliinin ja myyn vaikka iltatorilla, eipä tarvitse naukua, tapella, varoa ja kinastella sen suhteen...


   Mitäpä muuta... Aikamatkapomppaus unimaailmaan: jäin viime yönä Intiaan. Olimme siellä jollakin reissulla, aurinko poltti kuumasti, kauheasti ihmisiä ja tunnelmia tuoksuineen. Opas ohjasi meidät lentokentälle. Jätin laukkuni ja omaisuuteni odottavaan linja-autoon, kun päätin kipaista vielä vessassa. Jotenkin onnistuin taas haahuilemaan ja unohtumaan, suoraan sanottuna eksyin. Sokkeloita ja kylttejä oli sen sellaisia sataan suuntaan, mutta se numero 122, paikka oli tyhjä, missä se lentokenttälinjurin piti olla. Eli linja-auto otti ja meni, ja minä unohduin. Oli siellä autossa Pasikin, mutta en tiedä eikö se huomannut minun puuttumistani. Sinne meni siis laukut, passit, rahat ja kännykkä. Jäin sinne tuoksuihin ja tunnelmiin semmoisissa valkoisissa kaapumaisissa haaremivaatteissani, kun niitä piti pitää kuumuudessa, olivat kuulemma vilpoisia. Pyörin taas ymmälläni ja mietin, kuinka selviäisin ja ratkaisen ongelman. Kuulin suomenkieltä ja ajattelin mennä katsomaan, josko joku voisi auttaa. Soittaa vaikka kännykkääni, joka huitelee siellä autossa. Siinä seurueessa oli päätähtenä Mikko Alatalo, joka vietti siellä kuuskymppisiään. Minä en suostunut pyytämään Mikolta apua, koska en voi sietää sinisiä silmälaseja! Jatkoin siis ylpeänä matkaani ja päätin keksiä jotain muuta. Samaan aikaan kaapuni taskussa "soi", siellä pärisi lappu ja siihen tuli puhelu. Lapussa oli lukuisia eri koodeja, jotka käsittelivät Kokkolan iltatorin myyntipaikkoja. Puhelun soitti ihminen, johon en ole pitkään aikaan ollut yhteydessä, tunnistin äänen................... Sitten pomppasi Vieno päälleni ja nousin keittelemään kahvia. Ikkuna oli auki, eikä oikein siitä Intian lämmöstä ollut kamarissamme tietoa, hyytävä kylmyys sieltä puski tulemaan. Tietenkin herätessäni olin hiukan pihalla, mikä maa ja mikä valuutta, olin myös omassa yöpaidan retkussani. Toisaalta harmitti, että se reissu jäi seikkailuineen kesken, olisi ollut kiva nähdä kuinka mamma moisen taablaa. Kaiken kaaoksen keskellä se oli kiva uni ja tiesin keksiväni ratkaisun. Josko ensi yönä katsoisin filmin loppuun. Fiilis oli kutkuttava!


   Nyt lauma on hereillään ja ensimmäinen suurempi paukku kuuluu olevan meneillään. Se on lähtöisin murkkuhuuruista... Keittiömme on vielä ateljeena, mutta tänään saamme purkitettua luovan viikon tuotokset pusseihin, josko vaikka sinne unessa esille tulleelle Kokkolan iltatorille suuntaisimme kesän mittaan...
   Pitäkää rukouksia, toivoa, uskoa ja luottamusta yllä Rennon Reetta-lapsemme suhteen, siitä on varmasti hyötyä. Kiitos ja vähälumista juhannusta kaikille;-)

TAUKOJUMPPA

"No nyt osu tunnelma kohdilleen, hävis paniikki, sydän lyö tahdilleen..."


Tuollainen Putous-lyriikka kuuluu keittiöstämme, itse asiassa se on kuulunut aika usein ja isommallakin laumalla. Taukojumppa-otsake tuli jostakin, en tiedä kertooko se mitään kenellekään, itsellekään. Mistään... Tuossa aamulla Pasia töihin vein ja mietin, mikäköhän olisi päivän otsake? Mitä se kertoo, mihin se takertuu, mitä se avaa?  Eipä siinä ajatuksia pyöritellessä haaviin jäänyt oikeastaan muuta kuin tuo taukojumppa. Toinen vaihtoehto olisi ollut tuuletus tai liibalaaba. Tuuletus kauheasta aamulla iskeneestä siivousvimmasta johtuen ja lähes myrskytuulesta johtuen. Liibalaaba taas voi sisältää ihan mitä vaan. Taukoa on tullut pidettyä, joten josko nyt jumppaisin koosteen kulutetusta, eletystä, koetusta kahdesta viikosta, eli taukojumppaisin ne paketiksi. Ottaisin tauon ja jumppauttaisin aivoja, tunteita ja näppäimistöä... Itse asiassa vauhti on ollut napakan aikaansaava ja leppoisa, välillä myös luonteemme mukaisesti nopeasti kiihtyvä. Eli nouhätä, siis ihan konkreettinen tai jokapäiväinen hätä. Se hätä on onneksi jossakin kaukana ihan akuutista jokapäiväisestä elämisestä. Mielestäni olemme kyenneet hädän koteloimaan, siirtämään takavasemmalle, jopa unohtamaan. Sillä meillähän on tutun fraasin mukaan "niin moni asia hyvin, verrattuna siihen jos olisi huonosti".


   Olen saanut hurjan määrän ihania kommentteja, kiitos myötäkulkijoille, olette tärkeitä. Sitten järkyttäviä tilastoja tsekkasin, jopa 1664 kävijää per päivä. Hurja hätä teillä, melkein itsekin jälleen moisesta hätäännyin, mutta en sittenkään. Kun ei se hätääntyminen auta, vaikka kuinka olisi hädissään... Kiitos siis viesteistä, kommenteista, puheluista, läsnäolosta ja rohkeudesta ihanaiset matkaseuralaiset...


   Mitäkö muuta, satakaksikymmentäkahdeksan lasissa pääsääntöisesti koko ajan, eikä syöpä ja hoidot elämäämme noin niin kuin päällisin puolin haittaa tai saavuta tai saa kiinni tai lamaannuta. Toki tunnen suunnatonta raivoa koko syövänpaskiaista kohtaan, silmitöntä vihaa. Jos se uskaltaisi nokatusten pimeällä kujalla meikäläistä vastaan tulla, tiedän että löytäisin semmoiset voimat, ettei siitä jäisi kuin märkä läntti. Kävisin päälle ja vetäisin sen kenttään, potkisin, rääpisin ja karjusin sen niin kauas likaisinkaan mielikuvitus kantaa... Panisin sen pommikoneeseen ja ampuisin tuusannuuskaksi, tappaisin sen ihan totaalisesti! Siis sen syövän, joka jaksaa rassata lastani. Näyttäisin sille niin sanotusti närhen munat! Ja sitten pyyhkisin tomut käsistä, poistuisin onnellisena, voittajana, maitohapoilla hikisenä ja haisevana paikalta. Vasta jälkeenpäin iskisi vapina, käsitys vastustajasta ja pikkanen väsy... Mutta tunnen tuon vastustajan, kuinka se osaa vältellä ja tekee pahojaan piilossa. Näinpä olemme päättäneet olla sitä aina muutaman askeleen edellä, siis ettei se saa kiinni. Tiedän sen hiippailevan takanamme, koko ajan, huhtikuussa se pääsi yllättämäänkin heittämällä tämän verkkonsa lapsemme ylle. Se on äärimmäisen kiero, ovela, raukkamainenkin, kun ei uskalla tulla nokatusten. Mutta olen jälleen terästänyt kaikki aistini, jopa silmät selässäni, en anna sen yllättää. Tuntosarveni heiluvat taukoamatta ja olen valppaana. Itse asiassa, sen ei tarvitse olla edes pimeä kuja kun voin nuijia sen hengiltä. Voin tehdä sen vaikka kirkkaassa päivänvalossa, kunhan saan vain nuijittua. Voin istua vaikka elinkautisen, kunhan lapseni paranisi. Että tällainen aggressiofantasia meikäläisellä, kiihdyn ihan kirjottaessakin!


   Mutta tässä vaihtui lauantai sunnuntaiksi, ihan meni yö nukkuessa ja lauma nukkuu yhä. Moni on huolissaan jaksamisestamme ja siitä etten ole päivittänyt tänne asioita. Toisaalta sillä ei ole mitään tekemistä semmoisen fyysisen ja totaalisen oikean jaksamisen kanssa, en ole halunnut kirjoittaa ja olen ollut muualla kuin kotona ja koneella. En ole kirjoittanut mitään, mihinkään. Koneemme on myös ryttyillyt, ollut äärimmäisen laahaava ja hidas, eli ei ole sopinut elämänrytmiimme odotella, josko se tekisi yhteistyötä. Olen antanut koneenkin levätä ja säästänyt moukaroinnilta, nyt se taas kulkee... Siis emme ole pois pelistä, emme lamaantuneita, emme montussa, emme voimattomia, emme toivottomia. Olemme kaikkea muuta, jopa korostetusti. Olemme saaneet niin paljon taas aikaiseksi, että varmasti sinuakin huimaa jos kaiken kertoisin, emme jossittele, voihki tai voivottele. Me teemme, osallistumme, tuuletamme, nautimme ja touhuamme. Vierivä kivi ei sammaloidu, eikä liikkeessä olevaa laumaa saa niin helposti pyydystettyä, kiinni ja lamaannutettua. Kaikkinensa olemme pysyneet liikkeessä hyvällä sykkeellä, loistavalla energialla ja jaksamistasolla. Älä siis ole huolissasi! Meidän selviytymistapamme ja -strategiamme on tehdä tänään, jottei huomenna kaduta tekemättä jättäminen ja jossittelu. Olemme olleet myös paljon reissussa, milloin missäkin ja milläkin kokoonpanolla. Meillä on pyörinyt myös lomalaisia, yövieraita ja vaihtuvuus on ruokapöydässä ja sängyissä suhteellisen nopea. Itse asiassa meille tulee juuri aamuvieraita, joten keskeytän naputtelun taas tällä erää, jatkan jahka jatkan.... Ei mitään velvoitteita tähän suuntaan, kirjoitan kun huvittaa, jos huvittaa ja jos ehdin... Olen siis raivostuttava tiedonpihataaja huolestuneille kanssakulkijoille, tiedän, mutta antakaa minun olla justiin niin raivostuttava kuin olen ;-) Nyt tiedonpihataaja vetää taukojumpan.
   Vieraita kävikin kahdessa erässä. Nyt naputtelen paplarit keikkuen, sillä pian on kutsu rippijuhliin ja sen jälkeen kesän viimeiselle tanssikurssille... Mutta sitten itse asiaan, eli Reettaan.


   Reetalle aloitettiin kaksi viikkoa sitten suonensisäiset Oulussa. Plasteja on siis ihan riittävästi sanoisinko aivan liikaa luuytimessä, mutta en kerro prosentteja, koska nekinhän sattaa tyrmätä monet. Veressä ei ole löydöksiä vieläkään, mikä on sinänsä ihmeellistä. Veriarvot pitävät kutinsa, ovat jopa noususuhdanteessa. Viime viikon labrojen mukaan Hb 110, trompparit n. 240, leukkarit 3,7 jne. Toki kerran kuukaudessa syötävä kortisonikuuri nostaa himpun arvoja, mutta muutenkin suuntaus on tuon suuntainen. Neiti on himpun kalpeahko, mutta kukapa ei olisi moisilla mömmöillä ja aurinkosuojilla ja kovalla touhuamisella. Sytoja annetaan jälleen huomenna, kahden viikon välein Oulussa, jatkossa kenties Ylivieskassakin. Lääkkeet ovat hidastamaan ja jarruttelemaan tarkoitettuja... Lyppiä ei ole ainakaan toivottavasti pitkään aikaan. Miksikö? No mitä me sillä tiedolla teemme, jos kerran luuytimessä on plasteja niin ei ne itsekseen kuukaudessa sieltä katoa. Haluan, että hoitoja annetaan ja toivotaan kärsivällisesti muutoksia parempaan. Joka kuukausi otettava lyp on vain entistä tiukemmin hiertävä hirttoköysi, joka on tarpeeksi tiukka muutenkin. Maalaisjärjellä ja mustavalkoisella pohojalaisuudella ajateltuna on selvää, että jos tauti valtaa niin kyllä sen huomaa. Mitä me teemme prosenteilla? Tieto vain lisää tuskaa varsinkin jos tieto ei ole hyvää. Samoin lyp, anestesia ja muutama seuraava päivä ovat aina rajoitettuja, ei saa uida, ei kastua ja tuntuu epämukavalta. Jatkuvaa puhelimen kyttäämistä ja pelkoa. En halua sitä lapselleni ja meille perheenä, vaan täyttä elämää. Nyt annettavat sytostaatit aiheuttavat myös noin viiden päivän kivut ja niiden seurannan. On tässä tarpeeksi kyttäämistä ja valppaillaan oloa niidenkin suhteen. Mutta jälleen olemme askeleen kipua edellä ja kokemuksista viisastuneita. Annan hermosärkylääkettä, joka tuli vyöruusun myötä tutuksi, kahdesti päivässä. Heti aloitin, kun lääkkeen sai suoneen, enkä vasta kipujen ilmaannuttua. Opiaatteja tarvittaessa, yllättävän vähän niitäkään Reetta tarvitsi. Parasta oli levolliset, nukutut ja kivuttomat yöt! Silloin kivunlievitys on hallinnassa, saamme olla tyytyväisiä. Toki kerran leukakivut yllättivät joessa ja kylmässä vedessä sukeltaessa, liekö lämpötilan raju vaihtelu osasyynä moiseen. Silloin Reetta polki itkien kotiin ja oli kipeä, mutta saimme sen kivun vartissa voitettua. Kortisoni toki aiheuttaa yhä kiihtyvyyttä maksiminopeudella ja volyymilla, mutta onneksi se on vain kerran kuussa viitenä päivänä. Iltaisin menee yhä sytostaatit kotona, torstaisin tehoste. Kaikkinensa tämän hetken hoitokaavioon ja suunnitelmiin olen erittäin toiveikkaan tyytyväinen. Suunnitelma tukee omaa tarvetta, jonka olin mielessäni luonut, haluan että jokainen kivi käännetään ja kokeillaan... Onneksi lääkärit ovat samoilla aalloilla ja kuuntelevat loistavasti minuakin, vaikka olenkin vain äiti ja amatööri. Itseä huojensi myös tuo kahden viikon välein annettava sytostaatti, koska aikaisemmin se on ollut kerran kuussa, nyt ajattelin napakampaa tahtia. Se toteutunee, ainakin toistaiseksi Reetan kunto sen sallii. Kävimme kaksi viikkoa sitten ja menemme huomenna hyvillä mielellä lääkkeelle, jostain kumman syystä se tuntuu niin oikealta ja tarpeelliselta. Edellisellä kerralla olimme isolla köörillä liikenteessä, Reetta sai osastolla lääkkeen ja suuntasimme sairaalasta suoraan kylpylään pulikoimaan ja sieltä kiinalaiseen syömään. Illalla rentoutuneena kotiin paljuilemaan, sillä itsellä on yhä voittajafiilis, sitä pitää yhä yllä tuo lapseni ja uskomaton asenne. Kaikkien näiden hoitojen ja pahojen asioiden ohessa olemme tehneet ja touhunneet myös lukuisten kivojen projektien parissa. Toteutimme koululle ison seinämaalausprojektin, Viidakon. Teimme sen akkaporukalla, sen mukaan miten aurinko esiintyi. Paisteella uimme ja ulkoilimme, pilviselä maalasimme. Yhtenä päivänä Reetta ei lähtenyt mukaan, enkä olisi uskaltanut antaa opiaattihuuruissa katonrajaan kiivetäkään... Tuplat saivat vapaapäivän ja katsoivat elokuvia kotona, kun minä kilimusin isompien kanssa. Kivuista huolimatta Reetta on polkenut Jopollaan noin kymmentä kilometriä päivässä, uinut, pomppinut trampoliinilla ja jaksanut touhuta. Myös ruokaa neiti on laittanut ja leiponut usein. Viikko sitten torstaina sain herätä Mökömajasta valmiille aamupalalle ja tiskikonekin oli tyhjennetty, keittiö siivottu. Kodin hengettärenä hääri Reetta, laulellen ja hyväntuulisena. Toki samaisena torstaina illansuussa saimme kokea koko perheenä kunnollisen pohjakosketuksenkin, jonka paikka oli juuri silloin. Jälkeen päin ajateltuna, oli jo aikakin. Oikeastaan se on ainoa kerta nyt uusinnan jälkeen, kun Reetta huusi ja raivosi tilannettaan "En ole itse päättänyt sairastua uudelleen..." Siinä lähellämme oleva luomakunta sai varmasti osansa, sillä paukkuminen oli pahempaa kuin ukkosella ja kesti tunteja, tunteja, tunteja... Mutta puhdisti suunnattomasti ilmaa. Eikä paukkuja ollut yksistään kortisoneja saanut lapsemme, vaan myös kriisin silmässä oleva perhe, vanhemmat ja murkkuhuurut. Todella järkyttävä koettavaksi, mutta tarpeellinen, sen jälkeen olemme taas vetäneet paremmalla sykkeellä. Sillä moisesta on ainoastaan yksi suunta, ylöspäin. Jos jäämme moisen syöksyyn, niin siitähän ei hyvää seuraa. Kenellekkään.


   Mutta tällä hetkellä meillä on jälleen monta uutta projektia meneillään, olemme askarrelleet, keksineet uusia ideoita, Reetta on saanut jälleen uuden tilaustyön, paikallislehteen tehtiin juttu Viidakkotyöstä, osa muksuista on ollut reissussa, eilen jo himpun verran suursiivosimme. Itselle on tärkeää, että jaksamme touhuta, koittaa saada hallintaan ja kokea, että meillä on itsemääräämisoikeus sentään joissakin asioissa. Niin kuin vaikka kaapinpaikassa kotona, konkreettisesti se tarkoitti makkarimme ja olkkarimme mööbleraamista, lähinnä sängynpaikkaa. Uimme silloin kun huvittaa, paljuamme koska haluamme, teemme mitä mieleen juolahtaa, jos juolahtaa tai vedämme lonkkaa jos siltä tuntuu. Suunnitteilla on myös reissua ja etappeja... Sitten yksi jänskä juttu, muutama viikko sitten kerroin Pasin yöllä puhuneen Noira-merkkisistä puutarhatuoleista... No, nytpä myyntiin tuli kuvasto, jossa oli Noir-merkkisiä kalusteita... Hah, hah, haa enneuneksintaa... Uskokaa, jos haluatte, mutta minulla on yhä vahva luottamus vaikka ja mihin, hyvä syke, levollisen turvallinen ja suunnattoman luottavainen olo. Paitsi, että keitin juuri uusiapottuja lähes kuivassa kattilassa, kas kun niin tohkeissani naputtelin, että unohdin koko puuhan. Eli meillä on moni asia niin kuin ei moista syöpäfaktaa olisikaan olemassa, ajattelimme pitää tämän asenteen jatkossakin ja tykittää hoitoja suunnitellusti. Eli saattaapi olla etten taas vähään aikaan koneella pyörähdä, tai sitten pyörähdän, joten ethän huolestu... Kiitos kaikille puolestamme rukoilleet ja ajatuksia hyväksemme jakaneet!  ;-)
Porskuttakaa tekin ja nauttikaa, Suomen suvi on aika hienoa aikaa...

H Ä T Ä

Noihin neljään kirjaimeen Pasi tiivistää tunnelmamme. Meillä on sunnaton hätä tyttärestämme. Perjantaina sain mykistävän ympäripyöreän lyhyen puhelun Oulusta, Reetalla on syöpä uusiutunut eli tilanne on relapsi. Enää luuytimen löydökset eivät ole vain jäännöstaudin viitteitä, vaan reilusti ollaan jo prosenteilla. Paskanakki!


   Mitään suunnitelmia ei ole tehty yhtään mihinkään suuntaan, koska olihan tuollainen pyhien välinen "hyppytyöpäivä"....Plaa plaa plaa.... Huomenna kuulemme lisää.


   Miltäkö tuntuu? Voihan saatana nyt pursuaa voimasanoja joka tuutista. Suututtaa, raivostuttaa, samaan aikaan avuttomuuden marinadi sen kun paukkuu ja venyy, itkettää, kiukuttaa, lamaannuttaa, epätietoisuus ja epätoivo käyvät käsikädessä tietoisuuden ja toivon kanssa. Onko syytä luovuttaa vai jatkammeko ja jaksammeko yhä taistella. Väsynyt en jollakin tapaa ainakaan ole, olen raivopäinen ja taistelutahto on mittaamaton. Olen myös todella kyllästynyt tähän venkoiluun, syövän sellaiseen. Miksi se ei ole tappanut jo aika päiviä sitten, vaan kiduttaa vuosikausia otteessaan. Kenen etu moinen on. Toisaalta onhan se nimenomaan meidän etu, että sen ote on välillä hellittänytkin, olemme saaneet kokea ja elää huippuaikoja lapsemme ja perheemme kanssa.
   Olen sitä mieltä, että olemme lukuisista muista läheltä piti tilanteista ja kaiken maailman viruksista selvinneet taistelemalla, asenteella ja periksi antamattomuudella. Mutta olen yhtenä kysymysmerkkinä tämän hiivatin kloonin suhteen, miksi siihen ei auta mikään, vaikka kuinka taistelemme. Mikä olisi se ase, että se luovuttaisi, perääntyisi, jättäisi rauhaan.
   Toki olen myös rukoillut, maanitellut, anellut, kainosti toivonut ja vaikka mihin suuntaan. Olen hiivatin nöyränä, siis aivan kontallani, mutta eikö kukaan kuule hätäämme. Epäreilua! Jos vielä joku siellä ajattelee ja kommentoi, että jokaiselle annetaan se mitä jaksaa kantaa... Niin haista huilu! Jokin kohtuus tuossakin.
   Niin kuin minä jo viime kesänä odotin tätä kesää, enpä olisi odottanut, jos olisin tiennyt missä suossa joudumme rämpimään. Miksi edes haaveilla normaalistumisesta elämässämme, sellaista korttia ei näytä kohdallemme löytyvän. Viimekesänä, kun olin Hesan keikan jälkeen tosi poikki, heräsin nukuessani väsyyni ja kuvittelin kuinka poikki olenkaan nyt (2014) kesänä, kun kaikki olisi muka helpompaa. Kun olisimme voittajina rannassa, laiturille kipuaisimme ja saisimme maakosketuksen pitkän merimatkan jälkeen. Olin silloin lysähtäneen väsynyt, sitä en ole nyt. Siis totaalisen väsynyt, enkä lysähtänyt. Koen, että olemme saaneet latattua jälleen akkujamme jollakin ilveellä, olemme valmiita jatkamaan jaksamista. Se on valintamme...


   Olen siis vihainen, ärsyyntynyt ja samalla levollisen tyynikin. Siis outo, niin kuin yleensäkin, mutta nyt todella outo. Itsekin seuraan sivusta, mitenköhän mamma tästä meinaa perheensä luotsata. Mitkä ovat selviytymiskeinot? Hymähdän tässä välissä itsekin, niin mitkä? Onhan tämä entten tentten pompotusta laidasta laitaan, minkä puolen valitsen, voinko joihinkin asioihin itse vaikuttaa. Paljonko? Kuinka? Reetta porskuttaa, eikä asia kuulemma kummemmin haittaa, kun ei vaikuta mihinkään. Emme siis anna asian vaikuttaa, vedämme sykkeellä. Paljusta saapui juuri lauma, aamulla lähdemme Seinäjoelle Pasin työkeikalle koko poppoolla mukaan. Ulkoiltu on, juhlittu valmistujaisia, tanssittu, pyöräilty, grillattu ja imuroitu. Vessatkin on pesty, pyykätty, koirat harjattu, kissat silitetty. Tyhjänpäiväisistä asioista tapeltu, naputettu ja höristy. Lapsemme pääsivät kesälomille huipputodistusten kera. Keskiarvot 9-9,4 välillä kaikilla. Ei huono! Kiitettäviä vilisee ja lahjakkuuksia löytyy, olen hiivatin ylpeä noista lapsista. Numeraalisesti kuluneet vuodet eivät ainakaan koulumenestykseen ole vaikuttaneet, olemme siis onnistujia siinä mielessä lastemme luotsaamisessa. Asioilla on tapana järjestyä... kuulin sen yhden kurssikaverin suusta. Hänelläkin takana uskomattomat kriisit ja vaikeudet, mutta kuulemma moisen voimalla kannatellut ja pinnistellyt. Oli hämmentävää kuulla, sama fraasi, ajatus tai kuulla sen vieläpä toimivan. Kunhan jaksaa itse uskoa. Eli olemme siis valinneet vaihtoehdoksi uskon, toivon ja rakkauden. Taistelutahdon ja hyvyyden löytämisen kaikesta, myös hädästä. Eihän sitä ihminen muuten jaksa, pian lamaantuu, eikä nyt ole oikea aika lamaantua. Asioilla on kuulemma ihan oikeasti tapana järjestyä...


   Eli älä siis ruikuta puolestamme, taaskaan, osaamme sitä tarpeen tullen itsekin. Otamme ajoittain pikaromahduksen ja kohta taas mennään. Jos sinulla on vielä kanavia johonkin suurempaan ja osoite tiedossa, viestitäthän puolestamme... Kiitos! Nyt organisoin iltapalan ja hampaidenpesut, sitten nukkumaan ja valmiina huomiseen. Iltapusukierros. Kun hätähuutoni tänne laukaisin, olen levollinen ja semmoisella hyvällä tavalla väsynyt. Ihan oikeaa unta kaipaava höyry, samoin kuin muutkin meillä. Takana kiva, hyvä ja kaunis viikonloppu. Kauniita unia, enkeleitä ja toivonhippuja jokaiselle....;-) Muistakaa, ettei suutuksissa saa kukaan mennä nukkumaan, sanokaa sille toiselle kuinka tärkeää hänen olemassaolonsa onkaan... Mikään ei ole itsestäänselvää...