SAVUA JA NAURUA

Ostinpa sellaisen ämpärigrillin, koska sellaista meillä ei vielä ollut. Oikein perus retro, pieni ja kukallinen. Nyt se vasta elämä on helppoa, kun voipi kantaa ämpärigrillin mukana minne meneekin. Tämä olikin lasten mielestä hauska juttu. Toissailtana Reetta ja Fanny olivat grillimestareina. Nyt Fanny ja Verna. Iskä oli kuulemma hyvin selittänyt, joten sitähän oppii heti. Hiukan tosin meinaa kärytä sisälle saakka. Niin ja naurun käkätys laulun kera kuuluu myös. Vernakin grillaa kieli roikkuen, jännittyneenä ja keskittyneesti. Välillä laulaa leipuri hiivasta, jonka grillistä savu kohoaa. Koirat ovat mukana, tottakai. Kuono niin lähellä grilliä, että viikset kihartuu. Mutta niinhän ovat tytötkin. Samassa ämpärissä lämmittelevät itseään ja varpaitaan, sillä helle ei ole vieläkään riesana. Miettivät tuossa, voiko grillin kantaa sisälle, jos ei ulkona tarkene. Mitäköhän tuohon vastaisi? Ehottivat myös saunoessa grillaamista, samalla kun itse löylyttelee. Niin tai voihan ämpärin kantaa Mökömajaankin, makkariin, vessaan tai ihan missä nälkä eniten vaivaa. Mikäpä olisi makuultaan sängystä grillaillessa. Onneksi iskä on töissä niin saamme huseerata ihan blondinlogiikalla.
   Koleaa, pilvistä, kosteaa ja ankeaa. Pyykit paljain varpain ja hihattomana narulle ripustelin, olikin kylmä homma hoidettavaksi. Uhastakaan en aijo vaatekertoja lisätä, kaliskoon vaan hampaat, nythän on kesä. Kasvit ovat hitaanlaisesti edenneet kukinnoissaan, sillä öisin mennään vain muutamalla lämpöasteella. Viime yönä vain neljä astetta plussalla. Mutta kyllä se tuosta vielä, nytpähän ei tarvitse Reetan ihosta ja rasvauksista huolehtia. Neiti pitää pitkähijaista automaattisesti, eikä aurinko polta. Huoletonta siinä mielessä.
   Reetta on naapurissa ihan itsekseen kylässä. Saa mennä nyt yksin, sillä Verna lähtee huomenna kyseisen kaverin kanssa elokuviin. Tessa tuli juuri kyliltä kaverin kanssa. Oli meinannut ostaa yhtä jos toista, mutta oli kuitenkin pystynyt olemaan ostamatta. Tuli tyytyväisenä tienaamiensa rahojen kanssa takaisin, eipä mennyt turhuuteen. Kuinka paljon arvokkaampi sellainen lantti on, jonka on itse ansainnut, kuin äidin tai isän kukkarosta helpolla saatu. Ihan näin sen järjen valon, kuinka se silmissä kiilui, kun neiti oivalluksiaan kertoili. Kehuin oivaltamisesta ja pidättäytymisestä ja järkevyydestä. Tunsin jälleen ylpeyttä. Tunnen koko laumastani, ei mitään tyhjäpäisiä tytönhupakoita, vaikka välillä tyhmiä kyselevätkin. Tessa tuossa oli jo kauas haistanut grillaamisen meidän pihalta. Vähän empivänä katsoi minua, kun kerroin kuka häärää pääkokkina, siis Verna. Neitihän on tyypillisesti huldamme, aikoi äsken laittaa hiilten sekaan sytkärin, kun ei näy kunnon liekkiä. No eipä laittanut, sillä järjen valo valaisi hänetkin, ennekuin se sytkäri valaisi koko terasssin.
   Tarkemmin kun taas asiaa mietin, niin on minulla aika helppoa. Saat kadehtia, kadehdi oikein kunnolla. Minä saan vain pähkinöitä liimailla, kun lapset hoitaa huushollin. Saan miettiä pähkinöiden sielua ja luonnetta, kallistella ja keikutella. Heilua avojaloin, luonnontilassa ja haahuilla. Tämä luonnontila onkin sellainen, että parempi vaan pysyä luonnossa ja suljetussa tilassa. Tai joku ulkopuoinen ohjaa todella suljettuun tilaan. Välillä savuaa mamman käämit ihan muista syistä, myötäsavuaa ystävän puolesta ja käryää oikein kunnolla. Mutta kärytessäänkin kuuluu naurua. Tänään on kevyt hengittää...

LÄSKIT VALUU, Vernan tekstiä....

Eräänä päivänä minä ja kaverini olimme trampoliinilla ja leikeimme leikkiä jonka olimme keksineet kahdestaan ja leikin nimi oli läskit valuu. Siinä saimme käyttää kahta hametta, kolmea uimarengasta ja kahta käsikelluketta. Läskit valuu tarkoittaa että kellukeet roikkuu alas päin. Esitimme ne jutut päällä hauskoja esityksiä. Ja yritimme naurattaa toisiamme.  Kyllä me naurettiinki.

Äiti osti minulle hienon tunikan kummini häihin. Ja kummimorsian valitsi minut ja Reetat hääkarkin-jakajiksi. On kiva olla karkin jakaja hänen häissään. Ja eilen olin Fannyn ja Iskän kanssa hautajaisissa. Siellä alkoi tulla jo vähän nälkä kun päästiin paikalle. Tarjolla oli lohikeittoa, rieskaa ja jälkiruoka oli mansikkakakkua. Kesäloma on ollut mukavaa aikaa ja odotan innolla että pääsen kouluun. Toivottavasti Reetta pääsee samalle luokalle. Mutta ei tuu mieleen mitä vois kirjottaa.
Nii ja muutes pääsen huomenna elokuviin saman kaverin kanssa.  : )

PÄHKINÄNKUORESSA

Eikö sitä sanota, että jokin asia on pähkinänkuoressa? Siis puristettu esiin olennainen ja tiivistetty. Pähkinänkuorihan on tunnetusti kova, turvallinen. Pähkinänkuori on sitkeä, vaikeasti avattava. Kaunis, säästettävä ja moni-ilmeinen. On se, et ole ajatellut vai. Pistaasipähkinässä on kaunis vaaleanruskea, rustiikkinen, onkaloinen kuori. Kuin simpukankuori, kuin koppura kynsi. Napakka ja kaunis. Hiplattava, käytettävä, liimattava, luova. Tämän viikon olen käpertynyt omaan luovuuden pähkinääni, minulla on inspiraatio. Keittiömme on luovassa tilassa, todella kaaoksessa, mutta se oli tiedossa. Olen näitä pähkinänkuoria ihan oikeasti liimannut, satoja ellen tuhansia. Enpä ole niitä laskenut. On ihanaa kyetä uppoutumaan moiseen todella työlääseen puuhaan, sillä se kertoo jonkilaisesta tasapainosta. Siis sellainen ei onnistu, ellei ole balanssissa. Ellei oma mieli ja sielu ole pähkinänkuoressa, puristettuna olennaiseen. Ymmärsitkö taaskaan, et vai, sitähän minäkin...
   Eilen sain ensimmäisen puhelinsoiton Reetan lypin tuloksista Oulusta. Kaikki puhdasta tähän asti. Pähkinänkuoressa ajateltuna tilanne loistava näiden saatujen tulosten perusteella. Siihen jälleen tiivityy niin valtavasti tunnetta, huolta, odottamista, pelkoa ja toivoa. Sain puhelun mummulan pihalla, kyllä taas vapisutti ja kädet hikosivat. Se laukeaa välittömästi tilanteessa. Niin laukesi jälleen päänsärkykin, kuin liipaisimesta vedettynä. Jysäri vei mennessään pariksi tunniksi. Mutta niin ne asiat loksahtivat särkiessä pähkinänkuoreen ja taas porskutettiin. Aikaisemmin päivällä sain puhelun olessani puhelimessa. Luulin sen tulevan sairaalasta ja heti napsahti käsihiki pintaan. Yritin soittaa takaisin uudelleen ja uudelleen. Aina varattu. Lopulta soitin numerotiedusteluun ja se olikin hiton lehtikauppias, vähäkö sieppasi. Kauhea paniikki päällä, eikä vastata.
  
   Kello on nyt kahdeksan ja on perjantai aamu. Olen käynyt kuntosalilla, teki jälleen hyvää, onneksi raahauduin. Kesäsää odotatuttaa, asteita peräti seitsemän. Ei paljon Mökömajassa ole tarennut nukkua tälle kesälle. Se harmittaa Fannya erityisesti. Meidän Fanny on niin luomu ja luontoihminen henkeen ja vereen. Viihtyy kalassa, aistii luontoa, karttaa plinplingiä, nauttii ja oivaltaa. Eilen tytöt miettivät, millaisia lööppejä heistä tulisi, jos he olisivat julkkikisia. Fannyn lööppi olisi: "Fanny sai jättilohen, painoa 25 kiloa ja pituutta 129 senttiä." Tessan lööppi taas olisi: "Tessa nähty ulkoilemassa koirien kanssa neljä kertaa saman päivän aikana." Tämä ajatusleikki lähti taas siitä, että Reetan sairaala-aikana askartelemia ja maalamia töitä tulee näyttelyyn Helsinkiin syyskuussa. Eli sisarusten mielestä käkkäräpäämme on julkkis, jos kerran näyttelyn suojelijakin on ex-presidentti Tarja. Tästähän seuraa kuulemma lööppejä siitä kuinka Reetta kohtasi ex-pressan, kätteli ja hymyili. Muut aikoivat Reetan siivellä hymyillä samassa tilassa, siis mikäli sinne avajaisiin pääsemme. Parasta oli tajuta, etteivät muut olleet olleskaan kateellisia, päinvastoin, he olivat ylpeitä ja kannustivat. Reetta taas hymyili kainon vienosti. Hämilläänkin moisesta sisarusten innosta.
   Eilen oli sitten Pasin suvun puolen hautajaiset. Setä nukkui pois. Verna ja Fanny lähtivät iskälle tueksi, ettei ole niin raskas reissu yksin käydä. Hyvä kun menivät ja näkivät sukua samalla. Tein typyille toispuoleiset ranskanlettikampaukset. Sanoin, että siitä suku erottaa ketkä ovat samaa perhettä, sisaruksia siis. Kas kummaa siellä oli ollut samanikäinen tyttönen, toisesta perheestä ja kuulemma täsmälleen samanlaisessa ranskanletissä. Hassua, niin minustakin.
  
   Tuossa kun kuntosalilta ajelin, minulle tuli ajatus täytetystä patongista. Palasin takaisin ja hain lohisalaattia eilen paistettujen patonkien väliin. Vesi herahteli kielelle pelkästä ajatuksestakin. Tuoretta kahvia, suihkunraikas olo ja täytetty patonki. Sitten minulle napsahti ajatus pyykkikoneesta ja pyykkivuoresta, säntäsin siihen puuhaan saman tien. Niin meni patonki parempiin suihin, hotkiminen vain kuului. Koirat kyttäsivät tilaisuutensa tulleen, kun jätin moisen tuoksumaan kuonon viereen. Sinne meni. Mietinkin, miksiköhän minun piti moinen nautinto keskeyttää ja paukasta sitä pyykkiä lataamaaan. Olisihan tuon ehtinyt kahvituokion jälkeenkin. Kait minä halusin nauttia täysin siellä omassa pähkinänkuoressani, kun juolahtanut pyykki ajatus oli hoidossa. Enpä taas tiiä, mutta mitä tästä luulisi minunkin oppivan.
   Eilisen vietin kireydessä, jotensakin sen kaksikymmentä asiaa sieppasi. Siis kaikki tämä ennen saatua puhelua, se on sellainen henkinen hermopinne tuo odottaminen. Sitä käpertyy sellaiseen pieneen sätkivään pähkinäolotilaan, päällimmäisenä kaikessa on jännitys ja odotus. Onneksi sain kuitenkin joitakin asioita jäsenneltyä, delegoitua ja hoidettua siitä huolimatta. Se ei tunnu kivalta, inhottaa itseäkin moinen kireys. Mutta se nyt kuuluu tähän elämäämme ja rooliimme.
   Illalla Tessa teki ison annoksen lihapullia ihan itse. Loistavaa sokkokokki-meininkiä. Minä pähkinänkuorien liimailun lomasta annoin suullisia ohjeita ja neiti nappasi ne käytäntöön. Tunsin mieletöntä ylpeyttä moisesta. Kyllä porukka söi nautinnolla. Kyllä moni puistelisi päätään kun näkisi mikä määrä sipulia, valkosipulia ja mausteita meidän lihapulliimme uppoaa. Samainen hymyilevä neiti hieroi minua illalla pitkän kaavan mukaan. Samalla puhuimme asiaa, paljon hyvää ja syvää. Kuinka ihana tyttö kapinan takaa löytyykään. Pähkinänkuoressa ajateltuna olen niin ylpeä lapsistani.
   Nyt piippaa pyykkikone, pesty on. Minulla on sen sata jalostusta kaipaavaa ideaa, kunhan saisin olennaisen puristettua ja jäsenneltyä. Ei kaikkia kerralla, vaan tiiviisti ja napakassa kokonaisuudessa, vähän niinkuin silleen pähkinänkuorimaisesti ajateltuna...

MILLEKKÄ ALAKAS?

Kohiseva koski, humiseva harju, tyhjä rumpu, aukea aava. Millekkä alakas? Olemme siis takaisin kotona ja tuntuu uupuneelta. Olen fyysisesti poikki ja henkinen laita on varmaan ihan irti poikki. Ei sen puoleen, on tuplatkin olleet poikki ja uupuneita. Kauhea tempo ollut päällä koko viikonlopun, siihen jatkoksi Oulun reissu. Kyllä on jälleen välihuokauksen ja ajatusten jäsentelyn paikka.
   Menimme osastolle eilen, hiukan  niinkuin meinasi ahdistaa. Loka-marraskuussa olemme viimeksi olleet osaston kirjoissa ja kansissa. Se paikka, tulvahtavat muistot, tutut kasvot, poistuneet kasvot ja kaikki siltä väliltä. Toki kivakin on morjestella ja nähdä nokatusten. Kuulla hyviäkin uutisia, mutta ne muistot eivät jätä rauhaan. Onhan se hoitojenkin aikana ollut aina rankkaa paluu osastolle, mutta tämä keikka ei vain ollut lokeroitu minun pieniin aivoihini. Mutta selvisimmepäs, ähäkutti.
    Yö meni harakoille. Reetta ei saanut unta, itkeskeli, raivosi ja karjuskeli. Kohteli Vernaa tylysti ja itketti sitäkin. Huusi, potki, vapisi, meni lattialle, aikoi karata, ei saanut halata, ei koskea... Nukkui hillitysti kolmisen tuntia. Minä siitä ehkä osasen. Selvästi lastakin ahdisti ja puristi, vaikkei tarvinnut osastollakaan yöpyä. Mietin tietty, tarttuuko moinen olotila minusta, vai onko se ihan oikeasti lapsellakin sisäsyntyistä. Kyllä ne ovat vain asiat, jotka lastakin pyörittävät, eivätkä jätä rauhaan. Aamulla sitten todella pirteänä osastolle raahauduimme. Reetan herttaisuuden kruunaa nukutuspäivinä myös huutava nälkä. Välillä mietin, millekkä alakas. Oli täysi työ pitää itsensä nohevana ja hereillään unettoman yön jälkeen. Mutta siinä se päivä lutviutui kuitenkin pikkuhiljaa.
   Pistänpä samalla noita päivän veriarvoja, ihan ajattelin muistinvaraisesti naputella. Hb 134, trom 249, leukk 4.4, neut 1.2. Sovitaan, että ne olivat noin ja ollaan tyytyväisä. Maksat, munuaiset ja sen sellaiset kohdallaan. Arvojen osalta homma hallinnassa, samoin olotila ja yleinen vireystila jaksamisineen. Soittoaikoja lypin tuloksille onkin sitten seuraaville kolmelle viikolle. Mietin sitäkin, millekköhän taas alakasin. Laitoin soittopäivät kalenteriin ja ajattelin odotella niitä soittoja silloin, koska ilmeisesti Oulu on kommentoiva sairaala. Eli millekkä alakas, pakko elää ihan normaalia arkea ja niitä puheluita tipahtelee sitten pikkuhiljaa ja viiveellä. Selkeä ja järkevä visio, tässähän ehtii alakaa vaikka ja mille niitä odotellessa.
  
   Samalla reissulla hoidimme myös kaason hommia ja söimme hyvin. Paluumatkalla tuplat nukkuivat suloisina kaulakkain. Vettä tuli välillä kaatamalla ja liikennettä oli kiitettävästi. Kun pääsin kotiin, täällä odotti siivottu huusholli. Isot tytöt olivat puunanneet ja laittaneet paikat kuntoon. Tessa teki iskän kanssa myös ruuan. Meikä raahautui suoraan sohvalle ja nukahti. Tunnin tirsat tekivät todella hyvää ja tuntuu, että kohta taas kulkee.
   Olen saunonut hitaasti ja hartaasti. Kulkenut pihalla haistellen, silmäillen, oivaltaen ja fiilistellen. Eniten ihmetytti rehevä pinkki köynnösruusu, kuinka onkin kaunis. Niin ja sitten ihmetytti vielä sekin, että ihastelin sitä, vaikka se on pinkki ja ruusu. Millekkä alakas, kun tuo keski-ikäkin kohisten tulee ja pinkit ruusut huokailututtaa. Kuinka kauniita ovat kastehelmet lehdillä, ruusukkeissa ja oksilla. Mitä sävyjä vihreälläkin on tarjota. Kasvien ilmeet, elekieli, tunnelmat. Jokaisella on oma tarinansa ja tapansa. Puhun nyt siis kasveista ihan oikeasti ja niille ominaisista luonteenpiirteistä. Osa viihtyy tiukassa ryhmässä, osa yksin. Osa käpertyy hillittynä, toinen taas kurottaa taivasta kohti. Toinen on hiljaa, toinen havisee ja kahisee. Yksi puhuttelee ilmeettömyydellään, vaatimattomuudellaan, vieressä oleva puolestaan tykittää kaikilla avuilla. Väreillä, muodoilla, tuoksulla, ilmeillä ja olemuksella. Toinen valtaa, toinen perääntyy. Yksi katoaa kahdeksi vuodeksi, pulpahtaen sitten odottamatta takaisin. Osaa pitää hallita ja kasvattaa, rajata rajummin. Toinen taas on itsensä kanssa hallinnassa ilman ulkopuolisia avustajia tai rajoittajia. Ne ovat penkeissäänkin itsenäisiä, välillä turhankin rohkeita ja kovapäisiä. Meillä on piha pullistellut kasveja aina, vaikka lapsetkin ovat olleet pieniä. Penkit on yhdessä kaivettu, suunniteltu ja istutettu Tällöin lapsillekin on itsestään selvää että niitä kunnioitetaan. Kaino tahtoo unohtaa kunnioituksen ja oikoo välillä perennat kohisten, vaikka kuinka kieltää. Mutta se onkin meidän itsepäinen koiramme. Usein muksut tulevat innoissaan sisälle kertomaan jonkin kukannupun puhkeamisesta, ihanasta tuoksusta, kauniista lehdestä. Tämä on sitä luonnon kunnioittamista ja aistimista parhaimmillaan. On kiva seurata kuinka tytöt tekevät samanlaisia kierroksia ja havaintoja  pihassa kuin me aikuisetkin. Vaikka muuten ollaan kuinka kapinallisia ja kovapäisiä, niin aistit aukeavat uusille asioille luonnossa. Penkit ja kasvit niissä ovat kuin ihmiset, kovin erilaisia. Mutta kokonaisuus ei olisi niin mielenkiintoinen, ellei erilaisuutta olisi. Kasvit täydentävät toinen toisiaan, pelaten yhteen ja muodostaen kokonaisuuden.
   Minusta alkaa tuntua, etten tänään ala enää millekkään. Lapset ovat sopuisia, vatsat täynnä ja koirat pääsevät lenkille. Ulkona tuoksuu ihanalle, on jopa lämmintä. Kierrän yöpaidassani vielä muutaman penkin. Nollaan päivien tapahtumat. Hengittelen syvään. Otan kirjan, kömmin sänkyyn ja katson mitä huomisella on tarjottavana. Millekkä sitä aamulla alakas?

P.S. Illalla Reetta halusi kainalooni, kömpi sinne tiukasti. Reetalla oli kuulemma kova ikävä minua ja turvattomuuden tunne. Se oli vallannut jo edellisenä iltana Oulussa, mutta silloin Reetta ei osannut sitä sanoiksi muuttaa, vaan se puski hysteriana ja raivona ulos. Reetan mieleen oli kuulemma tullut vuoden takainen teho-osastolla vietetty yö, kuinka siellä oli ollut turvatonta. Ja kauhea ikävä. Ja me kun luulimme, ettei lapsi kovista mömmöistä johtuen muista keikasta juuri mitään. Ja me kun luulimme, että koko ajan vierellä oleva hoitaja luo turvallisuutta. Niinhän me luulimme, mutta Reetta sanoi eilen, ettei hän tuntenut sitä ihmistä. Kuuli kyllä kaiken ja oli yölläkin hereillään, vaikka toiset luulivat hänen nukkuvan.
   Loistavasti jäsennelty asia ja jälleen hyvin sanoiksi puettu. Mitä me jälleen tästä opimme. Jälleen aukesi itselle uusia ajatuksia, lapseni loistavia oivalluksia. Kuinka paljon voin olla lapselleni läsnä, jos minua ikävöidään vieressäkin. Onko se ikävä sitten sitä juttuseuraa, kainaloa, kuulemista ja olemista. Mitä ilmeisemmin on. Sen ei tarvitse olla isoa ja kuuluvaa, ei sirkushuveja. Läsnäolo ja kuunteleminen ovat parasta.
   Reetalla oli illalla vielä kysymys. Kysyessäänkin hän tiesi, ettei minulla ole siihen suoraa vastausta, mutta halusi jälleen kysyä. Miksi ne syöpäsolut tulivat hänelle, mikä sen aiheutti. Niin, vastaustahan ei ole, mutta jälleen asiaa yhdessä mietimme. Huokasimme helpotuksestakin, kun tuli mietittyä. Tulimme jälleen siihen tulokseen, ettei Reetta tai kukaan meistä ole tehnyt mitään väärää saadakseen syövän. Se ei ole lapsen eikä vanhemman pahuutta, laiminlyöntiä tai aiheuttamaa. Meillä kaikilla on sekä hyviä, että pahoja soluja. Joskus käy niin, että nämä pahat solut ovat voimakkaampia ja nujertavat hyvät alleen. Ihminen, saati sitten lapsi ei voi asiaa ja soluja hallita.
   Reetta on yhä todella hyvillään saaamastaan uudesta kantasolusta ja tehdystä siirrosta. Pahat solut saatiin nopeammin pois ja korvattiin uusilla. Voi tuota pientä ihmistä, kuinka vahva ja järkevä hän onkaan.
   Nukuimme siis todella pitkän yön saman peiton alla ja kaulakkain. Ja me ihan oikeasti nukuimme, kokonaisen kellonympäryksen. Kyllä luulisi jälleen kulkevan...

FOBIA

Tulin tankkaamasta autoa. Suihkusta kuului nyyhkytystä, lorinaa ja vikinää. Tessahan siellä vikisi. Sillä aikaa kuulemma valtava, isopyllyinen, maailmankaikkeuden kauhein hämähäkki oli kävellyt Tessan päällä. Paidalla. Siinä oli lennelleet paidat, kaukosäätimet, kirosanat (?), itkut, fobiat ja hysteriat. Se oli meinannut juuri syödä lapsipolon suuhunsa. Vielä pesun jälkeenkin nyyhkytyttää. Vapisututtaa. Samassa se hurja peto käveli jälleen olohuoneessa, nyt lattialla. Tessa sai kauheat fobiat ja linnoittautui kamariinsa. Ei enää koskaan tule olohuoneeseen, ei koskaan enää pue sitä paitaa, ei koskaan enää nuku teltassa tai Mökömajassa. Neiti pelkäsi, että se roikkui hiuksissa suihkusta ja pesusta huolimatta, mutta ei roikkunut. Nyt se piiloutui sohvan alle, siis se hämppis. Verna käkättää ja antaa saalistukseen teknisiä ohjeita. Fanny imuroi vapisten petoa ja Reetta napostelee aamupalaa sohvalla kaikessa rauhassa.
   Nyt kuulemma vien lapseni, siis kaksi kotiin jäävää ja koirat mummulaan turvaan siksi aikaa kun iskä on töissä ja me muut reissussa. Siis ettei se hyökkää uudelleen kimppuun, siis se hämähäkki. Tämä onkin jännä juttu. Ulkona öttiäisä otetaan kiinni, niitä on joka puolella, lemmikkeinäkin. Mutta kun samainen olento on sisällä ja paidalla, niin kauhu on kuultavaa. Niin, no onhan se. Kyllähän siinä hämppisfobia itselläkin nousee, kun tuntee niskassa outoa hippaisua, säärellä kutinaa tai nenässä varpaita. Sehän nousee jo pelkästä kuulemisesta, että jollakin on joku täi jossakin. Heti kutittaa.
   Nyt se tuli pois sieltä sohvan alta, siis se hämähäkki. Valtava olikin. Jalat levällään ainakin puolitoista senttiä. Huudosta ja kauhusta päättelin sitä kyllä kahdeksan kertaa suuremmaksi. Nyt se on ulkoistettu huushollistamme. Onneksi lapsilla on näin noheva ja äärimmäisen rohkea äiti. Niin, enkös olekin itseäni joskus leijonaäidiksi kutsunut! Meinas hymyilyttää, mutta ääneen en uskaltanut nauraa. Ilmeet ovat yhä hysteerisen vakavat.
   Mitäkö fobioita minulla? Onhan noita jokunen. Elikot, jotku suurilla mulkosilmillä tai haroittavilla varpailla varustetut, siis kun niihin törmää siellä missä ei luule niihin törmäävänsä. Lapsena muistan Nivalan mummulassa nähneeni ruohoa leikatessa dinosaurusliskon. Muistan vieläkin tarkkaan sen vihreän ruskean suomupeitteen, valtavat harittavat varpaa, mulkosilmät ja piiiitkän hännän. Minulla oli ikää saman verran kuin näillä meidän muksuilla. Muistan, että vapisin monta tuntia, päivää ja vuotta. Aikuisena olen samaisessa talossa asunutkin kuusi vuotta, mutta aina kesäisin saman kivijalan juurella pelkäsin samaan dinosaurusliskoon törmääväni. Onneksi en törmännyt, sillä sehän olisi todennäköisesti kasvanut myös kaksikymmentä vuotta, olisi siis ollut vaaaaaltava. Joessa uidessa kuvittelen kaikkien vesikasvien kietoutuvan ympärilleni ja hukuttavan minut. Iilimatoja, niitäkinhän on joka paikassa ja kaikkialla, tunnen kuinka ne vauhdissa imevät minut kuiviin. Jokien ja järvien liejupohja, siellä on onkaloita jotka vetävät ikuiseen unohdukseen ihmiset. Hissit huimaa, saati sitten läpinäkyvät ja näköalahissit. Kyyti huimaa, ottaa mahasta, sielusta, aivoista ja lamaannuttaa täysin. Siis sellainen muiden antama kyyti, vuoristoradat, kaikki kieputtimet ja vempaimet huvipuitoissa. Ulkona nukkuessa kaikki tyynyllä hiippailevat elikot puistattaa, kuvittelen niiden kaivautuvan nenän kautta aivoihin nakertaen vähäisenkin valon. Syöpä, se onkin näitä elämän uusia rankkoja fobioita, todella raivostuttava, pelottava, sitkeä, kauhea ja lamaannuttava. Se on sellainen petollisen ovela ja kierä, kaikkea muuta kuin luotettava kumppani. Keskustelin ihmisen kanssa, joka oli pelännyt patin olevan syöpää. Kuinka kauheaa oli ollut pelätä, laatia jo testamenttia, inventoida elämänsä, kohdata moinen. Jalostua muka, huomatakseen ettei jalostunutkaan yhtään sen paremmaksi, vaikka kohtasi moisen fobian. Se fobia olikin onneksi viaton, mutta sai aikaan kauheita sielussa ja mielessä. Fobioita, joita ei tiennyt omaavansakaan. Näinpä. Kahdeksankymmentä luvulla minulla oli katkarapufobia. Tunsin jokaisen harittavan varpaan, vaikka olin pureskellut paistetun pizzanpalan silpuksi. Ne varpaat vain jumittivat kurkussa, koko matkalla kun laskeutuivat. Enää ei jumita, syön niitä mielelläni. Samoin etanat, kuinka limaisen sitkeitä ne ovat käsissä ja jalan alla. Mutta valkosipulivoilla ja valkoviinillä nautittuna herkullisen sitkeitä hampaiden välissä. Ja limaisuudestaan johtuen todella helppoja niellä. Meillä oli useita vuosia akvaario. Siellä kasvien seassa pohjassa viihtyi valtavan iso monni, sellainen liki parikymmentä senttinen. Aina, joka ainoa kerta akvaariota puhdistaessa pahiten vapisin monnin kohtaamisesta. Sehän on kuin tappajahai olohuoneessa, saattaa syödä käden ja sen jatkeena olevan reiden kerta haukkaisulla. Siis kyllä puistatti, joka kerta sitä kuitenkin hipaisin ja sitten kasvit pölähti, mamma hyppi ja väristykset menivät päästä varpaisiin.
   Nyt alkoi hämppisfobia unohtumaan, tytöt tappelevat jo ihan muista asioista. Kynsilakoista ja pianonsoitosta. Arki rullaa. Minä pakkaan, nostan kytkintä tuplien kanssa Oulun kesäiseen sykeeseen.

ARKI

Räps, napsahti tajuntaani. Arki. Se tuli taas, palasi. On maanantai, kello on kuusi aamulla. Odottelen, jahka kuntosali herää niin pyrähdän paukutteleemaan ja jäsentelemään mutkikasta mieltäni. Arki, sehän on odotettua, jokapäiväistä ja tavallista. Se on puuduttavaa ja jännittävää. Se on sitä todellisuutta. Mutta, se kuinka se paukahtaa alitajunnasta, se yllättää.
   Toisaalta onni, että osasimme olla lomalla omassa elämässämme, omasta elämästämme. Kaikesta siitä todellisuudesta ja puuduttavasta. Oli kiva juhannus, niin kovin toisenlainen kuin vuosi sitten. Vuosi sitten olimme Oulussa ja Reetta pääsi teholta. Toisaalta kun peilaa näitä peräkkäisiä juhannuksia toisiinsa tajuaa äärimmäisen kontrastin, kiitollisuuden ja nöyryyden. Nyt Reetta veti lauman mukana kiharat hytkyen. Eilen iltapäivällä Reetalle iski kauhea itkukohtaus, joka palautti muistiin jälleen todellisuuden ja toipilaisuuden. Väsynyt pieni, uupunut pieni, niin saa ollakin. Pitää kuitenkin joka mutkassa muistaa todellisuus. Aurinkorasvaukset, hattu, nesteet ja ruoka. Mikäli näistä lipsuu, niin se kostautuu helposti.
   Mutta kello on nyt kymmenen yli kuusi, minun pitää tököttää pientareella odottamassa kaveria neljän minuutin kuluttua. Arki on siinä suhteessa vähän vielä vaiheessa, joten täytyy mennä... Jatkan, jahka tulen...

   Niin olen aamuni kuntoilemalla startannut, teki kyllä nannaa. Nyt juon kahvia, kuvittelen että se on onnellistavaa... Kaikki nukkuvat vielä, saan siis jatkaa oman arkeni käynnistämistä. Eli jälleen tuli huomattua, ettei tuo tunnin poissaolo ole keneltäkään pois, en siis laiminlyö ketään. Kaikki paapaavat vain tiedostamatta, että mamma huitelee omiaan. Ihanaa, kun pystyy välillä irrottautumaan.
   Eilen kaivoin lomailevan kalenterini kaapin kätköistä esiin, päivitin ajan ja paikan. Iski arkirealismi. Niin paljon on kaikkea ja pian on jo heinäkuu. Oli se onni, ettei viime viikolla tarvinnut Ouluun lähteä, mutta nyt tänään se kostautuu ja on mentävä. Kun sain viime keskiviikkona puhelun siirtyneestä lypistä, minulle iski kauhea päänsärky. Siihen ei oikeasti auttanut mikään tabletti, ei lepo. Se oli lusittava ja oksennettava ulos. Minä olen tällainen, mutta kun ei sitä arjessaan tajunnut taas kuinka moisia asioita alitajuisesti stressasin. Mutta selätin sen onneksi vuorokaudessa ja olen kyennyt jopa relaamaan, hyvä minä, hah.

Ikiomat juhannusfestarit, sellaiset meillä oli. Leppoisaa, letkeää, seesteistä ja hauskaa. Siis ainakin meidän mielestä. Yhdessä ihmisiä, jotka pelittävät hyvin yhteen. Epämääräinen kokoonpano, yksinäisiä, puolituttuja, sukua ja muuten vain karanneita... Niin mitä se on sitten muiden näkökulmasta, sitä en kykene analysoimaan. Ilma oli mielettömän hyvä, aurinkoa ja kesää. Meillä oli laskujeni mukaan aattona 9 lasta, 7-9 aikuista ja kaksi koiraa. Pihalla viisi telttaa ja ulkoruokinta. Lapset leikkivät hyvin yhteen, ilman tappeluja. Toisiaan tukien ja yhdessä puuhaten. Kaikki pyöri nyyttärimeiningillä ja vuorotellen. Tuntui, että sain  huushollaamisesta lomaa, sillä sain jättää tiskit ja siivoamiset muiden huoleksi. Sain ottaa aikalisiä riippukeinussa, minun ei tarvinnut passata, ei palvella. Välillä porukka vaihtui ja uusia kokoonpanoja saapui ruokailemaan. Laskeskelin, että kolmisenkymmentä ihmistä oli, tuli ja meni. Meillä oli loistavaa sapuskaa, vaikka itse sanonkin. Kasvisnyyttejä, sieniä, perunoita, tuoreta leipiä, lihoja, pannareita, muikkuja, lohta, salaatteja ja sen satoja variaatioita kaikesta. Tyytyväisiä huokailuja ja täysiä vatsoja. Saunaa, musiikkia, lepoa, naurua, mölökyn pelaamista, pyykkäämistä, vesi-ilmapalloilua ja letkeyttä. Kaikkea sopivassa suhteessa ja jokaiselle jotakin. Eikä tarvinnut kuin yksi ambulanssi tilata, sillä vain yksi lapsista juoksi päänsä palotikkaisiin. Vuodatimme runsaat veret ja päähän ommeltiin kolme tikkiä. Osa porukasta nukkui yhä lauantai aamuna, kun tapahtumat saivat alkunsa ja lapsi palasi tikattuna. Itse nukuin yhden yön teltassa, tai siis oliko se nukkumista. Minulla oli kaverina kaksi omaa, kaksi systerin lasta ja kaksi vahtikoiraa. Tiukkaa teki ja koirat reagoivat jokaiseen juhannusyön ääneen haukahtamalla. Niinpä siinä sitten yritin vahtikoiria rauhoitella: "Ei tarvitse pelätä, se on käki, se oli laulua, tuo on naurua, tuo oli harakka, autonääni, joku kuorsaa, nyt lähti auto jostakin, mopo, askeleita..." Mutta eikös tämä olekin sitä keskiyön auringon aikaa ja juhannuksena kuulukin valvoa. Vähäkös tänäkin aamuna vielä koiramme ovat uupuneita. En saanut niitä edes aamusaunaan kaveriksi. En kytännyt kännykkää, niinkuin arkena joudun välillä kyttäämään. Sekin sai lomailla. Minun ei tarvinnut antaa arjen ohjeita, sillä laumassa meidän lapset ovat loistavia. Ei narinaa, ei kapinaa. Hymyä, leikkejä ja leppoisuutta. Olenkin huomannut, että välillä on helpompi holhota seitsemää, kuin neljää lasta. Tai yhdeksää lasta, tai muutamaa lainalasta. Eli ei tarvitse yhtään kauhistella, jos joskus haluankin meille ison lauman lainaan ihmisiä. Niin ja saahan lainatut ihmiset aina palauttaa, sitten kun arki koittaa. Eli tällä loogisuudella meidän huusholli pyörii. Toiset sen ymmärtävät ja toiset eivät sitten niin millään.
   Näinpä olen jälleen ajatuksiani purkittanut, tekstinä pyöritellyt. Mökömajan asukkaat kömpivät aamupalalle, teltassa jatkuu yhä unet. Tästä se tämäkin arkinen viikko käynnistynee.  Arjessa on paljon hyvääkin, mahdollisuuksiakin. Nämäkö aina muistaisi arjen pyörityksessä. Hyvää, aurinkoista ja leppoisaa arkea kaikille!

JUHANNUSRIIMEJÄ

Kuulen sirkutuksen lintujen,
on aika ajatusten kepeiden.
Edessä juhannuksen aikoja,
jolloin tehdään hauskoja taikoja.
Tein kimpun lupiineista,
sen jokainen ansaitsee meistä.
On siivottu huussi ja sauna,
pian juhlii koko äänekäs lauma.
Meille tulee melkein suku,
se onkin jo iso luku.
Syömme yhdessä lapsien,
on aika lapsuuskesien.
Kesä on kaunista aikaa,
illalla yhteislaulumme raikaa.
Leppoista sinäkin hetki tää,
siitä kaunis muisto jää.
Ehdit kyllä arkena häärätä,
monia asioita määrätä.
Nyt on aika yhdessä olla,
kaikkien hauskasti sovinnolla.
Nauti täysillä kaikesta,
kesästä ihanaisesta!


Lämmintä juhannusta kaikille!

HOX! HOX!

Hox hox hyppäsi, hox hox sapetti, hox hox nauratti! Mitäpä Hox ei tekisi?

   "T.P. tässä huomenta. Reetalla on huomenna varattu lyppiaika. Rupesin tarkistamaan, että onhan myös Helsingistä tullut tarvittava lähete? Koska edellinen lyppi oli Helsingissä unohdettu, joten se pitää tehdä siellä teillä. Olen itse sen ajan 7.6. varannut. Eli onko Helsingin lähete tullut sinne ja me tulemme suunnitelmien mukaan? Koska siihenhän tarvitaan mitä ilmeisemmin myös oikea lähete, eikä yksistään äidin itsensä tilaama aika riitä. Plaa plaa plaaa...." Olipa jälleen onni, että mammeli teki hox hox hyppäyksen ja soitteli. Hox vaan, vastauksenkin saimme. "Tässähän onkin sellaisia testejä, jotka pitää lähettää tutkittavaksi Oulusta Helsinkiin ja Turkuun. Nyt kun juhannusviikko, niin näitä tutkimuksia ei voidakaan tehdä ja eteenpäin lähettää. Eli saattekin tulla vasta maananataina ja lyppi on tiistaina...."
   Hox, hox! Mikä pistikin asiaa varmistelemaan. Olenko ihan oikeasti jo näin epäluuloinen kyylä, että kyttään jo kaikkea. Hox, onneksi. Kauhea, jos olisikin tehty huomenna lyppi ja tajuttu, ettei niitä voikaan juhannuksesta johtuen lähettää eteenpäin tutkittavaksi. Ja taas sama homma uudestaan. Tai jos olisimme ajelleet turhan keikan Ouluun saakka, no eihän se olisi ollut kuin liki 300 hukkakilometriä. Minähän kuulemma viihdyn ratissa, mutta kuitenkin. Hox! Sain kotiin vasta tällä viikolla epikriisin tuolta käynniltä, joten ajattelin muidenkin juttujen laahavan. Miskiköhän niin ajattelin, no hyvä kun ajattelin. Mutta kuuluisiko minun ajatella?
   Eli yhtäkkiä tässä viikossa onkin kaksi päivää enemmän, juhannusloma. Olen jotenkin hämilläni. Hox, meinaa naurattaa. Meinaa sapettaa. Meinaa stressipäänsärky jyskyttää, se laukesi taas heti puhelun jälkeen. En tiedä pitäisikö olla vihainen, huojentunut, raivoissaan vai menisikö tämä vielä onnellisuuden piikkin. Eli pakkasimme, purimme, suunnitelmia muutimme ja niin pois päin. Ensi viikolla olisi muutenkin pitänyt tiistaina olla Oulussa, joten yksi keikka vähemmän. Ei haittaa, kaksi kärpästä samalla iskulla. Hox!

   Että ihmisen voi vetää voimattomaksi, aikaansaamattomaksi, väsyneeksi ja hajamieliseksi. Lähdin siis ostamaan maitoa ja päänsärkyyn tabletteja. Tabut ostin, mutta maidot unohdin. Menin hakemaan myös semenntisäkkiä, mutta unohdin Ukkokullan uhkakuvat sementin pölisemisestä autoon, pitää kuulemma hyvin suojata peräkontti. Niinpä palasin nöyränä ilman sementtejä kotiin, kun en muistanut niitä suojauksia. Viheltelin jälleen tyhjällä nupilla, paras siis pysyä kotona, ottaa aikalisä ja ne tabletit. Selättää tämä hoxaamani uupumus ja startata uudelleen, jahka saan taas itseni koottua. Ihanaa, kun ei tarvinnut lähteä ja koko juhannusta jännittää. Mun oli pakko ostaa myös suklaata, alitajunta antoi sellaisen käskyn. Nyt keitän uudelleen sitä onnellistavaa kahvia, syön suklaata ja aloitan latautumiseni alusta. Hox!

ONNELLISTEN KAHVIA

Keskiviikko, aurinkokin näyttäytyy. Tulin juuri kuntosalilta, tunnin siellä rehkin. Kyllä on niin kiinteetä, että... Kaikki muut nukkuvat, annan nukkua. Saan aikaa itselleni ja aamukahvilleni. Sain muutama viikko ystävältä paketin "Onnellisten kahvia." Nyt sitä oikein nautinnolla makustelen ja kelaan elämämme hyviä asioita. Käännän kahvilla levottomasti nukutun yöni selkeäksi ja positiiviseksi. Nautin ja makustelen jokaisen kulauksen. Pehmeää, vaniljaista, täyteläistä, tuoksuvaa, lempeää. Paljon samoja elementtejä kuin elämässämme, kunhan vain muistaisin sitä arjessakin makustella. Onneksi minulla on suuri kuppi, josta riittää useampaankin kulaukseen.
   Yöllä näin jälleen jollain tavalla toistuvia lokerikko-laitosunia, varmaan kuvastaa sairaalamaisemaa. Paljon eri ihmisiä, kohtaamisia ja aikatauluja. Nyt muistan, että samassa laitoksessa oli myös eläintarha. Isoja pelottavia villieläimiä ja isoja häkkejä. Joku oli unohtanut sulkea häkin ja niitä vaelteli ympäriinsä. Tosin osa isoista kissaeläimistä lekotteli kyljellään paistatellen päivää. Näyttivät ihan onnellisislta pedoilta, eivät hyökkäilleet tai karjuneet. Siinäpä jälleen organisoin, ohjasin, käskytin ja sain ne aitauksiinsa letkeästi ajettua. Ne tottelivat ja jatkoivat letkeää olemistaan. Sainko siis pelkoni aidattua ja yritän jatkaa letkeää arkea... Onnellisuuttani. Sovitaan niin, sillä yön hiljaisina tunteina sairaalaliskot hypähtelivät jälleen, mutta enää niitä ei ole. Onneksi alkoi aamu, auringonpaiste ja lempeä kahvi tekee tehtävänsä.

   Eilen Reino, minä ja typyt lähdimme pyöräilemään mummulaan. Matkaa kertyy ihan kiitettävästi, noin 16 kilometriä. Leppoisasti jonossa pyöräilimme, Reino juoksi kuin unelma irrallaan rinnallani. Hymyillen, taivastellen, ihmetellen, aistien, makustellen. Tunsin olevani jälleen maailman paras mamma koiralleni, sillä sain suunnatonta palvontaa osakseni. Reino ei päästä minua silmistään hetkeksiskään, etten vain jätä. Enkä jättänyt. Paluumatkalla alkoi pilvet tummumaan ja tuulemaan. Loppusuoralla saimme muutaman pisaran niskaamme, emme kuitenkaan märiksi kastuneet. Juoksin suoraan pyykkinaruille ja sain pyykitkin kuivina kerättyä. Nappiajoitus.
   Pyörälenkki oli kaikin puolin positiivinen kokemus, yhteinen juttu. Tessa ajoi perässäni ja oli koko ajan navigaattorina. Siis selitti mennen tullen palatessa jokaisen tekemänsä havainnon ja antoi ajo-ohjeita. Annoin puhua, sillä se kuulosti hauskalta ja leppoisalta. Toisaalta ihme aivoitus tuokin, selittää nyt jokainen tunneli, mutka, tienpiennar ja käännös. Samalla neiti selitti takana ajavilleen tulevista pysähdyksistä ja antoi merkkiäänen pyöränkellolla, jonka taas seuraava laittoi taaksepäin. Hassuja lapsia, mutta hauskoja. Niin me leppoisan seesteisesti teimme moisen reissun. Reetta jaksoi ilman ongelmia, mitä nyt perillä pulttasi jostakin ihan muusta niin että taulut tipahtelivat.

   Mielestäni on tärkeää, että lapsilla säilyy kasvaessaankin lapsenmielisyys ja leikkisyys. Nykyään niin aikaisin muututaan liian aikuisiksi, lopetetaan leikkiminen. Kyllähän nuo sitä isompaakin roolia itselleen makustelevat, mutta pohjimmiltaan ovat ihan penikoita vielä. Toisaalta yritän itse olla siinäkin esimerkki, niin hyvässä kuin pahassakin. Uskallan yhä hullutella, heittäytyä ja löytää lapsenmielen. Se on vapauttavaa, kannattaa kokeilla, vaikka aina ei elämä niin kevyeltä tunnukkaan. Kyllä sitä ehtii pönöttää ihan tarpeeksi siinä aikuisuuden haarniskassakin. Kannattaa siis välillä makustella elämää lapsenmielisesti, tanssia vaikka sadetanssia lätäköissä hyppien, ketä se haittaa. Tytöt laulavat paljon ja minä hoilaan hytkyen mukana. En kuulemma aina osaa oikeita sanoja, kunhan volisen ja elän mukana. Saattaahan se jotakin haitata, mutta haittaako se. Eilen tytöillä oli pukeminen laahaavaa. Kulkivat housut olkapäillä ja vitkutellen. Tuumasin siihen: "Kuinkahan hidasta se sitten on, kun pitää alkaa tissiliivejä käyttämään ja pukiessa hidastelemaan kurveissa?" Olin kuulemma jälleen tosi pöhölö äiti ja lapset saivat hetkessä puettua, etten enempää moisella kurvikkuudella rassaisi. Nokkela keino saada vauhtia hommiin.
   Nyt minulla on kaikenlaisia jalostettuja hiekkakakkuideoita, betonifantasioita ja maalausinspiraatioita. Haluaisin niin heittäytyä materiaalien vietäväksi, kokeilemaan jälleen kaikkia ideoita, joita vain paukkuu tulemaan. Kun kerron näistä muille, niin yleensä saan hiukan epäuskoista päänpuistelua, mutta sitten ne lähtevät jalostumaan itse kunkin mielessä. Eniten huokailee Ukkukulta, sillä tarvin moniin asioihin myös teknistä osaamista ja järkeä. Minä näen lopputuloksen, enkä aina kerkiä ajatella ja tajuta kaikkia kommervenkkejä matkalla.

   Ukkokullalla on ollut salainen haave, salainen rakkaus ja lempeä muisto menneisyydestä. Meillä oli aikoinaan pitkäkarvainen kolmivärinen kissa Pieta nimeltään. Pieta jäi auton alle vuonna 1999. Pieta oli arvonsa tunteva ja aistikas kissa. Pieta oli itsenäinen, mutta tukeutui ihmisiin aina penikoidessaan. Sitä piti kannustaa, silittää, kehua ja auttaa koko projektin ajan. Pieta vei lopullisesti Ukkokullan kissavihaajan sydämen, siis sulatti sen. Hilta, toinen kissoistamme oli vötkylä sylikissa ja helppo elikko. Hilta oli kaikessa läsnä, eikä siinä ollut suurempaa haastetta. Hilta oli kaikkeen tyytyväinen ihana eläin.
   Kun olin Tampereella muutama viikko sitten sain kuvia ja tekstareita ihanasta kissanpennusta. Jotenkin Ukkokulta oli vahingossa salaa eksynyt hakemaan kissaa netistä. Olemme jo pitkään haaveilleet tyttökissasta, valkoisesta, jonka nimeksi tulee Vieno. Väinö ja Vieno, eikäs kuulostakin ihanalta. Pikimusta ja lumivalkoinen, eikös kuulostakin ihanalta. Näillä näkymin Väinö jatkaa elämistään mummulassa, vapaana ja valppaana. Sen on niin hyvä olla siellä. Näinpä sitten löytyi pörröinen valkoinen kissanpentu ihan läheltä. Typyt olivat iskän kanssa sitä käyneet heti katsomassa ja varanneet sen. Minä näin tulevan pörrömme vasta tällä viikolla. Vieno on valkoinen, pörröinen ja sinisilmäinen. Uuden haasteensa tuo se, että Vieno on kuuro. Mutta haittaako se, ei meitä, sehän on meille kuin luotu. Eli nyt meidän tulee opetella kissojen viittomakieli. Uusi jännittävä, mielenkiintoinen haaste opeteltavaksi. Onhan Kainollakin purentavika, eikä se menoa haittaa olleskaan, vaikka onkin laatuluokituksessa alemmalla kuin kanssasisarensa. Eihän meidän perheessä moni muukaan täydellisyyden ja laadun kriteerejä täytä. Joten Vieno on kuin luotu meille. Olemmehan purentavikaisia, tunnevammaisia, valikoidulla kuulolla varustettuja ja näkövammaisia koko perhe. Puhuimme asiasta ja päätimme oppia elämään sen kanssa. Yleensähän se on niin, että jonkin aistin tai taidon puuttuessa muut piirteet ja taipumukset korostuvat ja kehittyvät. Eli Vieno kotiutuu meille reilun kuukauden kuluttua, ihana viikari. Oikeastaan Vieno on muka papan 70-vuotislahja, joka tulee meille ainakin ensimmäiseksi 15 vuodeksi. Aika hyvin on Ukkokulta salaista haavettaan perustellut. Pehmo mikä pehmo, siis mies ja kissa.

   Nyt alkaa pesueeni olemaan hereillään, hiukset sekaisin ja silmät sirrillään. Mitenkö toimin. Annanko napakoita elämänohjeita, siivousohjeita, torunko television katsomisesta, petaamattomista peteistä ja ohjeistan heitä. Ennen aamukahvia olisinkin ollut tehokkuuden äärilaita, mutta nyt olen onnellisten kahvin vaikutuksen alaisena. Annan lasteni herätä hissukseeen, letkeästi ja onnellistuen hetki hetkeltä. Pamisenko tulevasta Ouluun lähdöstä, en, mitäpä se sillä kummenee. Lähdettävä on, mutta voihan senkin tehdä onnellisena. Nähdä mahdollisuutena ja kivana kokemuksena. Voinhan käydä katsastamassa Oulun kauppojen betonisäkkivalkoimat samalla, inspiroitua ja hakea uusia virikkeitä. Jos vaikka löydänkin jotakin ihanaa ennen näkemätöntä kanaverkkoa, siitäkin olen salaa haaveillut. Kanaverkosta voisi vaikka muotoilla figurin pihalle ja päällystää betonilla. Minulla on ollut sellainen mielikuva itse asiassa parikymmentä vuotta. Mies, jonka olen itse tehnyt kanaverkosta. Silloin ajattelin päällystää sen sahanpuruilla, mutta nyt voisinkin tehdä sen betonista. Niin tai suostuiskohan Ukkokulta muotiksi, jos tekisinkin sen kipsistä... Vähäkö miehelläni olisi onnellinen juhannus, jos saisi olla muottina. Vitsi kuinka tuo kahvi tekikin hyvää!

SIRPALEITA

Ei luulisi onnen tästä huushollista loppuvan, sillä on tullut jälleen sirpaleita. Ilmassa on ollut tuhoisiakin aineksia, mutta onneksi tuhojäljet ovat jääneet kippoihin ja pyttyihin. Äsken tässä komensin isommat tytöt pyyhkimään yläavohyllyjä, niinkuin juhannuksen alla ruukataan pyyhkiä. Ainakin olen vanhan kansan ihmisten kuullut juhannussiivoja tekevän. Ei ne lapset sirpaleita aiheuttaneet, vaan minulta lähti kippo käsisitä. Kaunista vihreää lasia, eripari ja orpo, mutta harmittaa kuitenkin. Pieniksi palasiksi ja ympäri keittiötä. Piti karjua koirat ja lapset kauas tapahtumapaikalta, jottei enää haavoja tulisi sirpaleiden lisäksi. Miten niitä voikin lennellä niin joka paikkaan.
   Lauantaina huushollasin makkarissa. Avasin verhoja, jotka Ukkokulta oli vetänyt koko leveyteen. Ei ihan luistanut, joten verhotanko meni liitoskohdasta poikki. Metallitanko kolisi ikkunaan, tietokoneen näyttöön ja pomppi nupit irrallaan pöydällä. Tangossa tottakai roikkui sellainen massiivisen kokoinen, niin kauhean ihana kynttiläroikotin. Se lähti lentoon, putosi valokuvien, omien ja työkännykän päälle. Pompaten lattialle tuhannen nuusaksi. Kauhulla tutkimme tuhon seurauksia. Osuihan kaikki vähän kaikkeen, onneksi ikkunat, kännykät ja tietokone säilyivät. Muuhan olikin rekvisiittaa ja kohtuuhintaista. Mutta jälleen se tuhon laajuus. Mihin kaikkialle sirpaleet voivatkaan singota. Niitä imuroitiin silloin, eilen ja vielä nytkin. Jännää on sekin, että heti kun tapahtuu, niin johan koiratkin tassuineen änkäävät sekaan.
   Olen kapinoinut juhannus- ja joulusiivoja vastaan. Miksi äitipolot uuvuttavat itsensä sirpaleiksi juuri ennen juhlapyhiä siivoamalla koko huushollin ja joka nurkan. Miksi ei voisi siivota silleen pikkuhiljaa ja jatkuvasti. Siinäpä ihmettelen, sillä vuosi sitten löysin kaappisiivouksia itseni tekemästä, kauhealla tohinalla ja juuri ennen juhannusta. Nyt toistuu sama kaava, kyllä pitää luututa ja hinkata. Kaikki nurkat, jalkalistat ja tapetinasaumat tuntuvat huutavan siivousta. Ärsyttävää. En haluaisi koko viikkoa säntäillä nurkasta nurkkaan. Nyt laulaa pyykkikone, täkkipyykkiä. Sitten seuraa lakanoita ja muuta pyykkiä. Ulkona on loistava kuivauskeli, tuulee passelisti, joten uskottelen saavani ne pian kuiviksikin.

   Toisaalta viimeiset pari viikkoa olen ollut sirpaleina maailmalla. Tajusin ajavani itseäni sisään huushollaamalla, siis päivitän itseäni kotiin. Herttaiseksi kotiäidiksi, yritystä on, mutta lopputulos arveluttaa jälleen. Haluaisin valmistella heinäkuun näyttelyäkin, mutta sisällä pikkumorkkis tulkuttaa juhannussiivoista. Kauheaa tahtojen taistelua omassa mielessä, mitä kuuluu tehdä, kuinka kuuluu toimia. Ideoita olisi taas vaikka kuinka, mutta tämä huusholli huutaa rättiä, naisellista kädenjälkeä, balanssia. Niinpä ainakin pintapuolisesti haluaisin saada hommat hanskaan, jotta voin sitten ilman morkkista olla luovalla tuulella. Tämän viikon Oulun keikka sekoittaa mieleni balanssin, se ei kuulunut kuvioon. Mutta ei auta.
   Piha, terassit ja laatoitukset ovat täynnä siitepölyä. Samaan aikaan tuuli lennättää omenankukkia ja hernepensaan kukkia, loputonta terrassinpesua. Eilen Pasi pesi ne ja tänään näyttää samalta. Toisaalta kaunista valkoista ja keltaista sadetta. Sieluni silmillä kuvittelen miltä näyttää ihana utuisten liilojen kirsikankukkien leijuminen, sitten kun niitä on paljon. Ihanaa sirpaleista unelmasadetta.
   Ehdotin muksuille omien huoneiden ja tavaroiden päivittämistä. Ajattelin, että tytöt tienaisivat pihakirppiksellä itselleen lomarahoja. Kolme innostui, mutta yksi veti herneet. "Kukaan ei kyllä myy minun tavaroita, etten minä sitten itse saa kaikkia rahoja, niitä ei kyllä jaeta, ne ei kyllä ole yhteisiä, tyhymä idea, tehkööt muut, en kyllä ala kyttään ja ihmisille puhumaan, enkä kyllä kauppaankaan mitään....plää, plää, plää." Ajattelin vuorottelua myyntihommissa ja sitten yhteinen potti, joka jaetaan lasten kesken neljällä. Ellei sitten tehdä yhteistä koko perheen retkeä joskus johonkin. Silmät kiiluen ideaani esitin aamupäivästä, mutta tulin aika napakasti todellisuuteen. Ei se nyt ihan niin heti syöttiin uinutkaan tämä laumani. Olen yrittänyt jakaa myös näitä pikkunakkeja kotihommista, mutta meinaa tulla aina sirpaleita, kun iskee aggressio moisesta. Kuka niitä sirpaleita aikoo tehdä, sen saat päättää ihan itse. Vanhempana tunnen olevani välillä hiukan railoilla, mutten sentään sirpeleina.

P.S. Ehei ne sirpaleet tähän loppuneet.... Tempperamenttinen Reettamme "sulki" vessanoven mummulassa niin että tippui taulut seiniltä sirpaleiksi muuttuen. Jälleen komento: "Pysykää kaukana ja imuri tänne ja äkkiä..." Mammahan imuroi ja imuroi samalla koko mummulan. Tulipahan päivän hyväntyön palanen tehtyä. Sirpaleista tyytyväisyyttä hetken tunsin moisesta.

SUODATIN

Aaaagh! Minulla on kireä aamu, maanantai aamu. Jälleen niin monta asiaa hoidettavana, muistettavana ja lukuisia lappuja täytettävänä. Takana levottomanlainen yö, sillä suodattelen yhä koettuja asioita. Illalla suodatin myös Reetan itkuja, väsyä, pelkoja. Se on rankkaa, mutta onneksi lapsemme puhuu ja itkee. Siitä olen todella hyvilläni.

   Suodatinpussit olivat kaikki, onneksi muistin niitä ostaa, jotta kykenen suodattamaan aamukahvit. Pesuhuoneen lattiakaivossa on sellainen ritilä, liekö suodatin sekin. Otin sen irti, pesin, desinfioin, hankasin ja hinkkasin. Taas kulkee ja suodattaa, sillä hiustukot eivät ole tukkona. Liesituulettimessa on suodatin, joka suodattelee käryjä. Ukkokulta hoitaa yleensä kaikki sellaiset ilmanvaihtoon ja tekniseen elämään liittyvät suodattimet. Meillä on myös sellainen imuri, jossa on tamppari ja muita hienouksia. Se suodattaa poistoilman, eli puhaltelee puhtaana. Samalla se suodattelee ja siivilöi huushollistamme valtaisia määriä koirankarvoja. Suodattaa patjat pölypunkeista ja tamppaa suodattamalla sohvat ja muut tekstiilit. Monitoimi-ihmelaite. Suodattimia löytyy myös katosta, röppänöistä, suihkulähteestä. Hirveän monia niitä onkin. Samoin autossa, öljynsuodattimet ja sen sellaiset. Lapset keittelevät usein pastaa, makaroonia ja niitähän suodatellaan ja siivilöidään keitinvedet. Siivilä, lävikkö, suodatin. Onpas siinäkin monta samaa tarkoittavaa sanaa. Toisaalta voinko sanoa, että läviköin aamukahvit. Tai siivilöin aamukahvit. Ei, kyllä se on suodatusta. Vanhemmilla on myös kyky suodattaa asioita, siivilöidä kuulemaansa.

   Pidin palopuheen leppoistamisen puolesta, kuinka osaisin sen itse tuoda käytäntöön. Eilisaamu oli taas täysi formulalähtö, sataviisikymmentä lasissa heti kun silmät räpsähti auki. Kummityttöni pääsi ripille, ihana saavutus, pieni alkaa olla aikuisuuden kynnyksellä. Olin lasten kanssa miettinyt vaatteet, kengät ja kampaukset valmiiksi. Onneksi. Olin kuvitellut letkeän hidastetun aamun, saunaa, kampauksia, koruja, fiilistelyä ja asennoitumista luterilaiseen koreografiaan. Aamu ja valo siivilöityi tajuntaani kello 09.15, siitä se sitten starttasi. Täydellä teholla suihkuun, lapset hereilleen sängyistä ja Mökömajasta, mistä nyt kukakin löytyikään. Onneksi oli ne vaatteet valmiiksi mietittynä ja lapset osaavat itse harjata hiuksensa. Ei ollut kampauksia ei, hädintuskin ehdin omat hiukseni kuivata. Mutta kirkossa olimme kuitenkin jo 09.57, eli täysin ajallaan. Kyllä me siihen hartauteenkin pääsimme, jahka syke tasoittui. Kaunista, liikuttavaa, ihanaa, herttaista, jännittävää, ylpeää... Mitä kaikkea se onkaan, kun lapset aikuistuvat ja saavuttavat tiettyjä tavoitteita. Aikuisuuden askeleita. Meidän tytöt alkoivat jo kuumeisesti suunnittelemaan ja odottamaan omia rippijuhliaan. Tästä se meidän sisaruskatraan lasten rippivyöry sitten polkaistiin käyntiin. Niitähän riittää, yleensä lähes kaikkina vuosina kaksi lasta per vuosi. On siinä suvulla juhlaa tiedossa. Tosin eihän sekään ole itsestään selvää, että kaikki sen käyvät. Uskon, että tästäkin katraasta siivilöityy muutama anarkisti, nuori kapinallinen. Uskon, että meidänkin huushollissa saataa asua sellainen... Itse en vielä tuossa iässä uskaltanut kapinoida, enkä olisi rippiasiassa kapinoinutkaan, mutta uskon nykylapsilla olevan enemmän paukkuja tuohonkin muotista siivilöitymiseen. Hienoa, sikäli, että ajattelevat ja kyseenalaistavat ja tekevät itsenäisiä päätöksiä. Siivilöikööt rauhassa, miettiköön omassa päässään, minusta se on hienoa. Enkä nyt tarkoita yksistään tätä rippiasiaa, vaan elämää yleensä ja jokaisen omia polkuja.

   Reettakin pääsi juhliin, sillä kesäaikaan voi olla paljon ulkosalla. Kirkkoon Reetta ei lähtenyt, mutta veti täysillä muuten. Olinkin lasten kanssa pitkän kaavan mukaan, annoin nauttia, sillä siinä laumassa kaikki pelittävät hyvin yhteen. Toki heistäkin siivilöityy samanlaiset ja yhteneväiset luonteenpiirteet, kuka pelittää kenenkin kanssa. Verna ei ole mikään bilehile, kyllästyy helposti kaikkiin juhliin. Nytkin halusi kotiin iskän kanssa paljon ennen muita. Illalla kyselinkin neidiltä, onko syytä olla huolissaan. Ei kuulemma ole, ei vain jaksa pingottaa satiinikoltussa ja ihmislaumassa. Haluaa olla omissa oloissaan ja oma ihtensä, tukka sekaisen ja eripari sukissa. Silleen letkeän rennosti. Oli kuulemma tullut väsykin, kun se aamu oli niin kauhean kiireinen ja piti lähteä kirkkoon kesken unien. Hyvin osasi lapsi vastauksensa siivilöidä, ajatuksensa eritellä, sitä kunnioitettakoon.

   Lauantaina askartelin kortteja, iloihin ja suruihin. Jälleen oli aika tehdä kortteja lapsensa menettäneille perheille. Oli todella rankkaa, mutta halusin sen tehdä. Siivilöin ajatuksissani perheiden surua, myötäelin heidän tuskaansa. Onko näin pakko tehdä, vai voisinko jättää siivilöimättä heidän kokemuksensa ja ohittaa ne. En voi, mutta aina siivilään jää surunhippuja. Mutta tässä todellisuudessa näin vain käy, ei näitä asioita voi ohittaa. Tämä on se vertaistuen varjopuoli, sitä elää niin toistenkin tarinoissa mukana.

   Illalla Reetta itki tottakai väsyään, mutta myös omaa suruaan, pelkojaan ja ajatuksiaan. Hän osasi jälleen jäsennellä loistavasti asioita mitä ajattelee, siivilöidä ne sanoiksi. Että jaksan aina ihmetellä yhdeksänvuotiaan kykyä ajatella. Pukea sanoiksi, olen siitä niin huojentunut. Onhan se rankkaa kun siivilöin lapseni ajatuksia, itken lapseni itkuja, mutta se on äidin tehtävä. Onneksi kykenen olemaan läsnä ja itkemään mukana, kun lapsi sitä tarvitsee. Reetalla on sellainen pahvinen leivosrasia, jonka hän on värittänyt turkoosiksi ja tuunannut kristalleilla. Rasiassa on paljon tarinaa. Sisällä on valtavasti tarroja, itse sairaalassa ansaittuja. Serkkujen lähettämiä ja muuten tärkeitä. Sitten on kaikkien tyttöjen yksityiskuvia, yhteiskuvia ja kavereiden kuvia. Samaan pakettiin kuuluu myös peili, sekin itse koristeltu. Reetta katsoo kuviaan, elää tarinaansa ja yrittää löytää itsensä peilikuvan kautta. Hakea tuttuutta, siivilöidä tunnusmerkkejä. Löytää itsensä elettyjen kokemuksien takaa. Reetta ei osaa vieläkään nähdä itseään kiharaisena ja tummana. Ja niin moni on jälleen uutta olemusta ihastellut, hiplannut ja kehunut. Ymmärrän lastani, hän haluaa siivilöidä ihailunsakin minimiin. Mutta niin moni ihailee tietämättä tarinaa taustalta. Kuntoutuksessakin tuntemattomat kehuivat neidin olemusta, onneksi siis tuntemattomatkin. Neitihän on suloisuuden perikuva pitkine ripsineen, kiharoineen ja iloisine hymyineen. Mutta mitä kaikkea sen taakse kätkeytyy, sitä on vaikea tietää. Äitinäkään ymmärtää. Meillä on jälleen väsy reissaamisesta, matkalaukkuelämästä. Tämän viikkoinen lyppi ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, tuli siis yllättäin. Sekin rassaa, niin minuakin. Jälleen Ouluun, sairaalaan, lyppiin, nukutukseen, jännittämiseen, saunomattomuuteen pistosreijistä johtuen, matkustamiseen jne... Mitta on niin täysi, emmekä ole ehtineen kotiutua ja asettua pariin viikkoon. Mutta se on nyt vain tehtävä, täytyy löytää siitäkin reissusta leppoisuuden elementit. Reetta ymmärtää myös uudelleen sairastuneita, tietää monia tarinoita sitäkin kautta. Milloin voi hengähtää ja uskoa, että kaikki on taakse jäänyttä. Voiko sitä uskoa koskaan. Reetta tuntee tarinansa niin uskomattoman tarkasti, muistaa monia syöpähoitoihin liittyviä yksityiskohtia. Olen sanonut, että syöpä jäi Helsinkiin. Reetta sanoo, että se viimeinen jäännöstaudin hippu saatiin pois jo Oulun hoidoilla. Uskon siinäkin lastani.

   Yleensä Reetta kaivaa nämä aarteensa esiin, silloin kun on paha mieli ja itkettää. Ehdotinkin, että samasta peilistä voisi katsella omaa olemustaan myös silloin kun on hyvä mieli. Nähdä pilkeen silmissä, ihanat ripset, löytää sama hymy kuin yksityiskuvissa. Nähdä veikeät ainutlaatuiset kiharat, kauniit hiuspannat hiuksissa. Laittaa vaikka huulikiillettä saman peilin avulla, sillä tuskin huulikiillettä laittaa silloin kun on paha mieli. Samasta peilistä voisi myös peilata raivon ulos. Ärjyä kuvalleen, nähdä kuinka leimahtelee ja lopulta nauraa kun tajuaa ilmeidensä hauskuuden. Siivilöidä raivostakin hauskuus ja huumori esiin. Itsekin menen välillä omassa surkeudessani hytkymään peilin ääreen. Heilun ja vääntelen itseäni ja naamaani. Kunnes tajuan näyttäväni itsesäälin huipentumalta ja löydän asian koomisuuden. Suodatan oman hauskuuteni käymällä ensin peilikuvani kanssa pohjalla.

   Possunlihasuikalekastike ja lohkoperunoita, siinä tupliemme aamupala. Ei kuulemma jogurtilla käynnisty, uskon siinäkin lapsiamme. Isommat nukkuvat vielä sikeästi. Kello on yhdeksän aamulla. Pasi lähti töihin. Minä olen käynyt kuntosalilla puoli seitsemästä lähtien, järjestänyt ja organisoinut päivääni. Kahdeksan huitteilla meinasi olla sitä kireyttä nuppissa ja olemuksessa. Sain ne kirjoittamalla jälleen siivilöityä eli jäsenneltyä. Nyt on selkeä suunnitelma ja olen huomattavasti leppoisampi. Pidettäköön se, siivilöin negatiiviset ajatukset huitsin kuikkaan. Annan auringonvalon siivilöityä ja suodattua sisimpääni.

KESKEN

On lauantai, kello lähenee aamukuutta. Olen tässä keskeneräisen yön jäljiltä toista tuntia jo pyörinyt. Jotenkin vaativaa saada itsensä jälleen ajan tasalle. Missä mennään, kuka olen, mitä tehdä ja mitäkö kuuluu? Muutama muukin kysymys viheltelee pienessä mielessä.
   Eilen tuntui haikealta, keskeneräiseltä ja pelottavaltakin, kun perheleiri loppui. Se oli niin omanlaisensa rankka, joskin turvallinenkin kupla. Oli hämmentävä tajuta, kuinka arkiasiat ja muu elämä alkoivat pikkuhiljaa kuplahdella tajuntaan. Ruohonleikkaus, ruokalista, eläimet, tehtävät kortit, tulevat juhlat, arki, hoidettavat lappusulkeiset, anomukset, raportit, muu elämä... Tuntui, että moni hyvä luento jäi kesken. Moni hyvä keskustelu jäi kesken. Moni tärkeä oivallus jäi kesken. Moni ihana kokemus jäi kesken. Tytöistäkin tuntui, että leiri loppui kesken. Toisaalta tarkoitushan oli avata uusia ajatusmalleja, keskustella, oivaltaa, voimaantua ja jakaa. Saada arkeemme voimanappuloita, uusia tärkeitä rakennusaineita. Meidän syöpäläisten keskeneräiseen elämään. Kesken hoitojen, kesken toipumisen, kesken odottamisen. Sitä kyllä saimme, ihanan katkeaman arkeemme. Toisaalta myös se, että parasta lopettaa kaikki kiva silloin kun se on kivimmillaan, niin jää paras jälkimaku. Näinhän yritän lapsillekin opettaa.

   Jäimme leikkimään turistia, herkuttelemaan ja hiplaamaan krääsää tyttöjen kanssa leirin jälkeen. Kotiuduimme eilen vasta illansuussa. Kotimatka meni yllättävänkin leppoisasti, kuvittelin pahempia yhteenottoja. Liekö auttanut se, että tuplat ottivat tirsat. Reetta tosin kesken tirsojen otti hiukan painetta, mutta me muut kestimme sen parhaamme mukaan. Ymmärsimme, kuinka uuvuttava, rankka ja ihanakin viikko Reetalla oli takana. Niinkuin meillä kaikilla, mutta kaikki tämähän oli Reetasta johtuvaa, Reetan vuoksi ja toisaalta Reetan ansiota. Ja kuitenkin tämä lapsemme on vielä keskeneräinen toipilas. Kyllä saa hattua nostaa jaksamiselle, hyvin pimu veti. Nyt pitää muistaa ottaa tasaisemmin, pienemmällä sykkeellä, leppoistamalla.
   Teimme reissumuisto-ostoksia. Jokaiselle tytölle vitskalla jotain. Reetta osti pitkät helmet kaulaan. Ihanat, mutta nukkuessa ne napsahtivat poikki. Siitäkös pultti leimahti. Onneksi ne pystyi korjaamaan. Tessa ja Fanny ostivat kauniit sinisilmäiset sormukset. Verna tahtoi ikioman pussillisen kirsikoita. Pieni nukkui autossa kirsikkapussi kädessä. Meillä oli myös täti pari tuntia mukana kaupungilla. Hän osti tytöille myös muistot. Reetta sai kauniin satiinisen hiuspannan, jossa on iso rusetti. Fanny tahtoi herkän turkoosin kaulakorun. Tessa tahtoi korvakorut, joissa oli värikkäitä sulkia. Eniten ihmetytti Vernan päättäväisyys. Neiti on jo pitkään ihastellut sulkakorviksia. Nyt hän sai sellaisen joka pistetään korviksenreikään ja siitä roikkuu ketjua ja sulkia. Toinen osa kiinnitetään sitten korvalehteen. Se oli pitkäaikainen haave, joten täti osti juuri sen ihanimman violetin härpäkkeen. Muut tytöt olivat jo Vernasta huolissaan, jos tuollainen tyyli jatkuu, niin hänestä tulee kuulemma lävistelijä... Että sellainen diagnoosi. Tessa heittäytyi nyt kesähipiksi, Fanny on sensuellin aistikas, Reetta klassikko ja Verna olkihattunsa ja korviksensa kanssa täysin oma itsensä. Oman tiensä vahva kulkija.

   Täytimme ryhmissä hyvinvoinnin ja jaksamisen ostoskoria. Mitkä ovat niitä voimavaroja arjessamme. Teimme jaon äiteihin ja isiin. Paljon nousi samoja asioita esiin, isiltä todella hyviä ja syviä, jopa yllättävän syvällisiä vetoja. Eniten mieleeni jäivät kokonaisuudesta nämä: vertaistuki, yhteinen aika ja positiiviset pienet arjen asiat. Normaalista arjesta nauttiminen, sillä moni seikka voisi olla paljon huonomminkin. Suunnitelmat ja usko huomiseen, elämä nyt eikä sitten joskus. Puolison tärkeys, keskustelut, yhteinen aika ja kehuminen. Harrastukset, ystävät ja oma aika latautumiseen. Itselleni ehkä päällimmäisenä jälleen korostui, että voisin ottaa leppoisammin, vähän noita pelko- huolikramppejani löysäillen. Opettelisin elämään hidastetummin, enkä aina joka mutkassa sata lasissa. Onko kyseessä sitten siivous, paniikki, riehuminen, taiteilu, tappelu tai harrastaminen, niin meikä tahtoo vetää aina täysillä. Voisin alkaa opettelemaan arjessa hidastamista, sillä kiihkoiluni varmasti kuormittaa muitakin kuin minua. Saisin ihan samat asiat tehtyä, mutta eihän kaikessa tarvitsisi olla tehokas ja laskea tehokkuuslukuja. Tämä on se yrittäjyyden aikana huippuunsa vedetty piirre, jota sovellan kaikkeen tekemiseeni. Se on juurtunut liika syvälle, eikä välttämättä aina arjessa ole hyvä piirre. Kaiken pitäisi tapahtua heti, just ja nyt kun sen tajuan, käsken tai oivallan. Olen siis melkoinen Ferrari tuossa asiassa, siis kiihtyvyydeltäni, en suinkaan olemukseltani. Olisi kiva olla välillä vanha hehkuteltava Mersunreuhka, dieseli, joka starttaa hitaudella ja varmuudella. Ei kuovi lähtökuopissa, ei liikennevaloissa. Ottaa silleen hidastetusti, kun tuo kiihkeä kone on jo seuraavissa valoissa kärsimättömänä. Loppupeleissä molemmat ovat samaan aikaan perillä. Toinen leppoisasti, toinen aggressiivisesti kaahaten.
   Toinen tärkeä oivallus on arkinen kysymys, "Miksi?" Kuinka usein haastamme kumppanimme kysymällä miksi, vaikka olisi muitakin kysymyssanoja olemassa. Mikä, mitä, miten...? Sanalla on taipumus päätyä siksittelyyn vastauksessa. Miksi, no siksi. Puolustelua ja provosointia puolin ja toisin. Saman asian voi kääntää myös toiveeksi, miksi kysyä kun voi toivoa. Niinpä. "Miksi et ole vienyt roskia?" Kun saman voi esittää toiveena: "Toivon, että viet roskat."
   Oli hyvä huomata jälleen, että kyllä meillä vanhemmilla on sukupuolien määrittelemät aivot. Kukkakaali ja putki. Äitien on niin helppo pyöritellä, venkoilla ja käännellä asiat sadalta kantilta. Kun taas isillä se on selkeämpi, yksioikoisempi ajatuskuvio. Mutta se, että muistaisimme nämä omat ajatuksemme jakaa ja purkaa, onkin arjessa haastavaa. Sillä liian paljon omia ajatuksia, johtopäätöksia ja suunnitelmia puhumatta, niin loppupeleissä ajatukset ovat aika kaukana toisistaan, ellei niitä välillä jäsennellä. Uskon, että monissa parisuhteissa se on näin, mutta syöpälasten tai muiden vakavasti sairaiden lasten vanhempina tämä unohtuu todella helposti. Sillä voimavarat keskittyy niin lapsen sairauteen, taisteluun ja muun perheen hyvinvointiin, arjen pyöritykseen ja kaikkiin niihin lukuisiin lieveilmiöihin, ettei aina vanhempana tule ajatuksia jaettua. Toki välillä pitää muistaa lopettaa myös se ajattelu, silleen ottaa rennommin ja tässä hetkessä eläen muutakin elämää kuin sairautta. Niinpä, onhan tuo Ukkokulta minulle muutaman kerran sanonut, että ajattelen liikaa... Nytpä yritän opetella olemaan ajattelematta liikaa omassa nupissani, vaan yritän ne jäsennellä jopa keskuteluksi. Kuinka saada umpio keskustelemaan ja meikäläinen rakentavasti jäsentelemään. Saattaa olla haastavaa jatkossakin. Olemme kuitenkin jo matkalla... Oivaltaen ja leppoisasti. Mutta tämäkin prosessi on vielä hiukan kesken.
   Yksi hyvä ehdotus tuli minulaiselleni huolehtijalle ja paniikkipelkurille. Laittaa huoli tai paniikki kerrallaan lappuna vaikkapa kahvipurkkiin odottamaan. Varata kalenterista murehtimis- tai märehtimispäivä. Tietty kellonaika ja tilaisuus, vaikkapa: "Tiistaina kello 18-20.15, märehtimisaika.". Avata sitten se purkki, ottaa lappu kerrallaan ja ryvettyä tosissaan. Märehtiä kunnolla ja pohjamutia myöten. Sitten purkki onkin tyhjä ja voi jäädä odottamaan seuraavan viikon sovittua tapaamista. Voisin vaikka kokeilla, jotta en joka päivä märehtisi, vaan voisin sitäkin nupin taakaa vähentää.
    Käytännössähän tämä taas menee niin, että kun minä leppoisasti klassisen musiikin soidessa imuroin ja mieleeni pulpahtaa huoli. Kävelen rauhallisesti kesken imuroinnin muistivihkoni luokse. Kirjoitan huoleni selkeästi paperille. Otan märehtimispurkin, tipautan lapun sinne. Suljen kannen ja jatkan kesken jäänyttä imurointiani. Ajattelen, että nyt se huoli on siellä purkissa odottamassa, etten vain unohtaisi, että minulla oli huoli. Mutta minun ei tarvitse nyt huolehtia ja märehtiä sitä, koska sen aika on vasta tiistaina. Näinpä jatkan leppoisana imurointia, liidellen ja hitailla pitkillä kaarilla. Samalla nautin lasten äänistä, luonnon kauneudesta, ajattelen Ukkokultaa lämmöllä, itseäni lempeydellä. Leijun tässä hetkessä, kiitollisena ja arjesta nauttien. Sillä minulla on elämä kesken, meillä on arjen askareet kesken.

   Meillä on juuri tämä ainutlaatuinen hetki kesken...

SOPEUTUMISTA

Voiko meidän lastemme syöpään sopeutua? Sopeutumisvalmennus? Valmistaako tämä meitä? Sopeuttaako? On monia asioita ja termejä, joita olemme kuluneen viikon aikana saaneet miettiä, availla. Purkaa, jäsennellä ja kirjata. Pakkohan meidän on jo tähän mennessä ollut asiaan sopeutua. Ei meille vanhempina ja perheinä ole annettu muuta vaihtoehtoa kuin sopeutuminen. Sitten olisimme aika kaukana keikkuvalla ulapalla, mikäli emme olisi sopeutuneet. Silloin kaikki olisivat hukassa, perheet rikki ja ihmiset ne vasta rikki olisivatkin. Kuinka se arki sitten rullaisi, jos emme olisi sopeutuneet tilanteeseen. Tämä on meidän elettäväksemme annettua elämää, jota elämme. Ei meillä ole vaihtoehtoja.
   Mutta se olemmeko asian hyväksyneet? Sekin on mietityttänyt. Mietityttää ja pyörityttää. Tuskin koskaan sitä pystymme täysin tekemään. Siis hyväksymään lastemme syöpää. Eihän sellainen noin vain onnistu. Toki hyväksyntäkin on monisäikeinen asia. Joitakin asioita, pieniä rippeitä siitä hyväksyykin. On pakko, mutta ei täysin. Mutta sitä tuskin koskaan tulee hyväksymään, että meidän lapsillemme on annettu syöpä. Saattaisin sanoa tähän niinkuin murkkuiässä tuumataan: "Epäoikeudenmukaista, epäreilua, eriarvoista, tyhmää ja sairasta." Ajatuksenakin se on ollut aikaisemmin täysin tuntematon, mahdottomuus. Mutta tämänkin kanssa on elettävä, vaikkei sitä hyväksykään. Siihenkin meillä on oikeus. Toisaalta jopa velvollisuus olla hyväksymättä, kapinoida ajatusta vastaan.

   Olemme sopeutuneet Ouluun, leiriin, rytmiin, ohjelmaan ja hotelliin. Olemme laumana sopeutuneet huoneratkaisuihin, ensimmäisten iltojen nyyhkyvaatimuksien jälkeen. Eilen illalla huoneessani ei käynyt draamakuningattaria viereen pyrkimässä. Olemme sopeutuneet kotona tehtyihin suunnitelmiin. Tottakai muutos aina mietityttää ja sopeutututtaa.
   Itse olen sopeutunut vallan mainiosti laistamaan huushollaamisesta. En kaipaa imuria, hellaa, enkä pyykkirumbaa. Tytöt sujuvasti käyttävät mikroa, halutessaan ruokaa. Olen sopeuttanut lapseni valmisruokiin, mikroaterioihin. Sillä ei näissä soluissa kyllä hellaakaan ole, joten lämpimän ruuan mahdollisuudet ovat suhteellisen suppeat. Kyllä täällä ruokaakin on hyvin tarjolla, mutta iltapaloina meidän lapsille ei riitä pelkkä sämpylä ja pillimehu. Se pitää olla ehtaa tavaraa; lihaperunasoselaatikkoa, lasagnea, pizzaa ja poronkäristystä muussilla... Kyllä uppoaa. Kuulemma päivisinkin meidän pimuihin uppoaa kiitettävästi ruokaa, niin tiedän sen kyllä.
   Ukkokulta oli kaksi ensimmäsitä päivää mukana, sitten palasi töihin. Siihen, onko hän sopeutunut hiljaiseen ja tyhjään kotiin, ei ole tarkkaa havaintoa. Osaako moisesta edes nauttia, kun naiset ovat päiväkausia reissussa. Sopeutuuko naisettomuuteen. Pitääpä oikeastaan kysäistä, kuinka kauhean vaikeaa se mahtaakaan olla, sopeutuuko siihen?
   Koiramme olivat mummulassa hoidossa tuon pari päivää. Kaino kyllä sopeutuu, haahuilee omana hajamielisenä itsenään. Reinolla oli jälleen ollut ongelma sopeutumisessa. Tällä kertaa koiramme on vetänyt sen jo uuteen äärilaitaan, riepu. Koko aikana se oli suostunut käymään vain kerran ulkona pissalla. Siis kahdessa vuorokaudessa, yksi pissa. Aika paha! On se aikasemminkin kapinoinut hoidossa moisesta, mutta nyt oli papan pitänyt remmillä vetää koiruus sen ainoan kerran pissalle. Siis Reino kieltäytyy tylysti kokonaan menemästä ulos. Voin vain kuvitella, miltä homma on näyttänyt, kun pappa vetää suttina tulevaa koiraa perässään pihalle. On varmasti ollut matot rullalla. Oli kuulemma kotipihalla tiistaina ollut pissalla pituutta... Riepu, ikävöi. Nytkin kuulemma viihtyy enemmän sisällä, oisko mammakaipaus noin valtava, Riepu ja rievun mammakaipaus.

   Jälleen näiden päivien aikana olemme lukuisia kertoja huomanneet, todenneet ja havainneet vertaistuen tarpeellisuuden. Kuinka tärkeitä tällaiset leirit ja valmennukset ovat. Näitä pitäisi olla pitkin matkaa, säännöllisesti. Vaikkapa juuri samalla porukalla, koska yhteen hitsautuminen on ollut erittäin luonnollista ja helppoa. Kuinka helppoa on olla seurassa, jossa meidän taustamme tunnetaan ja tiedetään. Voimme olla avoimia ja omia itsejämme, täysin.
   Päällisin puolin, ulkopuolisen silmin, tuskin monikaan tajuaa että olemme "syöpäläisiä". Olemme sopeutuneet. Meidän perhe taistelee ihan samoista asioista kuin kotona, meistä lähtee ääntä, liikettä, naurua. Päällisin puolin olemme rentoja kesälomalaisia. Olemme hankkineet hellehatut, joten keikumme rentoina hatut päässä ja olemme lomalla. Sopeutuneina kesään ja joutilaisuuteen. Olemme soputuneet tuleviin leiripäiviin ja ohjelmaan.
   Reetta on sopeutunut myös uimiseen erittäin luontevasti. Helsingissä otimme nippelintarkasti uimisen puheeksi. Millainen tila, ihmismäärät, käänteishyljintä, lääkkeiden loppuminen, infektiot, iho, hengitys jne... Monen pyörityksen jälkeen saimme tälle viikolle odotetun uimaluvan. Mieletön juttu Reetalle, kyllä on neiti innosta ihan vapissut. Voi sitä pilkettä silmissä ja leveää hymyä. Malttamattomuutta ja hämmästelyä. Pian kaksi vuotta edellisestä kerrasta... Sukeluttaiskin, mutta sukeltamisen välttämiseen olemme sopeutuneet. Ei kaikkea kerralla. Tänään ehdimme vielä nauttia polskimisesta.

   Kun perheet kohtaavat pitkienkin aikojen jälkeen, päivitämme yleensä kuulumiset. Itselle ja tutuille. Jälleen kerran olemme saaneet ja joutuneet jakamaan todella surullisia tarinoita. Niin monia menetettyjä lapsia. Niin paljon kouristavaa tuskaa heidän perheidensä puolesta. Jälleen asiat ovat nousseet pinnalle, pelko pyörittänyt. Tähän pelon tunteeseen ja epätietoisuuteen on vaikea sopeutua. Siihen ei sopeudu varmasti koskaan, sillä se sieppaa todella helposti mukaansa.
   Ensimmäiset yöt kieriskelin korkkiruuvina, en paljon nukkunut. Nyt huomasin nukkuneeni jopa paremmin. Ei sen puoleen, että olisin pelkoihini sopeutunut. Mutta olen niitä jälleen jäsennellyt, olemme niistä keskustelleet ja sillä tavoin olen niiden kanssa sopeutunut elämään. Jälleen olen huojentunut, kun olen kuullut muillakin olevan samanlaista. Mutta syövän kanssa elävien perheiden arki on yhtä odottamista, testejä, hoitoja ja kontrolleja. Jälleen kauhunsekaisella huojennuksella odotan tulevaa lyppiä. Onneksi se on jo ensi viikolla. Viimeinkin tänään saan puhelun Helsingistä, sillä nekin koetulokset ovat vielä kuulematta. Mutta tämän päiväinen kännykän kyttääminen, jatkuva odottaminen on rassaavaa. Vaikka kännykkä kulkee yleensäkin mukana, niin en sopeudu koskaan noista sairaalasta tuleviin puheluihin. Outo numero, heti vetää jalat hyytelöksi. Skarpatuttaa ja pelottaa. Sitten se onkin joku hitsin lehtikauppias. Saanko silloin tuntea raivoa, huojennusta vai pettymystä. Sillä tarvisten kuitenkin sen puhelun sairaalastakin. Eli yritän jälleen sopeutua odottamaan ja kyttäämään.

   Kello alkaa olla nyt puoli kahdeksan. Minun on aika sopeutua äidin rooliin ja saada laumani jalkeille. Aika hyvin tytöt ovat käynnistyneet, vaikka koko päivät ovat täyttä tohinaa ja nukkumaanmeno viivästynyt. Tosin uskon, että perjantain kotiutumisesta tulee haasteellinen ja äänekäs. Olla nyt viikko kunnolla, koko ajan touhuta, nähdä ja kokea paljon asioita, vetää sata lasissa uudessa ympäristössä. Kyllä  tekee tehtävänsä. Takuuvarmasti. Mutta sopeudunko minä siihen kauheaan tappeluun ja taisteluun, joka on edessä viikonloppuna, enpä tiedä. Tai saatan hengailla ihan lunkina, enkä välitä pätkääkään. Jospa siis sopeuttaisin itseni tulevaan ja vetäisin silleen letkeästi ja löysin rantein. Hellehattu keikkuen. Joo, mutta nyt vedän roolini päälle je pompin pussailemaan käytävän toisella puolella majailevat lapsikullat. Aurinko paistakoon meidän kaikkien päivässä...

P.S. En saanut Helsingistä puhelua, vaikka kuinka odotin. Mutta illalla, uinnin aikana, olin saanut tekstarin: "Hei, labrat ovat kunnossa. Leuk 3.3 Hb 134 trom 227 ja Neut 1.08." Lyhyestä virsi kaunis, onneksi sentään sain viestinä. Mutta tähän en oikein sopeudu, kun HUS:n tuloksia ja vastauksia napsahtelee mihin vuorokauden aikaan tahansa. Niin enkä sopeudu siihenkään, että ne tulevat tekstareina. Jotensakin hassua, ei sairaalamaista. Mutta sisältöhän tietenkin ratkaisee. Jouduin vielä toisesta asiasta soittamaan Helsingin suunnalle. Samalla kyselin lisätietoja labroista. Vastaus kuului: "Kaikki näyttää nätiltä...." Siis tulokset ovat hyvät, kunnolliset, ei poikkeamia, mutta "nätiltä" on taas sana joka vaatii sopeutumista...

INNOSSAAN JA ONNESSAAN

Amusaunassa väreili lämpö yhdessä ilon, onnen ja auringovalon kanssa. Minä ja Fanny siellä hykertelimme aamukuudelta kahdestaan. Vitsi kuinka näyttääkin lupaavalta tämä aamu. Linnut jaksavat konsertoida, piha puskee vehreyttään. Omenapuut kukkivat ja pörriäiset pörräävät. Kesähän se, varovainen alkukesä.
   Pakkaamatta on, mutta ei haittaa. Pyykätty on, sekään ei haittaa. Aamukahvit pian juotu, sekään ei haittaa. Muutamaa jännitystilaa tässä kuulostelen, mutta ne kuuluvat asiaan. Eniten muksuja jännittää tulevan sopeutumisvalmennuksen suhteen huonejaot. Siis, eikö kaikki pääsekään samaan huoneeseen. Kuka nukkuu kenenkin kanssa, jos niinkuin pystyy nukkuun, kun jännittää. Fanny ja Verna aikovat olla samassa huoneessa, jos on kahden hengen huoneet. Laskuopin mukaan toiseen huoneeseen pääsevät pariksi taistelevat tyttömme, Reetta ja Tessa. Huoh, jo varulta näin etukäteen... Toisaalta sitten kun neidit komppaa yhteen, niin se on saumatonta ja kaunista. Fannya jännittää, että hän on silloin vanhin ja vastuullisin samassa huoneessa. Kuinka hän kykenee huolehtimaan ja kantamaan vastuun Vernasta. Entäs jos Verna vaikka satuttaa itsensä pudotessaan yöllä sängystä? Siis kaikella todennäköisyydellä Verna kuulemma putoaa sängystä. Entäs kuinka Fanny itse saa unen, kun Verna nukahtaa jo kävellessään, istuessaan, leikkiessään. Turskahtaa täyteen uneen vauhdista. Entäs, jos äiti onkin huoneessa seinän takana, onko äiti silloin liika kaukana. Tai jos äiti ei olekaan seinän takana? Ehdotin huonejakoa, jos niinkuin mahdollista, silleen että voimme nukkua samalla kohdalla vain seinä välissä. Laittaa kädet samaan kohtaan ja pitää kädestä seinän läpi, mutta jos ne kädet eivät olekaan ihan kohdallaan...Toisaalta ollaan niin innossaan, niin onnessaan.
    Minä niin odotan, ettei tarvitse koko ajan huushollata, voi kuinka odotankaan. Nyt se mitä olen kotona ollut, lähinnä käynyt, niin se on yhtä huushollaaamista. Kyllähän muutkin tekevät, ei siitä ole kyse, mutta se savotta ei lopu tekemälläkään. Varsinkin nyt kun on taas polkaistu noita pihaprojekteja käyntiin. Sisällä käydään vain evästä nappaamassa ja taas menoksi.

Taisin kuulostaa äsken levollisen leppoisalta, siis taisin ja äsken. Nyt en saa sekunninkaan rauhaa ainoaltakaan kaksijalkaiselta tai nelijalkaiselta. Paitsi Ukkokullalta, joka tarvitsee oman tilan tyynyn alla, sieltä hiukan ärisee...
   "Hyi, mikä täällä valuu?" Fanny aukaisi jääkaapin ja huuteli. No siellähän valuu ketsuppi ylhäältä taatusti alsapäin ja pitkälle. Eli innokkaan onnellisen aamuni kruunasi ketsuppivaluma jääkaapissa. Pääsinpäs huushollaamaan oikein kunnolla, juuri kun ajattelin ettei tarvitsisi. Taisin siis nuolaista ennen aikojaan, sillä olemmehan vielä kotona emmekä täysihoidossa. Eli nyt minun pitää oikeasti ottaa ryhtiaskel ja sihistä ulos tuo ketsuppivihani, ettei se pilaa kaikkia askelkuvioita...

Pakko vielä hehkuttaa sitä kirjoittajakurssia, siis se oli ihana. Siis se osui ja upposi. Loistava! Minulla olisi siitä niin paljon kerrottavaa, olen siitä yhä innoissani ja onnessani. Tämä "suhde" on vakaalla pohjalla. Tahtoo lisää, aina vain enemmän. Homma koukuttaa ja tunnen olevani sellaisessa eteerisessä flow-tilassa ja menetän ajantajuni.
   Mutta niin, meinasi jälleen lähteä mopo käsistä, olisin halunnut paljon enemmänkin kertoa. Mutta nyt minä pakkaan ja kuivaan hiukseni. Olen jälleen valmis uuteen seikkailuun, toivottavasti tuo muukin saaki. Olemme niin innossaan ja onnessaan, tämä tunne vieköön nyt mennessään. Tsao!

NILIKKAHILIKUTIN

Olen jälleen kevytkenkäinen, suhteellisen tyytyväinen ja seesteinenkin. Olen pyykännyt, pyykit naruille ripustellut. Siinä samalla ihmettelin Vernalle, missäköhän ne minun alkkarini kiertävät. Koskaan ei tahdo löytyä, varsinkaan puhtaita.... Siihen niukkasanainen lapseni tokaisi: "Siitä ainakin on turha meitä syyttää, ne on meille niinkuin löysät!" Napakymppi ja lämmön läikähdys. Ihana vekara! Niinkuin minä nyt niitä mistään syyttelisin, kunhan kyseenalaistan aina välillä... Aamulla pöydältä löytyi neula. Eilen tekivät sellaisia "viidakkopuhelimia", tyhjiä purkkeja ja lankaa. Puhelimia oli useita ja sillä neulalla tehtiin purkkiin reikä. Mutta neula jäi pöydälle. Kukaan ei kyennyt vastaamaan tai muistaman kuka sen viimeisen reijän oli tehnyt. Joten neula sai kuulemma olla pöydällä, kun se ei ollut kenenkään jäljiltä.... Hitsin blondeja!

Äsken hain postin, jälleen läikähti lämmin tunne. Tunnistin ystävämme ja kummin käsialan, aina hän keksii ja jaksaa muistaa. Kiitos, ihana ihminen! Paketissa oli nyssäkkää jokaiselle. Sellainen hullunhauska kortti, jossa joulupukki vetää hirsiä, liekö kesälomalla. Jokaiselle tytölle upeasta koulusuorituksesta nilikkahilikuttimet, eli nilkkakorut. Meille vanhemmille lemmenjuomia... teen ja kahvin muodossa. Koirille, kiitos-palkkioita. Kaikille jotain. Verna hihkui käsialan tunnistaessaan: "Minun kummilta, usko vaikka!" Nyt tuo nilikkahilikutin jo sananakin sai olon niin kepeäksi. Voiko päivä enää mennä pieleen moisen jälkeen, ei mielestäni, sillä positiivisuuden  ja ilonpilkkeen siemen on kylvetty ja se iti heti.

Olen pakannut, sillä pian karautan Paltamoon oppimaan uutta. Odotan niin kauhealla innolla, ilman syyllisyyttä, sillä tarvin tämän justiinsa ja nyt! Olen huushollannut kodin siihen pisteeseen, että jälleen pärjätään. Olen suullisesti laumani ohjelmoinut, aikatauluttanut ja kertonut missä kukakin on ja milloin ja kenen kanssa. Olen nämä kertonut lukuisia kertoja viime viikkoina, mutta Ukkokullalle tulikin yllärinä, etten tule yöksi kotiin. Tajusi matkalaukusta! Siinäpä pärjäävät, huh hah hei! Tessa tosin purskahti jo itkuun, kun ei saanut vielä tahtoaan läpi tulevan sunnuntain osalta. Sillä en halua lyödä asioita täysin lukkoon, koska moni asia vielä leijuu ja on täynnä mahdollisuuksia. Joten voihan siitäkin jo varulta tirauttaa, vaikka pohjimmiltaan taitaa olla äiskää ikävä jo valmiiksi.

Kun tulimme kotiin, niin kaapissa oli valmiit ruuat syömättä, vaikka nimenomaan piti tehdä monta asiaa valmiiksi. Kun kukaan ei tajunnut tai sitten muistanut. Nyt ajattelin tekaista kinkkukastikkeen pastalle, sellaisen äkkilähtö lounaan, jotta pääsen kohta matkaan. No otinpa suikalepussin, se olikin korkattu ja kylvin suikaleet ympäri keittiötä. Siinäpä kylvin, nythän on alkukesä, en pultannut yhtään. Onneksemme meillä pyörii noita nelijalkaisia, saivat yllärin. Miettivät varmaan: "Mistähän meitä nyt näin maukkaasti kiitetään?" Mutta nyt, jos minulla olisi sellainen nilikkahilikutin, niin se kilisisi, kalisisi ja värisisi. Pitäiskö laittaa sellainen lehmänkello nilikkaan, jotta kaikki varmasti kuulisivat kuinka kevyt askeleeni on! Menen....

SSZZHIISSIIII....SIHINÄÄ!!!

Kuvittelen tai ainakin yritän kuvitella miltä kuulostaa oikein äkäisen käärmeen sihinä. Sssssellainen Ssssuunnaton Sssihinä, Ssssszzzhiii! Sellainen joka karkoittaa kaikki läheltä, kun tajuaa, että tuo käärme on joko helevetin peloissaan, saakelin raivoissaan tai perhanan vihainen. Siihen voisi vielä heilauttaa käärmeenhäntää ja kalisutella, onko se sitten kalkkaro. Tällä hetkellä tunnen itseni moiseksi olennoksi, eli käärmeeksi. Ensinnäkin matelen, varmaankin uupumuksesta johtuen. Sihisen, koska en halua kuulla ajatuksiani ja olen raivoissani. Sihisen, koska olen jälleen todellisuudesta peloissani. Kiipeäisin seinille, mutta kun en tiedä voiko käärmeenä kiivetä, vai pitääkö tyytyä siihen mateluun. Sihisen nyt kuitenkin.... sssssssssss.

Hei vain kaikille, kotona ollaan. No mitäpä meille, eipä tässä kummempaa. Kävimme kuulemma rentoutumassa jälleen pääkaupungin sykkeessä. Mikäs se on kun saa jatkuvasti lennellä, arkea pakoon. Niin mikäpäs se on, ei mikään, arjen pakoiluahan tämä ja sitä rentoutta. Viisaana ihmisenä sulkisin nyt suuni ja lopettaisin kirjoittamisen, sillä olen huonolla tuulella. Herää kysymys, hämmästys, voinko olla huonolla tuulella? Siis onko aihetta, saako minut huonolle tuulelle? Jotenkin jälleen todellisuus ja vastuu on pläjähtänyt päin näköä. Vaikka kuinka olen kyylä ja kyttä, niin pääse floppeja sattumaan. Raivostuttaa, kuinka kauheaksi kyyläksi sitä pitää ihmisen ruveta, jottei satu niitä floppeja. Missä on vanhemman vastuu ja luottamus koko systeemiin. SSSSSSSS, sihinää.

Palvelu on pelannut loistavasti, aikataulut pitäneet, olemme turvallisesti kotona ja laatoitus on valmis. Saimme eilen asunnolle avaimet. Rapisuttelimme, kolluutimme, työnsimme, väänsimme ja änkäsimme sitä avinta, mutta ei sopinut. Jollain ihmeen loogisuudella kokeilin avainta yhteen perheasuntoon, ovi aukesi. Kämppä oli tyhjä, siivoamaton ja lehtiä hujan hajan. Näytti siis asumattomalta, joten asutimme sen. Meille annettiin siis väärät avaimet ja väärään kämppään. Mutta se riitti meille, ei nimittäin huvittanut lähteä taas takaisin. Kävimme Reetan ja yhden ystävän kanssa taidenäyttelyssä. Päädyimme design-myymälään, leikkimään turistia (rikoimme kyllä eristystä, mutta kuitenkin). Yllättävän paljon minulle näkötuttuja tavaroita, sillä joutilaana ihmisenä olen paljon lukenut humpuukiakin. Vähäkö riemastutti, sillä yksi juuri lomilta tullut työntekijä naurahti minun tietävän enemmän joistakin tuotteista kun hän, siis myyjä. Sulkahan siitä napsahti itsetunnon hattuun, keikuttelin sitä ainakin puoli tuntia. Samaisessa liikkeessä söimme taivaallisia leivoksia ja kahvittelimme pitkän design-kaavan mukaan. Reettakin viihtyi todella hyvin. Sitten Reetta syömään kunnon ruokaa ja nukkumaan. Yö meni niinkuin tapana moisilla reissuilla, nukuskelin muutaman tunnin. Aamulla hyvissä ajoin polille, jotta ehdimme koneeseen, sillä halusimme pois.

Saimme kuulla hyviä ja ikäviä asioita kahvihuoneissa, käytävillä. Olen törmännyt raskaisiin asiohin lukemalla ja myötäkokemalla. Reetta törmäsi ystäväänsä yllättäin ja saivat pimut halailla ja rätkättää. Itselle nousee aina sellainen pelkokananlihalla olo, kun joutuu palaamaan takaisin. Katsomaan todellisuutta silmiin, kohtaamaan uusia ihmisiä. En totu siihen koskaan, vaikka kuinka yritän teflonina mennä. Aina se satuttaa ja naarmuttaa. Sitten alkoi sihinäni. Sain kuulla, että Reetalla pitäisi olla lyppi, mutta se oli unohdettu tilata... Sihinäääää, pitkään ja terävästi. Lyppiä ehdotettiin huomiselle, mutta emmepä jääneet sattuneista syistä johtuen. Kuka oli unohtanut, milloin ja miksi. Sain kuulla, että allogeenisessa kantasolusiirrossa lyppi pitää tehdä ilman muuta säännöllisesti; kolme, kuusi, yhdeksän ja kaksitoista kuukautta siirrosta. Se on asetettu kirjoihin ja kansiin, siitä ei saa poiketa. Se kuuluu kiinteästi protokollaan, on säädetty laissa! Siis kuka helekutti sen kohdan on oikaissut! Nousin sapetukseen, sehän tehdään, jos se kerran kuuluu tehdä. Mitään asiaa ei saa epähuomiossa jättää huomioimatta. Montako kertaa olemme siellä käyneet? Samoin Oulussa? Montako puhelua, kyselyä on tehty? Montako kertaa asioita on vatvottu? Moniko ihminen niitä on vatvonut? Montako raatia ja tiimiä pähkännyt? Miten moinen asia on päässyt läpi näin monen sormista. Mitä kaikkea on unohdettu, laiminlyöty, oikaistu? Sssssssaaakeli! Saanko sihistä? Olisiko minun äitinä pitänyt muistuttaa, että se on pakko? Siis onko se äidin tehtävä? Sillä meidät on tuuditettu hyvyyteen, loistavuuteen, priimaan ja oikaistu kun kaikki on päällisin puolin niin hiivatin hyvin. Onko järkeä pomppia aina eri lääkärillä, jos kerran moinen asia tipahtaa kaaviosta, seurannasta. Olen asiaa ääneen ihmetellytkin ja sain silloin tyydyttävän vastauksen. Reetan tilanne on niin hyvä, että kuka tahansa lääkäreistä voi ottaa vastaa papereiden perusteella poliklinikalla.... Minusta se kuulosti silloin huojentavan hyvältä, mutta ei enää nyt kuulosta. Kyse on kuitenkin vakavasta ja todella vastuullisesta hoidosta, en halua että mikää asia enää jää huomioimatta. Olen saakelin vihainen! SSSSSHHH! Kysyinkin, etteikö kenellekkään viimeisimmässä tiimikokouksessa, jota minä itse karhusin, juolahtanut moinen asia mieleen? Silloinhan vielä erikseen tätä reissua varmistelin, kyselin ja jahkasin. No, eipä ollut juolahtanut mieleen, kun koko tiimi oli niitä keuhkokuvia kytännyt. Tämähän on tapahtunut kahdesti kevään aikana, siis pitääkö laittaa saatekirje mukaan, että miettikää kokonaisuutta niiden pattien lisäksi! Lapseni on kokonaisuus ja oikea ihminen! Ja niinkuin minä olen tiimityöskentelyn puolesta ollut hyvilläni, moista hehkuttanut! Hitsinpimpula ja taas sihisen. Enkö voikkaan siihen luottaa, lukuisiin palavareihin, tiimeihin ja huippuosaajiin. Mihin ihmis-ja äitipolo sitten avuttomuudessaan ja amatöörimäisyydessään voi luottaa. Kannattaako lopettaa koko luottaminen.

Eli juhannusviikolla käymme lypissä Oulussa, onneksi sain sinne ajan heti kun itse soitin. Epikriisiä jos jäisi odottamaan, niin siinähän menisi muuan viikko.... Se tiedonsiirto, nääs.  Elokuu meneekin sitten aika tiiviisti tutkimuksissa ja kontrolleissa. Onneksi suurin osa tehdään Oulussa ja Ylivieskassakin, mutta lyppi ja kuntotesti tehdään Helsingissä. Sitten mikäli kaikki silloin juhannusviikolla ja elokuussa on ok, voidaan käynnistää vuoden kestävä rokotusohjelma ja niin edespäin. Toisaalta itsestä tässä hyvyydessä leijuminen kuukausikaupalla onkin hämmästyttänyt ja huolestuttanut. Loistavaa, että moinen paine saadaan laukaistua, kun onkin se 9 kk lyppi. Mutta tulipahan jälleen yksi jännitysmomentti lisää. Näillä suunnitelmilla heinäkuussa meidän ei tarvitse käydä sairaalassa. Saanko luottaa moiseen vai pitäisikö epäillä, kyseenalaistaa ja vaatia?

Nyt sihinäni on laantumaan päin, raivoni turtumassa, asiat alkavat olla omilla paikoillaan. Sihisinkö suotta, vedinkö pultit turhasta? Sähisinkö aiheesta vai aiheetta? Voisinko palautua jälleen äidin rooliini ja sihistä vaikka rapaisista kumppareista, koirankarvoista ja leijuvista haahuilevista lapsista. Revitin Reinon kanssa pyörällä ees taas, jotta sain raivosihinänä hien pintaan. Kaino lapatossu pakeni pöydän alle häntä koipien välissä, kun pyysin vuorostaan pyöräilemään. Se on koirien hulta huoleton, jota ei moinen tempominen ja läähättäminen kiinnosta pätkääkään. Kunhan leijailee mukavuusalueilla, niin se on onnellinen. Nyt olen sihinäni sihissyt, menen lasteni kainaloon. Vedän esiin yhden niistä hierontalahjakorteista, joita viikonloppuna sain. Kyllä se taas tästä, kunhan äiskä vain muistaa pysyä entistä skarpinpana. Itseänihän minä moisesta syyttelenkin, miksi en ole tarpeeksi jyvällä.... Sorge kaikille, joita kirosanajohdannaiseni loukkasivat, ne vain olivat tullakseen.

P:S: Aamulisäys illalliseen. Minä (äitiriepu) olen koko ajan tiennyt nämä lyppikuukaudet. Minun on annettu ymmärtää, että niistä voi halutessaan lipsua, voidaan oikaista ja jättää ottamatta. Kun on sitä hyvyyttä, erinomaisuutta ja priimaa. Mutta sitä lipsumisvaihtoehtoa ei eilisen lääkärin mielestä ole olemassa, nämä ovat pakolliset lypit. Nämä ovat säädöksiä, joita koko ajan tarkkaillaan vielä korkeammalta taholta. Ne kuuluvat seurantaan ilman oikomisia. Eli en todellakaan ole tajunnut, että minun olisi pitänyt vaatia ja pitää pintani, "hei ne ovat pakollisia"... Eihän se lapsen kannalta kiva ole, jälleen nukutus ja rassaus. Mutta sehän tehdään, koska se kuuluu tehdä. Puoli vuotta ilman lyppejä tässä vaiheessa on liian pitkä aika. Tottakai oletan ja toivon, että sekin tuleva lyppi on puhdas. Ainakin kaikki erinomaisuus viitaa hyvyyteen ja puhtauteen. Mutta eniten minua sieppoo oikominen, rivien välistä tempominen. Tämä on vähän niinkuin meidän Mökömaja, kannatti tehdä kunnon perustukset ja seinät, se pysyy pystyssä ja pitää tuulen. Mikäli ne olisi minun laiskuudestani oijottu, niin siellähän ei tarkenisi erkkikään, kun tuulisi läpi ja lattia venkoilisi, eikä ovi sulkeutuisi kun kaikki olisi vinksallaan. Näinpä Ukkokullan tekemillä perustuksilla se onkin monivuotinen ratkaisu, ilo ja ryhdikäs... Ymmärsitkö vertauksen. Sama homma tässä, eipäs oijota, vaan perustetaan lapsemme tulevaisuus kunnolla!

NOISSAKO?

"Noissako housuissa meinaat lähteä????" Taas pöllähin maankamaralle, näin itseni miehen silmin. Olin siis saanut pakattua ja sopivat höllöhousut matkaani varten jalkaani venyteltyä. Olin kait vähän hip hopparin oloinen ja rento, mietin piponkin vetämistä korville... Tennarit ja kaikki, ettei vaan kiristä ja purista. Olinko sitten fiksun ja asiallisen sekä ikäiseni äidin oloinen, en ilmeisesti. Näinpä purin koko matkapuvustoni ja aloitin järkevämmän näköisen, virallisemman oloisen pakkaamisen. Jotenkin matkat ovat niin hiivatin sitkeitä ja tuskaisia, joten sama jos olisin pyjamassani lähtenyt, eipähän ainakaan housut kiristäisi. No onneksi en ole lähdössä, pyjamassa siis. Todellisuudessa olemme aika joutuisia pakkaajia, äkkiä laukkuun tarvittavat romppeet ja kansi kiinni. Yritämme vetää minimalistisella matkapuvustolla.

Reetta keksi eilen uuden koukuttavan pelin, jota lapset suhteellisen sulassa sovussa pelailivat  tuntikausia. Siihen tarvitaan ruiskuja, cvk:n korkkeja ja tyhjiä kaljatölökkejä. Eli korkki ruiskun nokkaan, sitten tähdätään tölökkiä, osuessaan se kilahtaa ja kaatuu. Silloin saa pisteitä ja abloodeja ja hurraahuutoja. Nyt Helsinkiinkin on tykötarpeet pakattu mukaan, siis ruiskut ja korkit, äitin pitää kuulemma se tölökki hankkia juomalla lonkeron. Kyllä nuo jaksaa olla hassuja ja omaperäisiä lapsia. Siis ihan tyhjästä noinkin hauska puuha. Välillä ne tosin miettivät, onko sillä väliä mitä siinä tölökissä on ollut, kaatuuko se samalla tavalla. On sitten tölkin tarkoitus ollut alunperin mikä tahansa. Mielestäni kaatuu, samanlaista peltiähän se, pinnassa vain eri tekstit. Meinasi Reetta sen parhaan lommoille ammutun tölökin ottaa matkalaukkuun mukaan, en antanut. Olisi pian joutunut syynäykseen koko laukku, ei kait sitä kaikki ymmärrä millaisesta pelistä on kyse. Viimeksi Reetalta löytyi sellainen pitkällä piikillä varustettu kampa, se piikki irroitettiin ja jäi kentälle. Siitäkös hirmumme suivaantui ja räyhäsi, millä hän nyt hiuksiinsa jakauksen tekee.

Fanny ja Verna jäävät nyt kahdestaan kotiin. Tessa on jalkapallokoulussa. Sekös on taas Tessan mielestä todella epäreilua ja vastuutonta, niillä pitäisi olla joku tiukka "kitupiikkitummu" hoitamassa. Kauhein ja raivoisin vanha eukko mitä löytyy, jottei niillä olisi kahdestaan yhtään hauskaa. Miten me ei olla muka ketään hankittu hoitamaan niitä? No eipä olla, kyllä nuo kaksi pärjää ihan hyvin. Voin jopa kuvitella että heillä on herkän filosofista ja rauhallista yhdessä, sillä kaksi taistelijaa ei ole tällä kotikentällä pariin päivään. Antakaamme näille kahdellekin tilaisuus nautiskeluun ja omaan hiljaiseen puuhasteluun. Iskähän on kuitenkin viiden minuutin päässä ja käy kotona ruokkiksella, ei ne heitteillä ole.

No niin, enää vartti ja taksi tulee. Kylläpä ollut pitkät tunnit odotella, huushollikin alkaa olla jo hallinnassa. Onneksi en tänään noussut neljältä, olisin pian repinyt ne löysät pelihousuni odottaessa. Nyt pitää tuo tölökkiampuja saada mukaan. Näyttää olevan makuuammunta menossa, koirat juoksevat kiinni korkkeja. Samalla kuuluu hyräilyä ja räppäämistä. Hitsi kuinka hauskoja vekaroita!

MATKAAN

Näin olemme jälleen uudessa aamussa, keskiviikossa. Eilinen meni loppujen lopuksi tappiin saakka täydellä vauhdilla. Polkaisimme vauhtiin laatoitusprojektin, sen mitä Fanny on pitkään piirtänyt ja suunnitellut. "Näinkö yhtäkkiä se sitten alkoikin?" Niin alkoi, tällaisia me olemme. Illansuussa tihkusateessa alkoivat lapiot viuhua ja kumpparit jaloissa lonksua. Nyt on kuormallinen joutomaata, kuoppa valmiina ja idea toteuttamista vaille. Siis yksi vaihe... Meidän projektit tahtovat aina paisua ja muuttaa muotoaan. Aikoinaan kun teimme omassa yrityksessä vuoronperään töitä, ei aina tiennyt mistä mikäkin penkki löytyy kun palaa töistä. Aamulla saattoi olla ideat ja kasvit hujan hajan eri penkeissä, illalla kohopenkkinä yhtenä alueena. Ukkokullan kanssa meillä tahtoo olla taistelua moiset projektit, kumpi on pomo-meiningillä. Pasilla on puutarhurina enemmän tietotaitoa, minä taas näen pintoja, muotoja, tunnelmia, kokonaisuuksia. Huuhaana minun projekteissani on liian pienet istutuskuopat, väärä istutusetäisyys ja muutenkin kykenen oikaisemaan. Siis että olisin nopeammin valmis ja lopputulosta nauttimassa. Pasi toteuttaa pohjatyöt hartaudella ja tietotaidolla. Perustaa kunnolla. Varmaan tuo viime kesänä rakennettu Mökömajakin keikkuisi heinäseipäiden varassa ja seinistä tuulisi läpi, jos se olisi minun tekemäni. Tuskin olisi seinät suorat, katto huopaa ja mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tai kyllä niitä yksityiskohtia löytyisi... Katto olisi taatusti kivikkokasveja, Pasi sanoi ettei rakenteissa ole moista kuormitusta otettu huomioon. Ikkunat olisivat elmukelmua tai vanhoja eri pari ikkunoita, nyt se on ontelopleksiä, jolloin kuumuuskaan ei ole niin huomattava. Ovi olisi perunalaatikoista ja laudanpätkistä kyhätty, nyt se on kaunis ja huolella naputeltu. Se olisi talven jälkeen vinksallaan ja vonksallaan, nyt se on ryhdikkäänä ja suorassa, koska perustukset ovat huolella tehty. Mutta onko tämä nyt sitä toisen vahvuuksien tuntemista ja toistensa täydentämistä. Lapsissa on aika monta minun geeneillä varustettua, joten siinä on iskällä ohjaaminen, kun aina ollaan oikomassa. Porrasedustan laatatkin piti moneen kertaan pestä, kun nuo huuhaalapset lampsuttivat mura pölisten aina uudestaan ja uudestaan pestyille laatoille. Ne kun unohtivat. Samoin koirat, aina siinä kolossa, jossa sotkii eniten.

"Ajattele tiesi läpi haasteiden ja mene itse perässä". Aamulla Positiivareiden tiivistelmä sopii hyvin ohjenuoraksi. Jotenkin tympii niin kovasti lähteä reissuun, Reettaakin illalla raivostutti ihan ja jännitti ja mietitytti. Kiintiö on niin täynnä, niin täynnä. Mutta tuo ajatus on aika hyvä meidän fiiliksiimme. Yhtä haastettahan me koko ajan suoritamme, ajattelemme ja toteutamme. Tässä tilanteessa moni saattaisi nyplätä ja fiksata laukkuja ja olla lähtökuopissa. No miten meillä... Päätin ottaa aikalisän koneella, koska alkoi niskavilloissa nipistelemään kärsimättömyys... Kun suuntaan ajatukseni muuhun kuin tekeillä olevaan, niin saan aikalisän. Samalla aika loppuu kun teen muuta, joten sittenpä en jappase turhaan vaan toteutan. Ymmärsitkös.... Emme ole pakanneet ja miettineet kaikkea valmiiksi. Olemme nukkuneet, saunoneet ja nyt hengailen vailla huolen häivää koneella. Laukku on vielä varastossa ja pyykit kuivausrummussa. Huusholli on kaaoksessa, mutta tänneppä jää. Ei minun kummene siitä nyt huolehtia, sillä vaikka jälleen kerran  puunaisin, niin se näyttää samalta huomenna kuin palaamme. Yritän siis tässä jokapäiväisessä siivoamisessani oppia oikaisemaan ja sulkemaan ainakin hiukan silmiäni. Meidän kokoonpanolla se on loputonta, siispä opettelen katsomaan siristäen ja  jakamaan pikkunakkeja koko porukalle. Näin en ole itse ainoa, joka huushollaa. Toimiiko, sitäkin opettelemme... Tämäkin on sitä yhteistä matkaa ja haastetta.

Luistan autoilusta, menemme kentälle taksilla ja palaamme myös. Vaikka viihdyn autonratissa, niin välillä on osattava ottaa matkustaminenkin relana. Niin ja alkaa tuo sakkovyyhti mietityttämään, pian on kortti "kuivumassa", jos vielä lipsahtaa ylinopeussakkoja. Sattui meillä Reetan kanssa edellisellä kerralla pieni hämmästyskin. Kun palasimme Helsingistä, emme löytäneet meidän autoa. Raahustimme ympäri parkkipaikkaa, se onkin laaja käsite, matkalaukkuja vetäen. Yritimme muistella mihinköhän silloin auton jätimme. Oli kauhean kova muisteleminen parkkipaikan lohkosta, sijainnista, sitten piti muistella auton väriä, merkkiäkin ihan ja rekkarissakin oli jokin muistisääntö. Muistimme kyllä molemmat yhden ojan, jonka yli pompimme tihkusateessa, kun kentälle oikaisimme, mutta emme auton sijaintia. Monen mutkan jälkeen löysimme sen ojan, mutta auto nyt ei ihan ollut siinä missä kuvittelimme. Se olikin ihan eri rivissä, ihan toisin päin, meidän mielestä hassussa paikassa... Mutta rekkari oli tuttu ja avaimet sopi, tulkitsimme olevamme oikeassa autossa ja karautimme matkaan. Onneksi saamme tänään ja huomenna olla osallisina vip-palveluun, niin ei tarvitse minun suunnistusvaistoillani löytää perille. Tässä vaiheessa on jo ihan aiheellista vilkaista kelloa ja vetää housuja jalkaan. Pakatakkin voisi ja hiukset kuivata. Matkaan...

MORKKIS

Eilen tuntui koko iltapäivän, että minulla on jotain... Jotain mikä pitäisi muistaa, jotain mihin tarttua, siis jotaki. Tsekkasin kalenteri moneen kertaan ja mielensopukoista kaivelin, mitä se jokin on. Päivä meni höyrytessä tyhjänpäiväisiä asioita. Oli aikatuluja ja niissä kiinni pitämistä. Päällekkäisiä aikabuukkauksia ja sinkoilua. Mutta niin sain sinkoiltua nämä joutilaan ihmisen ilmanaikaiset sinkoilut. Mutta se jokin mietitytti.
Nyt se sitten tänä aamuna, viiden jälkeen paukahti tajuntaan. Unohdin käydä luovuttamassa verta. Siis SPR oli keikalla täällä ja olen odottanut omaa luovutustani niin kauheasti. Varsinkin kun se viime kerta meni mönkään. Ajattelin toimivani nyt monissa asioissa toisin kuin viimeksi ja antavani elämän eliksiiriä pussillisen sitä tarvitsevalle. Sitten jätän moisen asian muistamatta, siitähän tulee morkkis, syvä sellainen.

Morkkis on muutenkin todella liipaisuherkässä. Sitä voi tuntea niin monesta asiasta. Pihassamme pitäisi tehdä monia fiksauksia, nyppimisiä, kitkemisiä, rapsutuksia ja kaivamisia. Mutta en ole saanut aikaiseksi suurempia. Olen vain fiilistellyt kun nauhukset puskee ruusuketta, tulppaani ilostuttaa, suihkulähde pulputtaa ja päivä päivältä vehreys voittaa. Mutta alan ihmisenä tiedän mitä, ainakin jotain mitä pitäisi tehdä, morkkis on siitä etten ole saanut tehtyä. Fanny suunnittelee paperille uusia oleskelupyörylöitä, polkuja ja pöydän paikkoja. Morkkis, kun en tartu lapioon ja saa aikaiseksi. Eihän se olisi kuin viikon homma ja tonnin menoerä, miksiköhän en siis tee... Tunnen morkkista, koska niin monen asian koen, että pitäisi. Hitsin konditionaali puskee jokaiseen jappaisuun. Pitäisi, voisi, haluaisin, olisi, menisi, tulisi, teksin jos... Ärsyttää moinen jossittelu ja jahkaaminen. Mikä minun on, yleensähän menen ja teen, ilman jahkaamista. Sitten vielä menen unohtamaan tärkeän asian, joka mahdollistaisi jollekin jotakin. Ärsyttävä ihminen. Olen.

Sitten aamuvirkun hippasuun. "Aijotko sää hippasta koko aamun?" No aijon, entäs sitten, minkä sille voin... Minua kun ei aamuisinkaan saa äänettömäski, hajuttomaksi eikä mauttomaksi. Olen herännyt neljältä, odottanut unta viiteen ja sitten ponkaisin ylös. Pistin kahvin tippumaan, koirat ulos ja lorruuttelin aamupesut. En hammaspesun takaa kuullut koirien koputusta oveen, en Ukkokullan karjumista. Kunhan vain purukalustoa puhtaaksi ajelin, etten oisi alitajuisesti hyräillytkin. Muka rentonakin. Siihen loppui rentous kun iski morkkis. Koirat eivät päässeet sisälle, ovi oli kiinni. Ukkokulta heräsi minun hippasuuni, hammasharjan ääneen ja koirien kolokutteluun. Sain raivoisan sanahelinän tyynyvuoren alta. Sitten minä onneton naputtelen konetta, sekin ääntelee. Keitin itselleni aamukahvit, keitin on keittiössä, kone makkarissa. Sitten minä moraaliton ihminen kannan kuppi kerrallaan kahvia koneelle. Morkkis tulee kupistakin, ihana uusi punainen Taika. Jaksan sitä pyöritellä, ihastella ja fiilistellä. Löysin sellaisen käteen sopivan ja sieluun sopivan kupin itselleni. Paremmalla moraalilla varustettu ihminen olisi tuollakin kupin hinnalla ostanut perheelleen vessapaperia tai jauhelihaa. Mutta minäpä ostin itsekkäästi kupin, sellaisen kuin halusin.

Nyt kun koko lauma pyörii kesän kotosalla, on sitäkin pitänyt makustella. Millaisen kesän lapseni saavat. Millainen herttainen kotiäiti lapsilleni olen. Morkkis siitä, kun jaan vastuuta, tehtäviä, pidän kuria ja rajoja. Pakotin, siis todellakin pakottamalla rohkaisin Fannyn yökylään. Vaikka kuinka iski kauheaa pelkopaniikkia ja maha lorahti heti sekaisin. Vaikka kuinka lapseni krampissa itki, vapisi jännitystä. Minä vain pakkasin kaverina, pidin sylissä, rohkaisin ja kannustin. Nyyhkyttävän lapseni vein sukulaisiin, saman ikäiseen laumaan yökylään. Moni olisi lähtenyt vapinaan mukaan, perunut koko homman, mutta minä vein ja jätin. Sillä tiesin, että Fannyn jännitystä ymmärrettiin, tuettiin rohkeutta mennä yöksi. Tiesin, että neiti onnistuu siinä, kunhan ottaa ne muutaman tärkeän askeleen. Ja hyvin meni, ei mitään hätää, kun minä auton nokan pihasta pois käänsin. Siellä leikki tasapainoinen, ilosilmäinen ja hymyilevä neiti. Fannylle on jäänyt muutama trauma yöreissuilta. Kerran tätini kuorsasi niin kauheasti, että Fanny soitti yöllä hakemaan kotiin, kun ei saanut metelissä nukuttua. Kaverinkin luota on tultu bumerangina. Leirillä iski oksennustauti, siis suihkussa lähti tajunta lähes ja sitä rataa. Liekö sekin ollut jännitystä. Eli onko moraalitonta viedä lasta uusiin tilanteisiin, jos lapsi haluaa olla vain turvallisissa piireissä. Reetan asuessa osastolla, Fanny koki senkin pelottavana. Kas kummaa? Maha oli aina kipeänä, jännitti, ei tullut uni ja piti pelätä vähän kaikkea. Vaikka sai olla koko ajan kanssani, laumassa. Eilen Fannylle nousi kuume, ihan kunnolla. Liekö taas herkkiksemme laukaissut koulustressin kuumepiikkinä. Tunnollisuuden perikuva, äitiinsä tullut. Minulla oli floristiaikoinakin tapana joulunpyhät maata kuumeessa. Lapsena sairastin aina kaikki lomat ja juhlapyhät. Eihän tunnollien ihminen voi työ- tai opiskeluaikana sairastaa. Eihän, sehän on moraalitonta.

Viikonloppuna meillä oli kaatosateessa grillibileet. Lähes toppavaatteissa istuimme terassilla ja sitkeästi grillasimme. Morkkis moisesta esimerkistä jäi, näinkö toimii vastuullinen aikuinen. Kylmällä ollaan ja pystytään sisällä, eikä palelluteta itseä pihalla. Sehän pitäisi lukea jo maalaisjärjen-käsikirjassa. Saimme myös yövieraita, kuinka ihanaa se onkaan kun talo on täynnä elämää. Mutta moraalinen mieli sanoo, että eipäs lipsuta rajoista ja eristyksistä. Hyvähän sen morkkiksen on olalla naputtaa, kun jopa normaaliudesta nautimme. Nauroimme ja hörisimme, emmekö tajua olla vastuullisia. Tai enkö edes minä äitinä sitä tajua, minullahan on vastuu. Valtava vastuu kannettavaksi, kunnialla hoidettavaksi. Viikonlopulle sattui myös muutamat juhlat. Mitä tein, no vedin kaksin käsin kaikkia herkkuja niin että posket ja satiinimekko rutisi. Mikäs tässä on kilojen kanssa naukuessa, jos en osaa suupalojani laskea. Oli mielttömän ihania juustokakkuja, voileipäkakkuja ja kaiken maailman herkkuja. Monia piti maistaa, mutta sitten jäi morkkis kun en ihan kaikkea maistanutkaan vaikka näytti niin hyvältä. Morkkis tuli myös syömättä jättämisestä. Otin juhliin puolet muksuista mukaan, puolet menivät kaverisynttäreille. Se oli Reetan kohdalla tehtävä poikkeus, kompromissi. Morkkis siitäkin, kun olin Reettaa kohtaan tiukan kurinalainen, en antanut periksi raivosta, kiukusta, kiristyksestä enkä itkusta huolimatta. Enkä myöskään omaa menemistäni perunut. Jälleen jätin lapseni isän kanssa kotiin ja nailonit vinkuen lähdin korkkareissani juhliin. Näinkö siis toimii hyvä äiti. No, meillä toimii...

Eilen sain jo hermopulttausta aikaiseksi Fannyn kuumeilusta. Mitä, miksi, pitääkö viedä kokeisiin, hoitoon? Olen nimittäin tämän päivän vielä kotosalla, sitten menossa pitkin ja poikin. Eli hoidanko ja hössötänkö vaiko jätänkö iskän harkinnanvaraisuuteen koko kuvion. Siinäpä taas pikkuiselle nupille pähkättävää. Fanny jo vapisi pelkkää ajatustakin, jos joutuu verikokeisiin. Samalla tytöt naureskellen muistelivat, kun kantasolukokeissa kävivät. Tuntui kuulemma, että kuolema tulee ja samalla miettivät tältäkö se tuntuu. Sitten tuli valoja, leijuvia hippuja, jalat meni löysäksi, korvat kohisivat, eikä tajunnut mistään mitään. Teki mieli karata, mutta jalat eivät toimineet. Sitä työnnettiin kauheaa putkea käteen, niin että meinas poikki mennä. Hirtettiin kättä niin että meinasi tunto mennä. Sitten piti saada Tuplapatukkaa ja pillimehua kun kuului vain viserrystä ja heikotti. Sitäkö se hemoklobiinikin on? Verna naurahti, kun tajusi saman asian irtoavan myös sormesta otettavasta puolukasta. Mutta sekin on kauheaa, jännittää ja pyörryttää. Reetta kaikkea tätä taas päätään puistellen kuunteli, niin verikokeita otetaan aina silloin tällöin... Joo ja työnnetään niitä putkia ja hirtetään kättä... Koettu on ja muutamaan otteeseen koetaan vielä. Eli kuinka minun kuuluu toimia, vai jätänkö toimimatta.

Minulla on myös kunnia olla kaasona loppukesästä. Mieletön heitto morsiammelta. Osaanko ottaa oikeanlaisen kopin aiheesta? Millainen kaaso olen? Olenko kaasona sellainen, kuin minun oletetaan ja toivotaan olevan? Olenko tarpeeksi vakavissani, tarpeeksi asiallinen, yleensäkään tarpeeksi? Olenko kerta kaikkiaan sopiva kaasoksi, vai olenko siinäkin pihalla kuin leppäkeihäs, niinkuin huuhaana muutenkin. Sulhanen oli heti päätöksen kuultuaan kysynyt meistä kahdesta kaasosta, onko morsian ihan varma päätöksestään... Meinaa meillä kaasoilla lähteä aina välillä mopo käsistä, kun mielikuvitus laukkaa. Mitäs jos en jotain muistakaan, joka onkin minun vastuullani. Mitäs jos missaan jonkin vastuullisen jutun samoin kuin tuon verenluovutuksen. Siis olenko tässäkin toivoton tohelo, vai löytyykö minulla sellainen vipu, jolla taablaan asian kunnialla. Minulla on vähän morkkis moisesta. Sekoittaako minunlaiseni ihmisen ja aikataulutetun omaishoitajan ja perheellisen arkirumba ja sen pyörittäminen toisten ihmisten tärkeimmän päivän suunnittelun. Olenko liian löysä asian suhteen. Voi kuulkaa, kyllä on pitänyt morkkistella tätäkin. Tietty nyt jos olisin napakka ja aikaansaava, saattaisin jopa hoitaa homman kotiin. Mutta kun välillä eksyn aina haahuilemaan omiani. Toki olen kaasoillut lukuisia kertoja aiemminkin ja olen yhä morsiammien kanssa väleissä, joten varmaan jokin on osunut kohdalleen. Toivon ainakin.

Perjantaista lauantaihin olen sitten kirjoittajakurssilla, odotan sitä tolkuttomasti. Onko se moraalitonta, sillä silloinhan en ole koko ajan perheeni ja lasteni ja koirieni saatavilla. Silloinhan leijun huuhaana tekstien parissa. Nukun ilman koko laumaa. Syön mitä haluan ja milloin haluan. Tai voin olla jopa syömättä. Istun syventyneenä oppeihin, teksteihin ja ideoihin. Pientä naputusta olen jo aiheen tiimoilta kuullut, moraalisaarnaa. Taasko, kauanko, yksinkö, pitääkö ja pakkoko? On, on ja on, mitään ei ole pakko, mutta haluan niin vietävästi. Tarvin, huomaatko nyt putosi konditionaali pois... En siis tarvitsisi vaan ehdottomasti tarvin ja haluan. Tahdon, moraalista viis.