TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 29. tammikuuta 2013

NIITÄ NÄITÄ

Tiistaissa mennään, aamu kymmenessä. Lataudun tulevaan päivään ja napakkaan ohjelmaan. Nyt on siis hetki niin sanotusti itselle ja saada hommat hallintaan. Reetta tekee lumiukkoa pihalla, odottelee psykologia kaveriksi. Olivat kuullemma edellisellä kerralla sopineet ulkona olosta. Reetta laittaa psykologin milloin maalaamaan, milloin suunnistamaan, milloin pelaamaan, välillä tutkimaan ötököitä, hoitamaan meidän elikoita... siis aktivoi todella kiitettävästi. Tämä kyseinen logi käy meillä epäsäännöllisen säännöllisesti. Harvakseltaan silloin ja tällöin, mutta hyvä kun käy. Reetan suhteen ei kuulemma ole ongelmaa, hyvä kuitenkin tsekata ja olla kuulolla, viimeinkin kun tämä ennaltaehkäisy, traumojen käsittely ja jälkipuinti on saatu pyörimään. Nyt emme siis ole palveluita Oulun suunnalta tarvineet, kun koppi on otettu omassa kaupungissa. Jes, tähän on päästy, kaksi vuotta siihen meni!

   Huomenna siis Ouluun. Emme tietenkään haluaisi, mutta mentävä on. Sen tietää, että on taas lääkkeitä, paniikkia, kipuja ja unettomia öitä tiedossa. Mutta ne kuuluvat asiaan, ovat siis ennalta tiedossa ja koettu sen sata kertaa... Mutta himpskatti, se on aina yhtä tervaa. Liki viikko ennen Oulun keikkaa ja reilu viikko kipuillessa ja sama aika tuloksia kytätessä. Eli kaksi viikkoa menee harakoille, sitten ehkä pystyy relaamaan, kunnes alkaa uusi kramppi kehkeytymään. Mutta niillä töinhän minä olen ja sitä varten. Tavallaan se on sellainen huolen lumipalloefekti, joka kasvaa päivä päivältä. Välillä toivoo, että tulee sellainen napakka pakkanen, jolloin ei lumi tartu tai sitten suvikeli, että mokoma huolipallo sulaa pois.
   Illalla piikittäminen oli jälleen pitkällinen prosessi, koska mahdolliset öiset jalkakivut pelottivat jo ennen piikkiä. Ja tulihan ne sieltä, siis ne jalkakivut, hieno homma. Reetta ei tosin minua herättänyt nyt, koska kivut olivat hallinnassa, mutta tulivat selkeästi samalla kaavalla. Sitkeä sissi, neiti oli käynyt vessassa ja mennyt takaisin omaan sänkyyn Vienon kainaloon. Ajatellut, että tämä on sitä odotettua ja toivottua kipua, kivusta huolimatta. Jälleen on yksi pykälä huomenna Oulun lekureille kaaviossa esittää, faktana heittää kehiin. Traumapelkostressilumipallosta huolimatta olen luottavainen. Sekin on jännä juttu, siis alitajunta sanoo, homma hallinnassa. Itselle riittäisi harvemmatkin lypit, koska visio on omassa nupissa selvä... Saanhan pitää uskoni, luuloni ja visioni. Kerran kuukaudessa on toisaalta harvoin sairaalassa, mutta toisaalta liian usein. Mikä olisi se kohtuus. Kukapa sen määrittää. Kun vertaa siihen paljonko kaksi vuotta sitten olimme sairaalassa, niin onhan tämä yhtä lomaa. Siis kotilomaa, siis onko kotona lomaa? Pistipä miettimään taas omaa ajatusmaailmaa, koenko olevani lomalla? Koen olevani siinä mielessä että samme elää "normaalimmin" verrattuna elämiseen kuukausia sairaalassa. Kait se silloin lomalta tuntuu. Mutta hei, jos nyt kateus iski siitä, että koen olevani "lomalla" niin ei kannata. Sillä tällä lomalla on ihan erilaiset mittasuhteet kuin Kanarianlomilla tai hiihtolomilla. Tämä on sellaista "lomaa", jota ei pahimmalle vihamiehellekään soisi. On ehkä väärin itse käyttää loma-termiä, mutta kun vertaa sairaalaelämään, jatkuviin nolla-arvoihin ja jatkuviin infektioihin, niin onhan tämä lomaa. Jos en "lomana" hirveimmistä ajoista tätä pitäisi, saattaisin olla krampissa. Nyt sentään saamme olla kotona, perheenä ja vääntää vaikka lumiukkoja. Siinä ohessa hoitelemme lääkkeet, kontrollit, eristykset, piikit, ruokavaliot ja koulut. Riippuu mihin vertaa.
   Luin aamulla yhden kohtalontoveriäidin ajatuksia itkemisestä. Oma itkemiseni on vähentynyt verrattuna siihen paljonko itketti kaksi vuotta sitten. Silloin itketti yllättäin ja jatkuvasti vaikka ja missä. Silloin itki hyviä, huonoja, pahoja, positiivisia ja kauheita asioita. Itku tuli tuon tuostakin, virtasi hallitsemattomasti, katsomatta onko soveliasta valua vai ei. Tuota kesti käsittääkseni noin 6-8 kuukautta. Sen jälkeen itkut ovat vähentyneet. Aamulla jäin miettimään asiaa. Olenko jättänyt itkuja itkemättä, olenko turtunut vai olenko suhteuttanut asioita. Kauhu ja pelko on vedetty aina uuteen potenssiin, joten enää ei "pikkuasiat" itketä. Vai olenko unohtanut itkemisen, onko itkupallovyyhti kertynyt jonnekin ja paukahtaa joku kaunis päivä tulvana. Siis onko lupa olla ruikuttamatta ja itkemättä, jos ei itketä. Olenko silloin huono itkijä, jos en enää itke. Enkö tajua, että pitäisi itkeä, pitäisikö? Kuka sen määrittää? Kerran olen kirjoittanut johonkin sivulauseeseen "naurua on enemmän kuin itkua" tai siis jotain tuohon suuntaan. Yksi ystäväni sanoi, että se oli tärkeä lause luettavaksi. Helpotti ystävän huolivyyhteä. Eli kun asiaa peilaa ja funtsii, niin onneksi yhtälö on yhä näin päin. Jos meillä itketään (ei siis jos, vaan kun), niin se on raivoitkua vaikka tyhmistä hiuksista tai inhottavasta äidistä johtuvaa. Siis arkista itkua, joka kuuluu lapsiperheeseen. Nyt onneksi syvempi itku on vähäistä, jotenkin on tunne, ettei tämä märisemällä kummene vaikka herkistääkin. Kovettumista, kyynistymistä vai realismia? On vain porskutettava optimismilla ja tietyllä herkkyydellä, kyynistymättä ja katkeroitumatta. Illalla Reettaa itketti, eikä hän osannut määritellä mikä itketti. Neiti linnoitautui saunaan itkemään yksin, vessaan ja kamariin. Lopulta sain kontaktin ja yhteyden itkevään. Niin kuin ajattelinkin, Reettaa itketti tuleva Oulun keikka, tulevat kivut, eristetty lapsuus, läksyt, tuleva englannin koe johon ei kykene keskittymään kun sairaalakeikka mietityttää, lyppi, nälkä nukutuksesta johtuva... Onneksi itketti ja Reetta sai lopulta kerrottua, koska käytös muuttui ennen itkua. Tiedostin, että neiti miettii asioita, mutta hän peitti sen raivolla, kiukulla, huutamisella ja sulkeutuneella itkulla. Niin sitten saunasimme lopulta yhdessä, Reino istui Reetan sylissä lauteilla. Saunan jälkeen Vieno kehräsi sylissä, halailimme, juttelimme ja neiti sai hyvän unen. Se on itselle aina mieltön voitto, kun saa raivon ja pelon jotenkin avattua. Keskusteltua ja jäsenneltyä. Näin itsekin sai nukuttua hyvin. Yö meni siis ilman itkuja;-)

   Viime viikon aikana olen saanut olla mukana yhdessä jos toisessa asiassa, joko konkreettisesti tai kuulemma välikätenä selän takana... Vastaan on tullut todella ihania ja koukuttavia uusia asioita ja sitten mitä ihmeellisempiä juttuja. En todellakaan kerro sen enempää, mutta hämmentää itseäkin. Siis niin hyvällä kuin negatiivisellakin tavalla. Se, että koen tällaisia, onko se jokin suma, että nyt on lastattu päin näköä enemmän. Vai kykenenkö näkemään laajemmin, tiedä tuota. Ihan on otsalohkoista juilinut jotkin asiat, siis nakertanut. Sitä ei aina tiedä mihin kaikkeen tietämättään onkaan vedetty mukaan, sekin harmittaa. Mutta en jotenkin enää jaksa ottaa pulttia, olen asioita selvittänyt osallisten kanssa, oman näkemykseni kertonut. Sitten olen oppinut päästämään yhestä sisään ja seuraavasta reijästä ulos, tai ainakin pyrkimys siihen on. Kyllähän ne välillä meinaa paakkuuntua, mutta sitten ravistellaan tai nyrkkeillään patit pois. Haetaan hiukan näkemystä ja perspektiiviä asioihin. Eli tänäänkin menen hakkaamaan muutaman möykyn sisältäni vastustajaan! Argh!

   Reetta tuli sisälle intopiukkana. Oli kuulemma saanut psykologin kiipeämään leikkimökin katolle ja hyppäämään sieltä alas. Neiti edellä ja logi perässä! Että sellainen terapiakäynti se, ilmeisesti ihan vapauttava kokemus, molemmille.

Aamuinen P.S. Eilen olin jotenkin kireä, muutama asia kiristytti, harmitti ja kiersi... Sitten sain ihanan ja mielenkiintoisen tekstarin, joka sai kireydet hellittämään. Sinne haihtuivat huitsinkuikkaan... Voi kuinka helppoa se joskus onkaan, kun saa iloita toisen puolesta ja olla siinä jollakin tapaa jopa mukana. Sain myös puhelun ja sähkärin, kaikki eri ihmisiltä, mutta sopivasti samaan putkeen.
   Yöllä heräsin, valvoin. Päällimmäisenä tunteena kuitenkin valvoessa oli hyvät asiat. Kunhan ensin pyörittelin pelot, ahdistukset, kauhut, liskot, kärsivällisyyden... sain tilaa ideoille, innostukselle, mielikuvitukselle, luottamukselle, toivolle ja mahdollisuuksille. Tunti ja kolmekymmentä minuuttia siihen meni, kunnes tajusin, että olen päässyt ajatuksissani humpuuki-asteelle. Joten silloin unikin palasi takaisin. Tänään meillä on jälleen yksi päivänsankari, Reino 4 v, juhlimme huomenna jahka palaamme Oulusta....

Tsao! Pitäkää peukkuja ja ajatelkaa aivan kauhiasti kaikkia hyviä asioita, itselle, muille ja meille...
  

perjantai 25. tammikuuta 2013

JALANVAIHTO

Sitähän sanotaan, että on noustu väärällä jalalla... Meinasin nousta tänä aamuna. Mutta onnekseni tajusin kiristävät aikeeni ja otin aikalisän. Vaihdoin siis jalkaa, en siis noussut väärällä. Kunpa se olisikin aina näin yksinkertaista, eihän se nyt aina, mutta tänään toimi. Varsinkin kun se väärä jalka oli itsellä, paha sitä on muiden jalkoja mennä vaihtelemaan. Eilen minulla oli kahdeksan väärää jalkaa, olin ihan kenossa koko ajan ja klonkkasin. Kaikki johtui nukkumattomuudesta, huolivyörystä joka pääsi yllättämään ja alitajunnan solmuista. Siihen kun palasi vielä reissusta röhivä mies, niin avot, ärsytti. Eihän mies tietenkään ensi töikseen ehtinyt kysyä miten olemme pärjänneet, koska olemukseni oli viestinyt ettei kannata häiritä... Mitäpä minäkään puhumattomalle puhumaan, pidin tietonani. Kehä, tiukka, ärsyttävä ja niin helppo luoda. Mies ei siis tiennyt Reetan kipuyöstä mitään, kun ei tajunnut kysyä. Luulisi miehen sen verran kysyvän..."Miten teidän viime yö on mennyt, tuliko Reetalle mitään oireita tai kipuja vaikkapa yöllä yhden jälkeen, kun oli se piikityspäiväkin?" ... Mutta ei, vaikka oli valtavat johtolangat ja väärät jalat olemassa. Mies ei kysynyt, enkä minä kertonut, jos ei kerran itse kysy. Paskat mikä patti, kunnes sitten illalla sanoin, kun Reetta pelkäsi tulevaa yötä ja mahdollisisa jalkakipuja. Niin sainpas huolivyöryn laukaistua toiselle päin näköä ja ihmettelyn miksen ole kertonut. No enhän minä, koska et ole kysynyt! Ja miehen logiikalla moni asia kerrotaan typistetysti, itse pitää vetää johdannaiset johtopäätökset, jotka ei ihan aina mene nappiin alkuperäisen miehen ajatuksen kanssa. Mutta mistä sen ajatuksen tietää, kun sitä ei kerrota. Oli siinä muutakin kivaa sanahelinää ilmassa, vähän niin kuin lumikristallit jäisillä puiden oksilla olisivat helisseet... Siltähän sättiminen kuulostaa, eikö, lumikiristallien kilinältä ja helinältä...
   Puhuimme ja avasimme ajatuksin Reetan jalkakipua. Nyt se on meille selvää, että se johtuu tasan lääkkeistä ja on loppupeleissä hyvää kipua. Käänteishyljintä vain muuttaa muotoaan ja oirehtii aika ajoittain uusissa paikoissa. Meidän vain pitää koko ajan pitää kaikki tuntosarvet pystyssä, jotta osaamme yhdistää syyt ja seuraukset. Tähänkään ei ole olemassa suoraa kaaviota, mikä tuntuu missäkin ja milloin. Sytostaatti, joka menee suoneen, sen tiedetään aiheuttavan leuka,-niska-, jalka- ja kylkikipua. Siis sehän on jopa kirjoihin ja kansiin kirjoitettu. Nämä nykyiset lääkkeet ovat suhteellisen uusi käsite kaikille, myös lääkäreille, joten olemme vain korvat höröllä, jotta osaamme yhdistää asiat toisiinsa. Varmaan siitäkin olisi lappusta ja lippusta olemassa, mutta jokaisella hoitovaste kertoo omaa tarinaansa. Sitten jos vielä ulkoa opettelisin lukuisat mahdolliset muut haittavaikutukset ja oireet, saattaisin muuttua hysteeriseksi... Nythän en siis sitä ole. Sain illalla puhuttua Reetan levolliseksi, tein hänelle keittiön pöydällä perusteellisen ja pitkän rentoutushoidon. Lopputuloksena helppo nukahtaminen, täysin nukuttu hyvä yö ja aamulla hymyilevä ja reipas lapsi. Mikä sitten on syy ja mikä seuraus, mutta lapsi oli niin onnellinen, kun kipu ei tullut ja hän sai kunnolla nukuttua. Minä tietty varulta yöllä heräsin oikeaan aikaan kyttäämään, josko äitiä tarvittais. Mutta palasin sitten omaan sänkyyn jatkamaan uniani, kun ei tarvittukaan. Kaikille muillekin tytöille tein illalla rentoutukset, kun jokainen sitä halusi. Vuorotellen kiipesivät makaamaan keittiön pöydälle ja minä huuhailin ympärillä. Sitä pitäisi käyttää tuotakin taitoa ja tapaa useammin, mutta kun ei aina saa aikaiseksi. Sehän on niitä ainoita konkreettisia tapoja, joilla itse voi vaikuttaa lapsen olotilaan. Sitä on vain niin laiska ja saamaton, että ärsyttää. Toki Reetalla on ollut sellainen estokin päällä, ettei ole halunnut mitään moista (todella äärimmäisen tyhmän) äidin taholta. Lapsellani on ollut kiire krampissaan ja vaikeaa rauhoittua. Lapsella on siis ollut myös niitä vääriä jalkoja... Toki uhrasinhan minä tähän tätä erittäin kallisarvoista omaa aikaani, jonka olisin voinut vaikka lukea, kirjoittaa tai katsoa passiivisena televisioita. Siis olin tunnin toista lapsilleni ihan todella ja paljon ja täysin läsnä. Fanny nauroikin, että näytän todelliselta huuhaalta, kun pöytää kiersin. Tukka saunan jälkeen sekaisin, jalassa mustavalkoiset palloiset pyjamanhousut, paitana kirkas oranssi rympytysjutska, kaikenkirjavat villasukat ja päälläni liehui räiskyvän aniliininfuksianliila poncho. Täydellinen huuhaa, myönnän. Onneksi olimme suljettujen verhojen takana.
   Tänään olemme saaneet siis nousta kaikkien taholta positiivisella sykkeellä. Olemme tuon räkivän miespolon kanssa vaihtaneet ainakin kaksikymmnetäkolme sanaa jo, sehän on eristystä, siis piti kirjoittamani edistystä! Jätin moisen painovirhepaholaisen näkyville, sillä se jotenkin sopii tähän omassa krampissa pyörimiseen, se tuli jostakin tuolta alitajunnasta muka tuohon kuuluvana. Eli tätähän tämä, eristystä, niin monessa asiassa. Tessa keitti taas aamukahvit, lapset lähtivät kikatellen kouluun. Reetta on ottanut natisematta lääkkeet, suorittaa opintoja nyt netissä Vieno sylissä. Meitsillä keikkuu papalarit ja lähden kohta aamupäiväkylään, mukanani jänniä juttuja. Tai siis jänniä ja jänniä, on ne minusta. Huomenna pääsen jälleen hakkaamaan vastustajia salille, niin että roiskuu kaiken maailman eritteet. Tiistaina sain hakata oikein kunnolla yhtä blogini lukijaa, kiitos siitä! Eläimellistä ja siitä on huuhailu kaukana. Tai josko vetäisin sielläkin poncho liehuen ja nujertaisin muut outoudellani. Nyrkkeily on vain niin mun juttu, siis minusta lempeästä ja ihanasta ihmisestä kuoriutuu hanskojen kanssa sohiva ja karjuva pirttihirmu. Eihän uskoisi. Mutta siinä nyrkkeillessäkin pitää aina välillä vaihtaa jalkaa, siis vaihtaa etummaisen jalan ja nyrkin paikkaa. Se on aika haasteellista välillä. Justiinsa kun keksii miten vedetään oikea suora, kuinka vartalo kiertyy ja painonsiirto tapahtuu. Sama pitääkin sitten tehdä vasemmalla. Siinäpä vasta pähkättävää, siinä on syytäkin olla puhumatta ja keskittyä vain siihen jalanvaihtoon.

torstai 24. tammikuuta 2013

MUISTUTUS

Tiistaina sain puhelun osastolta, liian nopeasti verrattuna siihen, että olimme reilua tuntia aikaisemmin vasta labrassa. En siis ollut ehtinyt vetää teflonia päälleni, säikähdin, miksi jo nyt, siis vielä reilua tuntia jopa kahta aiemmin kuin yleensä. Niin kerrankin puhelu tuli hetikohta, eikä kiduttavien tuntien jälkeen, mutta en sitä sillä hetkellä tajunnut niin ajatella. Hoitaja soitti, sehän on taas pääsääntöisesti hyvä, jos voi hoitaja soittaa, siis ettei tarvitse lääkärin soittaa. Minulla on ollut sellainen kutina, että lapsille, joilla hoidot ovat pahasti kesken ja jokainen soitto määrittelee saman päivän toiminnat, soitetaan ensin. Meitä tai siis Reettaa ei sillä tavalla ole akuutiksi julistettu ja luokiteltu, puhelu saattaa tulla illalla tai seuraavana päivänä vasta. Siis kiireellisyysjärjestyksessä emme ole keulilla. Selvällä järjellä ajateltuna näinhän se.
   Mutta siihen puheluun vielä, en siis vieläkään saanut tarkempia lyppivastauksia, koska en ole liki kuukauteen puhunut lääkärin kanssa, enkä ole erikseen pyytänyt soittamaan, koska luokittelen tilanteen olevan hallinnassa. Ehdinhän tuota sitten sairaalasssa tenttaamaan. Mutta siihen puheluun, hoitaja takelteli sanoissa, siis ei ollut ehkä ihan ajanut itseään sisään, koska väärä sanajärjestys ja muoto sai minut melkein kontalleni. "Helsingistä on tullut suunnitelma, että sitten kuukauden päästä tehdään se..." Se, se, mikä suunnitelma ja mikä se...? Matto lähti alta, huippasi ja kylmä hiki valahti koko olemukseen. "Se" tarkoittikin seuraavaa lyppiä ja sytostaattia, siis tutkimus ja tippaväli pidetään yhä samana, sitähän se tarkoitti. Tämä suunnitelmahan on ollut jo marraskuulta saakka, eikä se ole uusi, näin sen pitääkin mennä. Mutta "se" väärässä kohdassa ja ajatusviiveellä, niin sehän on lähes kakkahalvauksen paikka. Ensimmäisenä vilahtaa mielessä, että nyt minulle on jotain jätetty pahemman kerran kartomatta. Sillä hetkellä "se", ilman teflonia ja jätettynä auki leijumaan, sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan toista siirtoa, siis eihän kramppipaniikkiin muuta mahdu. Samaan aikaan alitajunta kuiskuttaa: "Hoitaja soittaa, ei hoitaja tällaista soita, huomaatkos hoitaja soittaa, tajuatko...?" Tuollaisen asian soittaa lääkäri, tajusinhan minä sen, voi kuinka se huojensikaan kun tajusin. Siis Helsinki otti kokouksessaan kantaa, että jatkamme näillä tehdyillä suunnitelmilla... Homma siis hallinnassa.
   Mutta siihen puheluun palatakseni, veriarvot. No nehän olivat kuta kuinkin ennallaan, mutta nyt oli leukkarit ja neutrofiilit pudonneet jälleen alaspäin. Neutrofiilit vain 0,5 ja leukkarit 1,7. Taas valahti infektiopelkopeikko meikäläiseen, hysteerinen eristysmuuri paksuni. Miksi ne viikossa heilahtaa noinkin kovasti, no heilahtaahan ne. Nyt kotona otettava iltalääkeannostus pienennettiin, sekös Reettaa riemastutti. Itsellä taas pelkopeikko sanoi, että entäs jos elimistö ei kestä kohta koko lääkettä. Kyseessähän on siis Merkaptopurin, josta on ollut kuultavissa yhtä ja toista muiden lasten kohdalla. Reettahan on koko ajan kestänyt kaikkia lääkkeitä todella hyvin. Alitajunta raksutteli kauhealla voimalla, omiaan. Mutta ei siinä, pienennetään annosutusta, säädellään arvojen mukaan. Ja sitä hoitokaaviotahan ei ole, joten eletään koetulos kerrallaan. Näinhän se menee.
   Seuraava lyppi ja sytostaatti ensi viikolla, suunnitelmien mukaan. Mutta en vain jaksaisi, sen puhelun aikana iski järkyttävä turnausväsymys, kun nuo valtavat tunteet ehtivät valahtaa päästä varpaisiin. Kuinka ohuella riitteellä liikumme ja tietoisuus siitä, että kuplaamme sorotaan ja härpitään yhä niin monelta taholta. Kärsivällisyys meni riitteelle, vaikka se on ollut pari kuukautta hyvällä tasolla, vahvalla jäällä. Ensi viikkohan tietää jälleen uusia lääkkeitä ja uusia kipuja. Ja niitä tulosten odottamisisa ja kyttäämisiä. Voi saasta, taas laitetaan se hirttoköysi, minä kun toivoin että se olisi siirretty vaikka auton perään hinausköydeksi, kun joutilaaksi joutui. Minua niin lapseni puolesta harmittaa ja murehdituttaa tulevat kivut ja tulevat operaatiot. Mikä olisi kohtuullista? Illalla laitoin piikin, sekin itketti turhankin pitkään. Kuulemma sattui kauheasti. Pistinkö huonosti, väärin, nopeasti vai onko lapsen mitta jo täysi tätäkin. Pistääkö äiti huonosti verrattuna isään? Itkikö Reetta kipua vai tilannetta? Sekin jäi auki, mutta itku kaikuu yhä alitajunnassa.
   Pääsimme yöhön ja makeaan uneen. Reetta heräsi kovaan jalkakipuun, ihan nilkututti. Ensin ajattelin sen olevan seurausta tästä minun huonosta ja itkettävästä piikittämisestä, mutta se olikin eri jalka. Se olikin nilkka, eikä pakara. Eli amatöörin "väärä" piikittämisteoria ei ollut suoraan verrannollinen kipukohtaan, ei toiminut. Voiko se kuitenkin olla illan lääkkeestä johtuvaa? Särkylääkettä, hierontaa, villasukkia, sivelyä, keskustelua, lukemista ja kainaloa. Tunti toista siinä meni, aika nopeasti kipu hellitti. Järkeilyni mukaan kipu hellitti ennen kuin kipulääke liukeni..., siis oliko se alitajunta lapsellakin ja itku tuli sen kautta. Mutta kyllä Reetta ihan länkkäsi kävellesssän, tiiä taas tuota mikä on syy ja seuraus. Tästä kuitenkin seurasi ihana valkoinen ja pehmeä seuraus. Molemmat kissat tajusivat tilanteen, tulivat Reetan päälle, kehräämään ja hoitamaan. Siis mikä saa kissat toimimaan yhdessä noin ihanasti. Miten ne tajuaa, kumpi tarvitsee hoivaa? Kyllä ne Reetta hoitivat, minä sain vain kehräyksen sivuvaikutuksista nauttia. Ne olivat sängyssä aamuun saakka. Ihania, ehän se siis ole ihmekään, jos kipu hellittää, kun saa kissoja silittää ja kuunnella rukin tasaista surinaa...

   Nyt on siis aamu ja pätkäyöstä johtuen leijun aamusumussa. Kuinka yhdenkin yön pätkät ja parin vuorokauden ajatukset tähän sumuun vetävät. Iskä on ollut nyt kaksi yötä pois kotoa. Alitajunnasta pulpahti, että Reettahan saattoi nyyhkyttää myös iskäikävää. Eilen, kun tytöt tajusivat, että iskä on toisenkin yön pois kotoa, alkoi alahuulet vipattamaan. Sitten kuitenkin analysoimme, kuinka tärkeää omat ystävät ja harrastukset ovat, etäisyys kotiin ja tähän akkalaumaan. Kaikki se tekee vaan niin hyvää, kaikille... Reetta on noussut myös ylös, kivuttomana, nauraa rätkättäen ja yhteistyökykyisenä. Tytöt tekivät toisilleen päät täyteen pikkulettejä yön ajaksi. Nyt ne yhdessä niitä auki harjaavat ja puhuvat englantia. Reetta teki eilen yksinään ison ryhmätyönkin, kerralla valmiiksi saakka. Jotenkin äidin sympatiat oli mukana, siis ryhmätyö yksin tehtynä, tätähän tämä. Eli vuorokauteen on jälleen tullut aika monta muistutusta tilanteestamme ja kaikesta todellisuudesta. Niitä ei voi ohittaa, ne on kohdattava päivittäin, mutta hitsi kun en ehtinyt sitä teflonia tiistaina vetää ja valmistautua, sillä sehän sotkee ja hämmentää monta seuraavaa päivää. Mutta eiköhän se tästä taas, kun oli tuommoinen alitajunnan monttukosketus, taas olen reunalle rämpinyt. Tessa keitti minulle hyvät aamukahvit ja aamu luistaa leppoisasti. Kehräävä kolli on pihalla aamupalan syöneenä, muut pyörivät jaloissa. Aamu sarastaa upeissa väreissä ja sinisen sävyissä. Jospa katselen ikkunasta luonnonkauneutta pitkällä kaavalla ja menen elikoiden kanssa ihan oikeasti ulos. Joo, tänään tarvitsen pitkän ulkoilmakosketuksen ja raitista ilmaa monta kuutiota... Mutta ennen sitä pukeminen, tiskikoneen tyhjennys, petien petaukset, kuivausrummun tyhjennys ja tanssahtelua imurin kanssa. Tästä tulkoon jälleen hyvä päivä!

  P.S. Ajatusteni oikolukija ehti minulle jo sähköpostia laittamaan... Hän kirjoitti sanoiksi ajatukseni, joita vasta yöllä pyörittelin ja joille vasta oman nuppini sisäisen kaaviotaulukkotsydeemin perustin. Käänteishyljintä ja lääkkeet saattavat aiheuttaa myös jalkakipua!...................
   Jes! Sitähän minä ajattelin kaaviollani seurata. Kipu iski juuri samaan aikaan kuin silloin marraskuussa ne kuumepiikit, eli pistopäivänä ja samalla kellonlyömällä. Eilen ei nimittäin särkenyt päätä, mikä on yleensä puskenut nukahtamisvaiheessa esiin. Käsittääkseni nielussa ja suussa on yhä "peitteitä". Eli huomenna ja maanantaina taulukkooni mitä ilmeisemmin kivut yöllä alkaen 01 ja rapiat saan merkitä... Sovitaan näin!

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

SIELUNMAISEMIA

Reinohan se siellä.

Savisilta on historiallinen nähtävyys Ylivieskan keskustassa.

Joki sillalta kuvattuna.

Ylivieskan nähtävyyksiä, kirkko ja Helaalanmylly.

Ylivieskassa on risteysasema, varmaan sinäkin olet junalla hurauttanut joskus ohi, matkalla Pohjoiseen...




Upeasti hehkuva latva sineä vasten. Miten se voikin hehkua noin valkoisena, pehmeänä ja raikkaana...

Tollo nukkuu Tollonkopissa.

Takapihalta näkymä.

Tässä valmistuu rättikattositikka-pienoismalli. Lukulasit? Yllätin lapseni ne päässä.Tämä kehittää kärsivällisyyttä...

Jotenkin niin puhdasta.
 Nämä ovat niitä tyypillisiä lapsuuteni maisemia, sielunmaisemia. Mää niin tarvitsen aakeeta ja laaketaa silimän kantamattomiin. Kuvat napsittu mun kotikylältä, täälä mää oon lehemien perässä kirmaillut, kaninpoikasia kasvattanut, lehemänvasikoita juottanut, kissankelloja pääläriin kerännyt, harakanpoikasia kesyttäny ja tuluvavesissä lorkkinut. Tuluvan aikaan kaikki nämä pellot on veen alla, silloin joutsenet ja muuttolinnut uivat nurkilla. Melekeen kaikki heinälajot on pelloilta jo purettu, mutta perinteiseen maisemaan ne kuuluvat yhä, ainakin kun silimät sulukee ja kuvittellee...






Tuolla minä olen varttunut...





Kun kääntää selkänsä on värimaailma vallan toisenlainen, jaksaa hämmästyttää aina uudestaan.

maanantai 21. tammikuuta 2013

TEKISI NIIN MIELI...

On asioita, joita havainnoin päivittäin, viikottain, kuukausittain ja vuosittain. Jotenkin tuntuu, että laulan samaa laulua, aina uudestaan. Kiinnostaako ketään enää minkään vertaa, onkohan rouvalla levy juuttunut? Niin kuultu, niin kuultu.

   Tässäpä muutamia asioita, joita tekisi mieli kertoa, mutta sitten ajattelen, että johan tuota vuonna 2010, 2011 ja oliko 2012 ja jopa 2013 olen siitä kirjoittanut. Mitäpä tuota enää...

Tekisi niin mieli... kirjoittaa...

-aamun sinisistä hetkistä ja luonnon upeudesta, henkäilen ikkunan  ja kameran linssin läpi, upeaa
-valoista ja varjoista, niin luonnossa kuin mielessä
-pakkasesta, kivasti paukkuu, autoakin lämmitetään ja sitten ne tyypilliset lämmitysroikka-jutut
-eläimistä, joka päivä jotain uutta, ihania, aitoja, vilpittömiä, tärkeitä, ärsyttäviä
-saunomisesta, toistuu usein ja puhelinmyyjäkin jo luulee että porukka valehtelee, eihän sama ihminen voi joka päivä olla aina saunassa, mutta kun voi
-kirjoittamisesta, no olenhan siitä jauhanut tänäänkin
-pelosta, niin pelottaa yhä, se on arkeamme
-mahdollisuuksista, koen niitä yhä ja haluan niihin uskoa
-hoidoista, jatkuu joo ja sitten odotetaan hoitovastetta
-tuloksista, joo niitähän tässä, ainakin neljän viikon välein
-omasta huuhailusta, voiko se enää ketään kiinnostaa, tiedetään
-yksinäisyydestä, hah, voiko tuommoinen puhekone olla yksinäinen
-liikkumisesta, johan on aikakin tehä tuolle massalle jotain, kai se on vain suun liikkumista syödessä, kun ei tuloksia näy
-rahasta, mikäs se tukijaisilla ollessa
-jaksamisesta, ainakin se jaksaa jauhaa
-parisuhteesta, siis mikä se on
-imuroinnista ja siivoamisesta, luulee että on ahkerakin, mutta laiska töitänsä luettelee
-ruokavaliosta, yhä vedetään vähämikrobisella, mutta mitäpä tuosta, joulukuussa antoi lapselleen kylmäsavustettua lohta, lääkäri puisteli päätään ja huokaisi, ei kannata lipsua kun ei koskaan tiedä mitä edessä
-lääkkeet, johan noita menee, päänsärkyjä ja peitteitä suussa, jotka haluaa tulkita positiiviseksi käänteishyljinnäksi
-koulumenestys, mitä se tuostakin hehkuttaa, lapsiansa kehuu, johan tuo viime vuonnakin asiaa avasi
-huolesta, mitä se nyt tuotakin, eipä tunnu huolia olevan, jonninjoutavia huuhailee
-omasta mielenterveydestä, onko sillä joskus sellainen ollut
-miehestä, johan tuo aamulla kertoi sen kuorsaavan
-onnellisuudesta, taitaa olla hukassa, tai kokee mitä ihmeellisimmissä asioissa
-kateus, viha, ketkeruus, kuuluu ja paistaa kaivolta kotia, pitäis vaan sisällään
-vertaistuki, ahdistaa olla sille sitä ja sitten se jaksaa olla luukuttamassa omaa faktaansa, muka tukea muita
-ymmärrys, yrittää muka ymmärtää itseään, perhettään ja samalla sanoo, ettei kukaan voi sanoa, että ymmärtää tai tietää miltä tuntuu
-saippuoista, miten joku jaksaa niitäkin analysoida ja haistella
-lahjoista, luulee omaavansa lahjoja, mutta tajuais olevansa amatööri ja lopettaisi asiasta jauhamisen
-taideterapia, mitä se sitäkin, kunhan tuhertaa lapsen lailla, teoriaa vailla
-fantasioista, siis mistä, kunhan ei avaa fantasioitaan täällä, posket punoittaa jo välillä muutenkin
-ajasta ja odottamisesta, laittais nyt moisen sosemyllyyn ja olisi tyytyväinen, eikai odottaminen nyt tuskaa ole
-kärsivällisyys, sitä ei taida tuossa huushollissa pahemmin olla
-vihkoista, siis eihän se ole ollenkaan terve, jos vihkoja haistelee ja silittelee
-kiitollisuudesta, siitäkin saa makupaloja joka ainokainen päivä
-avuttomuudesta, halki poikki pinoon jos itse tehdä voisi jotakin
-toivosta, onneksi se on olemassa, myös jokaisessa päivässä
-tappeluista, kukakahan se eniten käämejä polttaa
-eriarvoisuudesta, taas sama laulu
-huolesta kuinka muu perhe voi, lakisääteistä joo, johan ne kaikki kolme kerran pääsi huhtikuussa kolmeksi vartiksi, johan sitä siinäkin, kuulemma hyvät kotikonstit, kukahan lie keksinyt
-hauskuudesta, luulee olevansa sanaseppo vitsiniekka ja hauskakin, kunhan säälistä mukana yritetään
-illan sinisistä hetkistä ja upeasta punaisesta taivaanrannasta, jota vasten lumiset puut taipuu, sama laulu, ihan sama onko se aamu vai ilta, johan se toissa vuonna nähtiin ja kuultiin
-rentoudesta, taitaa olla allekirjoittaneelle tuiki tuntematon käsite, voi miespoloa ja lapsipoloja

MUIDEN NUKKUESSA

Maanantai, aamu, kello kuusi. Nousin ylös viiden pintaan. Ihan vain noustakseni ylös, valmiina uuteen päivään. Ihan vain heräsin, silmät auki naps. Nautin niin tästä aamuvirkkuudestani, silloin kun se on sisäsyntyistä. Tänään ajattelin olla saunomatta, pidättäytyä moisesta näin aamusta. Joten relaan siis koneella kahvikupin kanssa. Miehen kuorsaus muuttui katkonaiseksi, kun hän aisti minun koneen avaavan. Mutta nyt se tasaantui jälleen, siis kuorsaa tasaisesti.

   Viikonloppuna minulla oli tilaisuus olla kirjoittajakurssilla, voi kuinka teki hyvää. Se on koukuttavaa ja vapauttavaa ja innostavaa ja rentouttavaa ja luovaa, kun on porukassa johon loksahtaa ja voi keskittyä kiinnostavaan asiaan. Minulla ei ole huolen häivää, eikä murheita silloin. Voi, kumpa jokainen löytäisi sen oman umpionsa, jossa moisen voi kokea. Nousin lauantainakin viideltä ylös ja kerkesin naputella perjantaina annetuista aiheista proosaa ja runoja. Kun nousin lauantaina, avasin koneen ja naputtelin öisen aivomyrskyni koneelle. Siis sieltä tuli valmista kauraa, alitajunta oli nukkuessa aiheen valmiiksi riimitellyt ja pureskellut. On hämmentävä tunne, kun se aukeaa itsekseen. Välillä ei irtoa minkäänlaista pihahdustakaan riimittelystä, kolisee pönttö tyhjänä. Eli siksi olen kenties laiskasti tänne naputellut, sillä naputtelen aika paljon muuta. Jokunen on myös sanonut, ettei liian usein päivittämisessäkään ole mitää järkeä, ketä nyt arjen luukuttaminen kiinnostaa. Sillä nythän elämme pääsääntöisesti tätä kotiarkea. Mitäpä sitä, lasten kasvatusta ja elukoiden silittelyä...

   Kalenteri kertoo, että pian ollaan tammikuun lopussa. Aikaratas raksuttaa. 30.-31. päivä on jälleen Oulun keikka. Uusi paukku sytoja ja lyppi. Niin vilahti sekin neljä viikkoa. Kuin siivillä. Uusi lyppi, eikä edellisiäkään vastauksia ole vielä saatu. Jokin vastaus on yhä tulematta... Laahaavaa, sitkeää odottamista. Sain edellisen puhelun, kun olin pitämässä kuviskerhoa, joten saattoi mennä osa asioista hiukan ohi. Kerholaisia  yli kaksikymmentä ja niiden kanssa touhotin. Mutta viesti oli, ettei ole kasvua, hyvältä näyttää, odotellaan lisävastauksia ja edetään suunnitelmien mukaan. Saahan se amatöörille ja kyyläävälle ja kyttäävälle äidille moinenkin riittää. Ehinhän minä jälleen Oulussa pommittaa kysymyksilläni, kiivetä takaisin kartalle. Nämä kuitenkin ovat asioita, joihin en konkreettisesti itse voi vaikuttaa, siis lyppi- ja koetulokset. Kunhan annan lääkeet silloin kuin kuuluu ja hoidan eristykset ja arjen. Näin olen itseni vapauttanut, enempään en kotona kykene. Niin ja äitinä.

   Eilen Reetta otti pultteja tuon tuostakin, muistuttaa äitiään ja sekös minua ärsyttää. Jos minä kilahtelen sata kertaa päivässä, niin kyllä lapsikin kilahtelee sen sata viisikymmentä kertaa päivässä. Jotenkin väsyn ja kaiken muun yhteen laskettuna neidissä on haastetta. Illalla olin saunassa, kun muut lähtivät ulos. Yritin lukea ja olla hiljaisuudessa. Mitä vielä. Ensin tuli Reetta teatraalisesti märisten sisälle. En edes kysynyt, mikä huudatti, koska se on aina yleensä muiden vika kun neiti huutaa. Sen näkee jo alahuulen asennosta, kuulee nuotista, aistii katseesta. Pyysin vain kainaloon. Kymmenen minuuttia ja saapui Verna märisten. Se neiti ei suostunut kainaloon, käpertyi nojatuoliin nyyhkyttämään. Jotenkin sieppaa, että minä olen joka ainoa kerta se tunkio, johon märinät ja epäkohdat kannetaan. Vaikka isä oli ulkona, niin ei kerrottu tai purettu asiaa siellä missä se tapahtui. Minähän teen tasan tarkkaan omat johtoäätökseni sen mukaan, mitä teatraalisesti huutava lapsi kertoo. Lapsihan kertoo jälleen sen oman versionsa siitä mitä joku muu on hänelle tehnyt, eikä sitä mikä siihen on johtanut. Siis kuka heitti sen ensimmäisen lumipallon, mihin se osui ja mitä siitä seurasi. Minä olen yleensä se ketjun huippu, jolle negatiivinen tulva vyörytetään. Eli enää minä en edes kysy mitä tapahtui, otan puhumatta syliin, luovun omista teoistani, omasta ajastani ja annan rauhoittua, jotten tee vääriä johtopäätöksiä. Onhan se hyvä, että on äiti joka ottaa märinät vastaan, mutta mielelläni ottaisin samalla volyymillä kivojakin asioita vastaan. Kenties hymyt, naurut ja halaukset lataisivat minua, kenties. Voiko sellaisista latautua, kuuluuko ne lapsiperheen arkeen? Tiiä tuota, ehkä vaadin ja odotan liikoja...

   "Olet aviomiehen painajainen", näin sanoi kaksi vuotta sitten ystävämme, mies, kun hän otti yhteyttä Reetan sairastuttua. Nyt hän kävi meillä kylässä ja olen kippuroinut jälleen ajatuksen kanssa. Ei hän sitä uudelleen ole sanonut, mutta minusta vain tuntuu siltä. Kyllä hän sen silloin perustelikin, koska olen kuulemma kriisissä ja traumassani hyvä organisoimaan ja jaksan ottaa selvää. Vahvuuteni on aviomiehen painajainen, näin se meni sanatarkasti. Siis silloin kaksi vuotta sitten, kun kaikki tuli puskasta ja yritin ajaa meidät tilanteeseen sisään. Kuulemma ajattelin "selvästi" ja toimin, sitä hän ei tajunnut, kuinka siihen kykenen. Kuulemma miehenä menisi lukkoon, pakenisi tietoisuutta jne. On kai se näinkin, mutta nyt minusta tuntuu, että olen aviomiehen painajainen muissakin asioissa, siis tulkitsen lausunnon omalta kannaltani näin. Jotenkin, ei se ainakaan itsetuntoa kohenna, kun ajattelen painajais-vaimona pyöriväni.
Eipä siitä sen enempää, mutta näin koen. Joten yritän olla hajuton, äänetön, puuttumatta  ja mauton, jotten sekoita liikaa tai vedä omia omintakeisia johtopäätöksiäni. Ihan oikeasti olen todella hiljaa ja hiljainen, etten ärsyttäisi ketään tai mitään. Sillä tuo sama luonteenpiirre, joka on Reetalla, on minullakin, eikä sitä ole kiva myöntää. Leikkaa kiinni alta aikayksikön, mielestäni minulla on syy, Reetalla ei ihan aina. Eli koen nykyään paljon yksinäisyyttä, tunnen usein että minua kartellaan, ei jakseta. Siis kodinkin ulkopuolella. Tuntuu, että tämä asioiden jatkuminen vuodesta toiseen ja tilanne on ihmiset uuvuttanut. Ja minä olen uuvuttanut monia omilla jorinoillani, itselläni. Samaa laulua, aina sama virsi, joskin uusia säkeistöjä... Niin, tekisi mieli itsekin jo levyä vaihtaa, mutta ei se noin vain onnistu. On myös ihmisiä, jotka eivät jaksa ja uskalla kohdata tätä tilannettamme, sillä itse kykenen asioista puhumaan joidenkin mielestä liiankin rehellisesti. En vain osaa, halua tai jaksa siivilöidä muille passeleita versioita. Kerron miltä tuntuu, joidenkin mielestä kaunistelematta ja liian rehellisesti. Vedän sellaisen tiiviin ja lyhyen fakta-yhteenvedon, joka onkin sitten täystyrmäys vastapuolelle. Jatkan sitten muina miehinä ihan toisella aiheella, sekään ei ole ymmärrettävää. Ensin se kertoo lapsensa syövästä ja sanoo melkein samaan hengenvetoon, että jopas pyryyttää tai hytkyy nauraen musiikin tahdissa. Kahelihan moinen ihminen on, palikat pahasti irrallaan, jos tarkemmin ajattelee... Mutta haluan olla itselleni rehellinen. Osaan kyllä olla luukuttamatta tällä aihepiirillä, haluan välillä olla ihan anonyymi, enkä tosiaankaan halua väkisellä tuputtaa tuskaani. On kivaa leijua huuhaana vaikka eläkeläisten tansseissa, jossa kukaan ei pahemmin kyseenalaista, kun ei tiedä sen enempää kuin mitä sillä hetkellä näkee. Tämä syöpäseikkailu on meidän arkea ja jokapäiväistä elämää, johon kuuluu onneksi paljon muutakin. Ilokseni olen saanut katsella öisin humpuukiunia, se kertoo kaiketi, että olen suurin piirtein tasapainossa, jos unet ovat keveitä.

   Olen aloittanut kuntonyrkkeilyn, sillä tänne lanseerattiin uudet nyrkkeilytunnit. Totta kai minä olin ensimmäisten joukossa takomassa. Olenhan ennenkin harrastanut moista, useaan otteeseen. Olen ollut 90-luvulla ensimmäisten naiskuntonyrkkeilijöiden joukossa Oulussa, laji lanseerattiin silloin. Ajoittain olen harrastanut sitä näilläkin lakeuksilla, mutta on ollut yksi ainoa paikka missä takoa, joten se ei ole aina mennyt nappiin... On minulla oma säkkikin, mutta ei se yksin ole sama asia hakata, minä tarvitsen jonkun joka huutaa vieressä. Pakottaa hakkaamaan, vaikka en enää varttiin ole jaksanut evääni väräyttää... Nyt aloituksessa huutamisen hoiti Amin Asikainen. Toisaalta säälikin vilahti miestä kohtaan, tunsikohan hän olevansa uransa huipulla, kun näki meikäläisen: löysä, keski-ikäinen, porukan vanhin, läski, rapakuntoinen ja punainen jo pelkästä ajatuksesta... Että tällainen mallioppilas, joo, tähänkö on tultu. Amin oli ihan lempeä, vaikka veti rääkkitreenin. Itsestä tuntui hyvältä, että pysyin kohtuudella mukana, vaikka omaankin moiset avut. Jopa nuoria naisia kävi ottamassa aikalisää, meikä yritti jaksaa. Teki nannaa, siihen luulisi paineiden katoavan. Kuulostelin myös näitä resuja kropanosiani, ei ainakaan vielä tuntunut hermosärkyä ja sen sellaista, eli päätän jatkaa. Kahdesti viikossa on tavoite, hakata paineet salilla. Pox!
Luulisi moisilla takomisilla kuoriutuvan paineeton äiti ja aviovaimo. Hah, hah, haa, ties vaikka kuoriutuu ihana ihminen...

   Pari viikkoa sitten hehkutin meneväni vesijumppaan. Melkein meninkin, kunnes tajusin olevani ainoa. Ei yhtään tuttua suihkumyssyä ja mummelia koko laitoksessa. Olin kuukauden etuajassa, helmikuussa vasta jatkuu tämä omaishoitajien jumppa. Näinpä olen sitten räpiköinyt omaksi ilokseni. Eilen pelasimme kokovartalo sulkapalloa kaverin kanssa, joten kyllä minä yritän olla liikkumisen suhteen monipuolinen. En vain kauheammin ole niitä täällä riepotellut, koska sekin aiheuttaa joissakin mielipahaa. "Mikäs sinun on jumapatessa ja harrastaessa itsekkäästi, kun olet itsekäs ja joutilas yhteiskunnan elätti..." Eli liikun sen minkä liikun omaksi ilokseni. Näin vuoden vaihteen jälkeen on kaikki lähiseutujen tanssipaikat kiinni, en siis ole Ukkokullankaan painostuksesta ja vaatimuksesta päässyt tanssimaan. Ei nappaa Ouluun saakka lähteä yönselkään ajelemaan. Lauantaina ylitimme kaverin kanssa uhmakkaasti uuden kynnyksen. Vähän meinasi pupu mennä pöksyihin, mutta hätä ei lue lakia. Olimme porukan nuorimmat, sillä kävimme paikallisessa karaoketansseissa. Niin, luit oikein. Keski-ikä varmaan noin 60 ja sitten me, ikinuorekkaat... Jotenkin pyörin noissa piireissä, missä muut ovat aina vanhempia. Kirjoittajissa, vesijumpissa ja nyt tämä. Loksahdan joukkoon. Minullakin taitaa olla varmaan jokin vanha sielu, joka moisiin vetää ja ruumiinrakenne kuin renesanssiajoilla...

   Nyt soi herätyskellot, alkaa päitä nousemaan. Vieno on ollut seurankipeä, käy vähän väliä sylissä ja naputtaa tassuillaan tietokoneen näyttöä. Sillä on niin paljon taas asiaa. Vienolle uusi juttu on seurata vesitippojen tipahtelua hanan nokasta. Kissaneiti keskittyy siihen pitkiäkin aikoja, sillä kun ei ole näitä äänihaittoja, jotka keskeyttäisivät keskittymisen. Se on oppinut myös juomaan suoraan hanasta. Nyt tämä joutilas ihminen herättelee loput. Luotsaa katraansa viikon alkuun. Sitä vartenhan minä olen...
Hyvää alkanutta viikkoa kakille!

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

SANA HUKASSA

Minulla on muutama vihko, siis ihan muutama. Vihkoja on monen värisiä ja kokoisia, teknisesti erilaisia, tunnelmaltaan erilaisia, eri asioille on omansa, eri aiheille, käteen erilaisia. Tarkemmin jos vaikka haisteleekin niitä, niin jokainen on yksilönsä. Minulla on myös vihkoja, joita en raaski aloittaa. Siis tyhjiä sivuja, jotka ovat upeissa kansissa. Niitä sitten sivelen ja hivelen, odotan sopivaa aihepiiriä, joilla sivut täyttäisin. Samoin laukkuja minulla on samoilla kriteereillä. Yleensä heilun sitten kuitenkin Pirkka-kassin kanssa tai jossakin löysässä lasten maalaamassa ja kuvittamassa kangaskassissa tai ihan kaikki romppeet käsissä ja taskuissa. Sitten jokaisessa laukussa on oma muistivihkonsa, jotenkin kuhunkin laukkuun sopiva. Kun taas muistelee, että mihinkähän minä sen jutun kirjoitin, löytyminen ei ole itsestään selvää. Jostain kumman syystä en myöskään aina aloita vihkoa alusta, vaan kirjoitan sen ajatuksen sille aukeamalle joka aukeaa. Välillä jokin ajatus pitää kirjoittaa silleen takaperin vihkoon, eli aloittaa vihko nurinpäin. Nyt olen keksinyt hyödyntää viivalliset isot vihkot, joissa on sellaiset kierteet. Niistä saan sivut irti sitä mukaa kun asia on jatkojalostettu, revin irti ja sivu kierrätykseen. Näinpä minulla on nyt vihkoja, jotka ohenevet päivä päivältä. Viivat ovat loistavat käyttää silleen sivuttain, varsinkin mikäli lasken tavuja. Eli en kirjoita riveille, vaan rivien väliin. Tällaisiakin vihkoja minulla on useampi, joissa paperin laatu vaihtelee. Yhden paperi on aivan liian kuohkeaa, siis kynä ei luista siinä, vetää jähmeästi. Muuten se olisi ekologinen vaihtoehto. Kynälläkin on siis väliä, mikä tahansa ei siis käy mihin tahansa. Samoin käsialoja minulla on monta, hallitsen huippuunsa hiottuja ja vimpan päälle jämptejä, antikvat, unsiaalit ja sen sellaiset. Sitten löytyy upeat harakanvarpaat, joista saa itsekin arvuutella, mitäköhän olen raapustanut. Muistiinpanoja teen ahkerasti, olen ollut niihin aina ihan himona. Nykyisin nekin ovat muuttaneet muotoaan, täytän sivut yksittäisillä, maistuvilla, kauniilla, mielenkiintoisilla, puhuttelevilla sanoilla. Niitä on sikin sokin, samalla rivillä ja sivulla sen kymmenellä käsialalla. Lopputulos on kuin sanojen kollaasi, ulkopuolisen on vaikea saada siitä mitään järkeä. Mutta minulle sellaisenkin sivun kautta avautuu kokonainen luento ja muistijälki. Näinpä sitten yhden kurssin yksi kirjoittamani sana oli hukassa. Muistin sanan väreet ja maun, sijainnin vihkossa, mutta en sitä mikä vihko, enkä sitä mikä laukku. Tätä sanaa sitten selasin ja hain, kunnes sen vahingossa löysin ihan silloin, kun en enää hakenut. Se maistui yhä samalle, viritti uuden idean. Sitä sanaa en tietenkään kerro nyt, se on salaisuus ja maistuu yhä kivalle.
  
   Saatat luulla, että nyt on muutama ruuvikin hukassa, eikä yksittäinen sana. Ehei, ruuvit ovat kuta kuinkin tallessa, ei tämä ongelma ole. Tämä on ihan sisäsyntyinen juttu ja tällainen olen ollut aina. Nähtävästi tytöistä on tulossa samanlaisia sivujen silittelijöitä, joille paperit ja kynät ovat aarteita. Niitä on joka lähtöön. Yhden lauseen voin kertoa, jolla korkkasin upean pienen muistikirjani. Kirjanen on kaunis, pinta rouhea, petroolin, sinisen ja hopean leikittelyä. Kirjanen on tottakai petroolissa käsilaukussani ja kynä hopeaa hohtava. Siellä se on kulkenut varmaan puolitoista vuotta, tyhjänä. Kunnes sen vihkon aika tuli. Jälkeen päin maistelin tekstiä, joka sen vihkon aloitti. "Ronkelia hommaa, sanoi pappa kun kuikkaan pissas." Että, sillä lailla... Se oli kirjoitettu harakanvarpailla, keskelle vihkoa  yhteispäivystyksessä, silloin kun niskani oli todella kipeä ja sain todella kivoja mömmöjä. Tulin päivystyksestä kotiin taksilla. Hyppäsin kyytiin tukka sekaisin, kivoissa huuruissa ja avasin tätä teoriaa taksikuskille. Jotenkin matka kului aika nopeasti, sillä yhtäkkiä tilannenopeus kasvoi ja kuski kyseli meille oikotietä. Meikä vain leijui kivuttomana ja vailla huolen häivää.

   En ole kuulemma kirjoittanut, siis tänne. Kirjoittanut olen kyllä, takonut kuin reikäpää. Minun piti määrätä istelleni jopa palautumispäivät, koska niskassa oli jatkuvasti hiekanrohinaa ja kivisti. Eli siinä mielessä sanat eivät ole olleet hukassa. Minulla on ollut otsake tänne hukassa, siis teema millä tekstiä nykäisisin. Kerran aikaisemmin olen kokenut saman, Helsingissä elo-syyskuussa 2011. Siis otsake ei ole valmiina. Kauhea tunne, outo olo, nytkö ne loppui. Yleensä aihe ja otsikko on aamulla herätessä valmiina ja se lähtee siitä. Välillä se pyörii alitajunnassa, mietityttäen, mikä tuo on joka tuolla pyörii. Esimerkkinä mainittakoon pääläri, joka joulukuussa pyöritti.

   Sitten tähän neitiimme, Reettaan. Eilen sain puhelinsoiton, homma hallinnassa. Labrat hyvät, ja puolustushippuset nousseet tasolle, joista on hyötyäkin. Eli neutrofiilit 1,3, trompparit noin 250, Hb yli 120, leukkarit kolmen pintaan. Lyppituloksista saamme todella hitaasti vastauksia, Turku on yhä saamatta, en ymmärrä mikä siellä viivyttää. Helsingin tulos vastaa edellistä 0,2, eli ei sielläkään kasvua. Jeah! Olen pudonnut näistä määreistä, mikä on pcr tai prc tai rpc, mikä fish, mikä mikäkin. Minä vain pyörittelen tuloksia labran sijainnin mukaan, Oulu, Turku ja Helsinki, olemalla vain amatööri ja äiti. Minulla on sellainen nupin sisäinen exeltaulukko näistä. Ammattilaiset tietäkööt yksiköt. Eilenkin olimme labrassa grammalleen oikeaan aikaan... Eilinen olikin aikataulullisesti napakka. Reetalla oli psykologi, sitten hypnoosi, sieltä suoraan labraan. Minun aikatauluni jatkuivat soiton kyttäämisellä, Fannyn arviointikeskustelulla ja parin tunnin kuviskerholla. Sitten olikin jo ilta ja päivä lusittu.  Saunan paikka, kissa kainaloon ja unta nuppiin.
   Reetan kanssa olemme hiukan tahtojen taistelukentällä ja sukset ristissä. Neiti on loistava siinä, kuinka pyörittää sormensa ympärille, varsinkin kuinka sitä kaikessa yrittää. Mutta kun kerroin on neljä, niin sille ei saa antaa valtaa. Reetta hallitsee jankutuksen, kiristyksen, noitumisen, raivokohtaukset, draaman alkeet ja kapinan vallan mainiosti. Illalla Reetta sitten kysyi: "Miksi minusta tuntuu, että teen kaiken kaiken väärin?" Vastasin: "Yleensä kapinoit joka ainoaa asiaa vastaan, aloitat jankuttamisen ja teet juuri toisin kuin muut tai toisin kuin käsketään, joten saattaahan se siltä tuntuakin... Olisi helpompaa kun tekisit niin kuin muutkin, niin kuin sanotaan, ilman että kyseenalaistat kaiken kuulemasi." Tätä keskustelua seurasi jälleen dramaattinen itkukohtaus, raakaako mielestäsi. Mutta kun ei tämä arki rullaa paapomalla ja lepertelemällä. Silloin kun kaikki on niin normaalisti ja kivutonta, kuin vain voi tässä savotassa olla, niin haemme samoja sääntöjä ja normaaliutta kaikessa missä kykenemme. Nyt on lääkkeestä aiheutuneet kivut taas lusittu, joten nukkumapaikka on oma sänky. Iso piste perään. Jokainen nukkuu omassa sängyssään ja nukkumaan mennään yhtä aikaa, koulupäivinä yhdeksältä piste. Eli kun säännöt tiedetään ja muut menevät nukkumaan aloittaa Reetta jankuttamisen, yhtäkkiä sattuu, ei väsytä, on nälkä, hampaat on kuitenkin pesemättä, onkin juuri silloin kahden minuutin sylipula, kokeisiinkin on lukematta, äikän tehtävä tekemättä.... Niin kuin eilenkin. Luulin ja kuvittelin, että homma on otettu haltuun minun olessani keskustelussa ja kerhoa pitämässä. Ainakin se oli suunnitelma ja visio. Kun oli niin kuin puhe, mutta mitä vielä, neiti olikin lähtenyt ulos ja hiihtämään. Sitten kun muut jo nukkuvat alkaa volina. Kun muut menevät iltapesulle, neiti linnoittautuukin sohvalle.
Ruoka oli valmista tai lämmitystä vaille, sekään ei käy kun neiti haluaa lihan erilaisina paloina. Kun sekoitin aamulla kaakaon ja lääkkeet valmiiksi, sekään ei käynyt, koska hän olisi tänään halunnut tehdä sen itse. Kun pyydän saunaan kanssani, ei saunotuta, mutta tunnin päästä saunotuttaa. Sitten itkettää, kun kukaan ei lähde kaveriksi. Jalat eivät ole kipeät hiihtäessä, kinoksissa hyppiessä tai kello 18.49. Ne tulevat juuri silloin kauhean kipeiksi, kun pitäsi olla omassa sängyssä tai pitäisi ottaa iltalääke kello 19.00. Mutta tuo on ihan samaa hiihtorasituskipua kuin kaikilla muillakin, ei vaadi vieressä nukkumista ja särkylääkettä. Verna on ollut pahoillaan, kun on sovittu että nukutaan omassa sängysssä, niin kuitenkin Reetta on löytynyt aamulla sohvalta isän kanssa. Pasi on lähtenyt tähän rumbaan helpommin mukaan, eli minun on pitänyt vähän avata miehellekin Reetan koukutusteoriaa. Minulta kysytään mielipidettä, missä nukutaan. Mielipiteeni sanon ja se tasan tarkkaan tiedetään sanomattakin, kysymättäkin, siitä huolimatta jankutetaan, kiristetään ja kohta valutaan sohvalle. Eli Reetta vääristää tai jättää osan vastauksestani kertomatta, jolloin saa iskän pikkusormensa ympärille täysin. On asia erikseen olla ainoa lapsi ja kovasti kipeä, silloin joustamme ja niin pois päin, mutta emme voi koko tämän savotan aikana kohdella muita eriarvoisesti. Taas iso piste. Reetta on vainoharhainen toisten katseesta, kuulluista lauseenpätkistä tai jalkaterän asennoista. Vetää pultit tietämättä edes mitä asia koskee. Kaikki asiat, katseet, sanat ja teot kun ei ihan oikeasti kosketa Reettaa, vaikka neiti niin luuleekin. Eristys nyppii, ymmärrän, mutta näillä mennään, piste taas. Teimme tässä tosin yksi päivä historiaa ja rikoimme eristystä. Teimme sellaista, mitä emme käsitääkseni ole koskaan omassa kaupungissa tehneet. Menimme koko perheellä ruokakauppaan, yhdellä autolla ja yhdessä. Yrittäjyysaikana emme koskaan olleet missään yhtä aikaa, yleensä yksin vanhempana ja lauman kanssa. Emme harrasta shoppailuja, mutta nyt valitsimme porkkanoita yhdessä, perunoita ja pussitimme tomaatteja yhdessä. Hämmentävä kokemus, jota seurasi morkkis totta kai, mitäs vein Reetankin kauppaan... Mutta kokemus sinänsä, ahaa tällaistako ne muut perheet yleensä harrastavat. Me kun menemme yhdessä metsään, pompimme hangessa, saunomme, askartelemme tai kokkaamme... En nyt tiedä avarsiko se mihinkään suuntan, lähinnä hämmensi, tästä ei tule tapa ainakaan siitä ei suurempia kiksejä irronnut. Hölmö olo lähinnä.
   Nyt Reetta on innostunut kehittämään kärsivällisyyttä, neiti kokoaa pienoismalleja. Pienen pieniä palasia ja nippeleitä, niistä valmistuu vetureita, lentokoneita, autoja, laivoja... Kärsivällisyys on huipussaan kyllä kotona ja niitä tehdessä, mutta kun neiti haluaisi jonkin uuden vehkeen koottavaksi se pitäisi saada heti justiinsa raivon kautta ja sillä sekunnilla. Eli ansaitseeko neiti palkkioksi sinä päivänä ja sillä siunatun sekunnilla uuden pienoismallin, kun osasi niin hienosti raivota, kiristää ja märistä? Kivasti hakata ovia ja potkia auton penkkejä, vähäkö hienosti huudettu tahtoaan lävitse... Ehei, hankinta unohdetaan tai siirretään odottamaan kärsivällisempää ja parempaa hetkeä. Raakaako? Ehei, se on rakkautta ja rajoja. Reetta siis nukkuu taas kivuttomia ja loistavia yöunia ja lopulta tahtojen taistelun jälkeen ottaa vastaan pusut, iltahalit ja heläyttää hyvät yöt. Siis lapsemme ei nukahda itkien vaan turvallisella mielellä...

   Yksi otsikon aihe minulla oli viime viikolla, se oli "riemuisa". Sitten ajattelin, että ulkopuolinen luulee, että nyt olemme kuivilla jos kerran mamma kirjoittaa, että riemuisa. Maistelin sen ulkoupuolisen suuhun liika kepeäksi, koska tämähän blogi käsittelee Reettaa ja syöpää. Niinpä avaan sanan nyt tässä, alaotsikkona. Koska sana on ihan kiva ja lasten keksimä. Verna valitsi itselle uuden toppatakin, jossa on paljon muotoja ja värejä. Sellaisia graafisia, kulmikkaita. Neiti oli valinnastaan todella onnellinen, hihkui ja hymyili. Mietin jouluna saatuja toppahousuja, nyt on monta kuvioa ja väriä päällekkäin ja peräkkäin. Mutta Verna ajatteli asian nyt näin päin: "Vähäkö kiva, nyt minulla on kirjava takki, eri kirjavat housut ja tähän sopii vielä tämä kirjava pipo!" Itse parahdin, että tuloshan on jo riemunkirjava, samalla yökkäilin mielessäni kaikenkirjavaa lopputulosta... Tähän muut laukaisivat: "Riemuisa, sehän on kuin Verna itse!" Näinpä, onhan meillä olemassa neiti riemuisa, enpä siis omilla käsityksilläni halua tätä huoletonta ja aitoa luonteenpiirrettä karsia. Annan lapseni hihkua onnellisena ja riemunkirjavana, riemuisana. Omana itsenään. Tämäkin on sisäsyntyinen asia. Joskus muksujen ollessa muutaman vuoden ikäisiä yritin antaa vinkkejä, kuinka erilaisia kuvioita ja värejä kannattaa yhdistellä toisiinsa. Siihen aikaan ajattelin, ettei kukkaa, ruutua ja raitaa voi yhdistää. Yhden vaatekappaleen tulisi olla vaikka rauhoittava ja yksivärinen, jolloin kuvio taas korostuu. Kukkapaidasta voi ottaa vaikka jonkin tietyn savyn, jolla valitsee housut sävy sävyyn jne jne... Näinpä Verna jo pienenä puki sen seitsemää kukkakuosia päällekkäin, koska tämän kukan punainen menee tämän kukan punaisen kanssa ja tämä punainen löytyy taas tästä kukasta, joka toistuu taas tässä kukassa... Eli neiti oli riemunkirjava ja riemuisa jo silloin. Annan siis kaikkien kukkien kukkia.

   Minä kuulemma tarvitsisin omaa aikaa, omaa rauhaa, omaa tilaa antamalla sitä muillekin ja rentoutta. Mieheni diagnosoi minut näin. Miksiköhän, ei hajuakaan... Eilen sain kuulla loistavan idean, joka ei minusta nyt mikään kauhean loistava tai rentouttava ollut. Menisin kuulemma vanhemmilleni yöksi, jotta saisin nukkua ja kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin. Saisin Reinon kanssa ulkoilla ja kahlata jokijäällä, rapsuttaa unelmakollia Väinöä, kuunnella eläkeläisten jorinoita, katsoa vihaamaani Salattuja elämiä, mennä nukkumaan kahdeksalta, syödä ranskanleipää ja lauantaimakkaraa iltapalaksi ja aamupalaksi, kuunnella kuinka kukakin on kuollut, halvaantunut tai mennyt muistamattomaksi sen kymmenen kertaa saman vuorokauden aikana. Sitten palaisin todella rentona ja latautuneena, hyväntuulisena ja ihanana. En sitten mennyt, jatkan kotona omana kireänä, hiljaisena ja aivan ihanana itsenäni... Nyt olen teille muutaman hukassa olleen sanan rääpäissyt, eetteri hiljenee tältä päivältä... Sillä minulla on muutama visio ja homma tekemättä. Tsao!

P.S. Kauhukseni törmäsin päivämäärään 15.1. vuosi sitten. Silloinkin minulla on ollut otsikko hukassa, siis laskujeni mukaan tämä onkin jo kolmas kerta. Kuinka tuosta edellisestä voi olla justiinsa tasan vuosi, mikä auringonkierto ja kuun asento moisen aiheuttaa. Nyt viheltää taas tyhjänä....
  

maanantai 7. tammikuuta 2013

KIPUA JA NÄLKÄÄ

Reetta sai viime keskiviikkona suonensisäisen sytostaatin ja sen jälkeen viisi päivää kortisoneja mahasuojalääkkeen kera. Eilen tämä tykitys lääkkeillä saatiin jälleen lusittua. Läpytimme, hihkuimme, halasimme ja onnittelimme urakasta. Yksi pompsi jälleen suoritettu, odotamme vain tehoja ja vaikutuksia. Näitä tähän hetkeen liittyviä vaikutuksia ovat kivut, leuoissa, niskassa ja raajoissa, sekä kortisonin aiheuttama nälkä. Ei se ruokahalu onneksi seinille ole pistänyt hyppimään, mutta on kuitenkin putkahtanut öisinkin esille. Reettaa on nyt viiden yön ajan valvotuttanut, nämä kivut lähinnä. Siinä sivussa olen minäkin valvonut. Keskimäärin kolme kertaa yössä, ainakin, ovat kivut herättäneet. Jos Reetta on ollut omassa huoneessa olen tiedostanut ovelle saapumisen. Sanatonta viestintää meillä on huiskutus oven raosta keskellä yötä, sitten Reetta on mennyt takaisin nukkumaan. Nyt niskakipu on kuitenkin enemmänkin valvottanut. Niinpä nousimme ylös tänään aamuneljältä, kun kipu ei antanut nukkua. Joimme kannullisen teetä ja pelasimme Skippoa. Meneehän se joutilaan aika ja yöt näinkin. Reetta monta kertaa pyyteli anteeksi, kun herätti minut, mutta ei tuota tarvitse anteeksi pyydellä. Yhdessä lusitaan nämäkin kivut, onhan se nyt kivempi pelatessa lusia, kuin sängyssä yksinään.
  Alkuyöstä Reetta kävi huiskuttelemassa pariin otteeseen, sitten tuli Tessa ja valitti mahakipua. Annoin todella hyvät täsmäohjeet tajunnan rajamailta, juo vettä, käy pissalla ja lämmitä viljahaudepussi... Sitten simahdin uudelleen. Neljän pintaan Reetta oli täysin hereillä ja kipuili, nousimme siis ylös. Onneksi kivun aiheuttaja tiedetään, mutta siihen ei normaalit särkylääkkeet oikein pure. Sittenpä siinä nousi Vernakin ylös ja Fanny haahuili. Viiden jälkeen painuimme takaisin nukkumaan, sillä nälkäkin laantui pelatessa. Reetta söi pelin aikana vinon pinon kalkkunaleikkeleitä, johan tuota jaksaa sitten nukkua. Elikot olivat hiukan pöllästyneitä aikaisesta aamustamme, kissat pyytävät ruokaa jokaisen herättyä. Nousin niin kuin oikeasti ylös seitsemän jälkeen, koululaisia potkimaan. Olen jotensakin jossakin rajatilassa, mikä aamu, mikä päivä, mikä maa, mikä vuosi. Haloo. Alkaa nämä pätkä-katko-öiden resuisuudet vaatimaan veronsa liki viikon kuluessa. Mutta jotenkin äitinä taidan ottaa paremmin ja taatusti helpommin kopin näistä seikoista. Iskä hautautuu entistä syvemmälle ja kääntää kylkeä. Se on tuo äiti-aistigeeni, joka tietää joka risauksen. Mutta nyt tuntuu, että silmissä on viikon unihiekat, sillä kirvelee ja luomet luppasee. Eli omista lähtökohdista katsottuna nukun suhteellisen hyvin, mutta näitä muita tekijöitä on taas suhteellisen paljon. Tänään olen vääntäytynyt ylös aika pökkeröisenä, mutta eiköhän tämä tästä taas lutviudu.
   Iltaisin Reetta on jo valmiiksi harmittanut se, että joutuu heräämään kipujen vuoksi monta kertaa yössä. Illalla Reetta vaihtoi itselleen tyynynkin ja haki niskatyynyn lisäksi. Illalla Reetta ja muutkin nukahtivat todella hyvin, yhdeksän paikkeilla, joten unta kyllä olisi. Tuohon niskan kipeytymiseen ei auta hieronta, ei särkylääke, ei tyyny. Eniten se tuntuu juuri makuuasennossa. Voi pientä, miten urheasti jaksaa kipuilla ja analysoida kipuaan. Silmien aluset ovat olleet hiukan tummemmat nyt, mutta ei kai tuo ole ihmekään, jos yöt ovat pätkiä. Taitaa olla mammalta peritty asia, siis nuo mustat silmänaluset. Eli tällaisen yön ja viikon jälkeen on onni, ettei tarvitse olla aamusta skarppina. Sillä en ole todellakaan skarppina, häilyn kaukana siitä. Vaatii ponnisteluja, jotta osaan keittää kahvia kupillisen ja laskea lapset ja elikot.
   Nyt alan virkoamaan ja päivitän kalenterin. Reetta pitäisi saada ylös aamulääkkeille. Tessa jäi mahakivusta johtuen kotiin. Voiko koulunalkujännitys kipuilla. Onko se oikeaa kipua, mahatautia vai mitä. Yritän haistella jälleen missä kipu on ja tarvitaanko muuta kuin viljahaudepussia. Vieno yökkäilee myös, onko ihmislapsella ja eläinlapsella sama tauti? Vienolla taitaa olla enemmänkin karvapallohyljintää, näin sen diagnosoin. Voi joo, eilen kun yksinäni menin saunaan, siellä olikin jo Vieno. Mukaan lähti tietenkin Reino ja lauteille asti uskaltautui myös Kaino. Löylyjä Kaino ei ota, mutta kyllä sai kehuja, kun uskalsi jo reippaasti mukana noinkin pitkälle. Tänään alkaa mitä ilmeisemmin vesijumppa, eli jätän aamusaunan kotona väliin. Onneksi viikko näyttää nyt normaalilta ja saatiin lapset aloittamaan kevätlukukausi. Se on taas tärkeä harppaus eteen päin. Jokainen päivä ottaa yhden askeleen kohti kesää ja valoisaa vuodenaikaa. Taidan kuitenkin ulkoistaa itseni kuvaamaan ja aistimaan talvimaiseman upeaa sinistä hetkeä. Tästä auetkoon hyvä päivä ja hyvä viikko, lukuisine oivalluksineen ja mahdollisuuksineen. ;-) Ilman kipua ja nälkää...

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

HETKI ITSELLE

Olisin  minäkin voinut lähteä muun klaanin mukaan, mutta nyt vain tarvitsin tämän oman hetkeni. Itsekkäästi. Muut lähtivät punttisalille ja pelaamaan sulkapalloa (suljettuun  tilaan...). Kovasti nuo minuakin, (joulu)läskitkin tarvisivat kyytiä, mutta korvani ja sieluni haluavat nyt itsekkäästi oman hetken. Minä ja elikot, yksin kotona. Hiljaisuus hipoo nautinnon rajaa. Ei musiikkia, ei telekkarinpauhua, ei tappelua, ei elämisen ääniä. Vain koneen nakutusta, korvieni kohinaa, tassujen tassutusta (tussutusta, mitä se nyt on se ääni, joka lähtee tassuista, tassutus, hippasu, naputus, tussutus, rapina...) ja kuivausrumpu. Aah! Kaikesta ihminen voi kiksinsä saada. Kuulen jopa kaappikellon, milloinkahan viimeksi kaappikellomme on ääneen kävellyt. Sitten kuuluu sellaista kuin hiekkamurusten rapinaa, se tulee niskastani. Apujava! Mun on ihan pakko kohta avata radio, jotten kuulisi nivelieni pauketta, huohotustani ja hiekkapussia... Voi elämä, tähänkö on tultu.
   Olen eilisen ja tämän päivän lusinut pääsääntöisesti sisällä, ihan itsekkäistäkin syistä. Olen vaihteeksi kirjoittanut. Voi pojat, kyllä irtoaa, mutta minkälaista... Olen mitä ilmeisemmin tietyt itsesensuurin rajat ylittänyt (tai totaalisesti jopa alittanut...), koska olen takonut niin ihme juttuja. Kyllä tuo omassa päässä naksahteleva mielikuvitus hämmentää itseä ja muita. Lapsetkin olivat jo: "Ihan oikeesti, säähän oot ihan sairas jos tuollaisia kirjoitat ja vielä jollekin näytät..." Kun intona katkelman niille lukaisin. Niin, niinpä niin. Eli en siis ole julkaisemassa pimeimpiä juttujani täällä, jotta edes jollakin mallilla pitäisitte minua tervejärkisenä (luulen teidän pitävän minua ainakin tietyssä mittakaavassa tervejärkisenä, mutta tehän tunnette vain tietyn pienen murusen minusta...). Mutta se vipu on vain nyt auennut ja venttiilin kautta pihisee teksti ulos. Voi kunpa kaikki menisi suunitelmien mukaan ja voisin osallistua kolmeen kalenterissa olevaan kirjoituskurssipäivään. Odotan niitä niin taas innolla, itsekkäästi. Odotan tilannetta ja tilaisuutta nostaa omaa sijoitustani jälleen kerran muutaman pykälän ylös päin. Hitsin sitkeä savotta, juuri kun pääsee kolme pykälää ylemmäs, niin putoaa/pudotetaan seitsemän pykälää alemmas. Onneksi on kaikenlaisia turvaverkkoja ja -köysiä, jottei niin kuin mene pohjia myöten kerralla. Jälleen joulun aikaan olen huolestuneena huomannut oman sijoitukseni alhaisuuden. Sitä tiputeltiin kesästä saakka muutama pykälä kerrallaan alemmas, enkä ole kauheasti löytänyt rahkeita, joilla olisin päässyt loikkia ylemmäs. Mutta eikös se, että asian tajuaa, ole jo yksi tärkeä oivallus itsekkyyden saralla. Tästä olette taas sen sataa mieltä ja mielipidettä, mutta tunnen itseni, joten antakaa mun ähistä täältä taas ylös.
   Ukkokulta on jo huolissaan, koska en ole käynyt tanssimassa naismuistiin. Eilenkin oli kaverini pistänyt hälytystilaan ja yritti puhua meitä ympäri. Mutta ei, me mammat jörötettiin vain kotona. Minusta ei nyt kauheasti eilenkään illalla ollut hyötyä tai haittaa kotiväelle, sillä kirjoitin ja luin tuntikausia. Kyllä minä siinä samalla kuitenkin hoidan pyykit, siivoilen, kokkaan ja tiskailen, mutta en kauheaamin muuten sosiaalisesti osallistu läsnäolollani mihinkään. Saatan tuppisuuna käydä lasten kanssa muutaman erän pelaamassa, ulkoilemassa ja saunomassa, sitten jatkan tuppisuista takomistani. Mitä ilmeisemmin tarvitsen tällaista tilaa näille aivoituksilleni, joten sen myös saan. Eli kotona olen todella hiljainen ja huomaamaton ihminen. Uskokoon ken haluaa.
   Saimme siivottua joulun pois, jotenkin puhdistavakin asia. Yleensä joulun aikaan tulee leviteltyä erilaisia liinoja ja koristeita enemmän kuin normaalisti. Ne alkavat nopeasti tökkimään ja ovat vaikeita puhdistaa. Tykkään niin luututa pöytää, jos siinä ei ole turhia tuukeja ja nippeleitä. Eli huushollia on karsittu minimalistisempaan suuntaan. Joulukuusikin (muovi sellainen) pysyi pystyssä, vaikka kissat sillä ahkerasti leikkivät. Kaino oikoi myös kuusen alta, joten kuusi heilui, muttei kaatunut. Pelkäsin paljon pahempaa ongelmaa tällä eläin määrällä tuosta kuusesta, mutta hyvin meni. Aamulla alkaa onneksi koulu, alkavat olla aika omintakeisia olentoja lapsetkin liiallisesta joutenolosta. Kyllä tietyt rytmit kuuluvat elämään. Itseäni olen kurittanut aamuisin herätyksillä, jotta olisin lapsilleni esimerkki rytmeistä. Hyvin alkaa jo löytyä tuo sisäinen kellokin. Nyt hiljeni kuivausrumpu, nyt täällä vasta onkin hiljaista. Lähden tyhjentämään rummun, jotta saan seuraavan satsin kuivuriin. Ajattelin nautiskella siitäkin hommasta, itsekkäästi. Kauhea kuinka isoäänisesti tuo kaappikello kävelee, paukuttaa oikein. Onkohan sillä kiire, ei se nyt pahalla päällä voi olla, mutta jopa kuuluu napakasti... Sitten naksahti jokin keskuslämmitysvipunen seinässä, niks. Nyt hiipii Reino, muka salaa, mutta kuulen. Koira juo vettä, latkimisesta päätellen Reino. Kaino on juodessa sellainen koheltaja, jolta kuuluu kauhea loiske. Sängystä kuuluu tasatahtikehräystä, joten uskoisin molempien kissojen nukkuvan selkäni takana. Vähäkös jännää kuunnella oikein ajatuksen kanssa, mitäkö kuuluu. Ilmeisesti minulle siis kuuluu suhteellisen hyvää..., jos kerran kuulen muutakin kuin niskani rahinan ja omat ajatukseni.
  

perjantai 4. tammikuuta 2013

LISÄKELAUS

Olen nyt vähän hymistellen omia ajatuskulkujani miettinyt. Kuinka sama tilanne voi kuukaudessa saada aivan toisenlaisen perspektiivin. Mutta hyvä jos saa, sekä tuntuu paremmalta. Kuukausi sitten saadut 0,17 lyppivastaukset saivat minut ahdistuneeksi ja muutuin lommoiseksi pääläriksi. Nyt kuukautta myöhemmin lähes sama tulos 0,15 saa minut tuulettamaan ja hihkumaan onnesta. Voinko näin kokea ja toimia? No miksen voi, toimin myös. Itselle ja koko tilanteelle on todella tärkeää ja voimaannuttavaa se, ettei klooni ole ainakaan kasvanut. Eli saamme olla todella tyytyväisiä ja hehkuttaa tilannetta. Meillä on siihen täysi syy ja oikeus. Vaikka matkaa nollille on niin kuin hiukan vielä jäljellä, mutta suunta on oikea tämän perusteella. Hihkutus!
   Tänään olen päässyt hieronta-liukukuppaus-hoitoon, teki niin nannaa. Kävimme myös pelaamassa sulkapalloa. Siellä toisin nuppini pimeni, ehken olisi heti liukuvan kuppauksen jälkeen saanut rehkiä. Lisäkelasin aihetta siis vasta ja nyt. Kävin myös saunassa äsken, oisinkohan sitäkään saanut... Sillä vieläkin on hiukan höntti olo. Mitenhän minä lisäkelaan kaiken aina viiveellä, ensin teen ja sitten hiukan ajattelen olisiko saanut. Olen lähdössä akkaporukalla elokuviin, naapurikaupunkiin. Vähänkö kiva suunnitelma, milloinkahan viimeksi olenkaan elokuvissa käynyt. "Juoppohullun päiväkirja", saankohan sieltä jotain hulluhtavia vaikutteita. Paas kattoo, kauheaa jos tähän omaan kelaamiseen vielä tarttuu vaikutteita jostakin toisen tyyppisestä hulluuden muodosta. Millainen huuhaa sitten olen.
   Kappas aikarauta repii, jotta pitää lähteä. Muu sakki jää tänne sättimään, mikä kuuluu kenenkin toimenkuvaan. Kaikkien toimenkuvaan näkyy kuuluvan kännyköillä pelaamiset ja lötköily. Tiskikone odottaa tyhjentäjäänsä. Kuulin uhkauksen, että seitsemältä nukkumaan, jos ei tapahdu... En siis jää kuuntelemaan. Tsao!

P.S. Sen verran mainittakoon, etten saanut elokuvasta vaikutteita. Sen katsottuani pidän kyllä itseäni jopa enemmän kuin täysijärkisenä, verrattuna elokuvan sankareihin. Loistavia rooleja, mielenkiintoisia kuvakulmia, mutta ennen näkemättömän sairaalla tavalla. Minun mielikuvitukseni käyttö ei ole mitään tuollaseen verrattuna, mistä moiset ideat ovatkaan kummunneet, mietin elokuvan aikana aika usein... Olihan sellainen pläjäys, että eiku maailmanlaajuiseen levikiin vaan... Mitähän mieltä ihmiset sen jälkeen suomalaisista olisi. Huh!

torstai 3. tammikuuta 2013

PIKAKELAUS

Mitä siitä seuraa, kun nukkuu kahden yön unet kerralla, siis yhdessä yössä. No, ei hyvää, sillä olen ihan vieraalta planeetalta. Olemme siis kotona, toissayö meni osastolla. Reetalle lähti Verna kaveriksi, joten meitä oli pitkin ja poikin huonetta. Lähdimme tiistaina iltapäivällä kauheaan keliin. Räntää, polanteita, autoletkaa ja paikoitellen kuudenkympin nopeuksia. Mutta onneksi emme olleet kellon kanssa kilpaa liikenteessä. Sanompahan vaan, etten jaksa ymmärtää letkan keulilla ajavaa hidastelijaa, joka ei osaa antaa tietä muille. Vaan mieluummin vetää kolmeakymmentä autoa perässään ja saa aikaiseksi turhauttavia ohitustilanteita. Itse päätin ottaa aikalisän ja jäädä letkasta pysäkille. Lauloimme tuplien kanssa kurkku suorana biisin ja jatkoimme sitten ilman jonoa matkaamme. Voin vain kuvitella kylmän hien ja taustapeiliin jatkuvan vilkuilun sillä ensimmäisellä autoilijalla. Mutta, siitä huolimatta jatketaan vain, eikä tajuta että itse sen turhauttavan ja pelottavan letkan aiheuttaja.

   Anestesiakelpoisuus todettiin. Kurkussa jälleen ja yhä peitteitä. Onneksi päivystäjänä oli sama lääkäri, joka edelliselläkin kerralla ne peitteet näki. Muutoinhan siitä olisi seurannut paniikilla virusnäytteitä ja viljelyjä joka lähtöön. Kuulemma vähemmän ja pienempiä, neiti täysin oireeton. Minun pyynnöstäni tarkistettiin vielä crp, joka oli alle 3. Eli hommaan ei puututtu millään lailla, koska edellisellä kerralla otettiin todella kattavat labrat. Unirytmit ovat siis mitä ovat lapsillakin näin lomalla. Itse nukuin reilun tunnin yöunta osastolla. Hiukan jälleen tietoisuus pyöritti, ahdisti, huippasi, oksetti, panikoidutti ja valvotti. Kaiken maailman liskoja säntäili mielensopukoista pitkin yötä. Niinpä katselin lumitraktoreita, helikopteria ja lueskelin aamun tunneille saakka. Kunnes nukahdin kuuden jälkeen, vasta aamulla. Kännykän piti herättää seitsemän jälkeen, jotta Reetta ehtii suihkun kautta lyppiin puoli yhdeksäksi. Mutta eipä herättänyt... Tai en ainakaan tajunnut herätystä. Niinpä aamuhoitaja meidät kahdeksan pintaan herätti, silloin olisi kyllä nukuttanut. Suihkuun, leikkurikamppeet, lakananvaihdot ja menoksi. Siinä ei paljon mammakaan panikoinut tai jossitellut, kun tahti oli napakka. Joku oli kahvin valmiiksi keittänyt, se maistui todella hyvälle. Kauhulla ajattelin, että olenko muka mukavuusalueellani, jos kahvi maistuu hyvälle. Mietin saako aamukahvi osastolla maistua hyvälle, miten se voi maistua hyvälle, jos kerran olen osastolla... Sitä ajatusta siinä pitkin aamua pyörittelin, enkä päässyt mihinkään lopputulokseen, enkä myöskään tuntenut herääväni. Kunhan join, pyörittelin ja join hiukan taas lisää.
   Eilen näytti hoitajillakin olevan kohelluksien päivä. Milloin litistyi roskis, tarrat jäi väärään paikkaan, näyteputket olivat vanhentuneet, sänky törmäili, sanat sotkeutuivat, päivät ja päivämäärät olivat hukassa... Kun työnsimme Reettaa leikkuriin, aukesi yksi ovi yllättäin ja totta kai se paukahti suoraan minuun. Onneksi heiluvaan käteen, eikä naamaan. Oven aukaisi joku professuuritason henkilö, joka säikähti kyllä itsekin kun älähdin lievästi. Onneksi käsivarsi oli etutasossa, muutenhan olisin pian kellahtanut käytävälle, tuli se sen verran napakasti. Kun hain hoitajan kanssa Reettaa heräämöstä, paukahti sähköovi voimalla lukko edellä pakaraani. Taas älinää ja hoitaja nauroi punaisena. Olin ilmeisesti liian nopeasti jossakin välissä tai niissä ovissa ei ole mitään liiketunnistimia. Vaarallisen lujaa se tuli, onneksi oli pehmusteet. Kolmas kohellus tapahtui kiinalaisessa ravintolassa. Siellä roikkuu sellaisia naruja tilanjakajina katosta lattiaan saakka. Jotenkin siihenkin sain itseni sekoitettua. Niitä nauruja oli joka puolella. Kun istuin, niin niitä riekaleita jäi vielä allenikin. Hiukan katosta pidikkeet venähtivät, mutta onneksi ne eivät tippuneet kokonaan. Tuplat nauroivat räkänä ja minä olin paniikissa. Se taas nauratti lapsia kahta kauheammin. Oli onni, ettei koko systeemi rojahtanut niskaan... En kehdannut tunnustaa henkilökunnalle tekoani, kiitelimme vain hyvästä ruuasta ja poistuimme paikalta. Siitä taas seurasi syyllisyys, olisiko minun pitänyt kertoa ja mitä sitten... Millainen esimerkki olen lapsilleni moisella toiminnalla. En vain tajunnut, kuinka olisin pystynyt kiinalaiselle ymmärettävästi selittämään tapahtuneen. Enkä ymmärrä vieläkään...

  Eiliset labrat olivat ihan kohdallaan. Itseä huoletti eniten alhainen neutrofiilitaso, vain 0,4. Nyt laskettiin hiukan neljä viikkoa sitten nostettua iltasytostaattia, jottei mene aivan nollille puolustushippuset. Kävimme pitkän ja hyvän keskustelun lääkärin kanssa. Pidin lääkärin pyynnöstä luennon tämän hetken tiedoistani ja sain kuulla olevani todella hyvin kartalla. Hyvä niin. Nyt sitten "lievällä" paniikilla odottelen soittoa ja ensimmäisiä vastauksia. Paniikki ei todellakaan ole lievä, tämä on raastavaa odottamista jälleen.... Kauheaa, myönnän. Seuraava suonensisäinen ja lyppi ovat ihan kuun lopussa. Eli suunniteltu hoitoväli on se neljä viikkoa. Itse en kauheasti odota vielä tästä lypistä, mutta helmikuussa pitäisi suonensisäisten vaikutus jo olla havaittavissa. Näin olen (panikoivassa, levottomassa ja pienessä) mielessäni ynnäillyt. Kerroin tehneeni oivalluksen, että peitteet nielussa ovat käänteishyljintää. Lääkäri ilahtui tekemästäni johtopäätöksestä ja sanoi, ettei ollut itse ehtinyt sitä noin tulkita, mutta käypä selitys. Nykyinen Reetan hoito on aiunutlaatuista Suomessa, kukaan muu ei saa vastaavaa. Tämä viimeksi aloitettu särkylääke on ensimmäistä kertaa leukemian hoidossa mukana. Se on yleensä kiinteiden, lähinnä aivokasvaimien hoidossa käytetty lääke. Veriarvoilla ei ole mitään ohjeellista tasomääritystä olemassa, koska mikään ei mene minkään kaavion mukaan. Hoitoa muokataan ja sorvataan jokaisen lypin jälkeen, yleisvoinnin ja tilanteen mukaan. Että näin pitkissä kantimissa. Vaihoehtoina on vielä vaihdella suonensisäisiä sytostaatteja ja muokkailla hoitoa tälläkin tavalla. Itse haluaisin ja toivoisin, että nykyinen suunnitelma pitää, ettei tarvitse kaikkea junailla ja ajatella jälleen uusiksi. Menisi edes muutamia viikkoja aina eteen päin niin kuin on joskus ajateltu... Keskustelun jälkeen olin ihan huojentunut, levollinenkin ja tyytyväinen. Mutta tietoisuus kaikesta muusta ympärillä, tietoisuus tilanteen harvinaisuudesta ja tietoisuus tästä tietämästäni tiedosta on raskasta. Mutta on hyvä kuitenkin tietää ja olla kartalla. Ymmärsithän, eikö vain. Tieto siis lisää tuskaa, lyhyesti sanottuna.
   Kävin muutaman äidin kanssa hyviä ja syvällisiä keskusteluja. Tuntui hyvältä, kun pystyin kertomaan yhdelle äidille, että puolen vuoden hoitojen jälkeen kuuluukin olla äidillä ja vanhemmilla yleensä turnausväsymystä ilmassa. Se on aika yleinen notkahduspaikka vanhemmille tässä savotassa, mutta sieltä noustaan kyllä. Se monttuolotila ei ole onneksi pysyvä olotila. Tieto näytti huojentavan uupunutta äitiä, tieto siitä, että toivo alkaa kipinöidä uudelleen... Kyllä se kipinöi ja löytyy monttujen jälkeen, eihän meillä vanhemmilla ole muuta vaihtoehtoa kuin kasata aina uudelleen itsemme.

   Tänään olen juossut byrokratian viidakossa, hoitanut asioita ajan tasalle. Olen jopa ollut ennakkotapaus Ylivieskan terveyskeskuksessa e-Reseptien uusinnassa. Siinä samalla lauma henkilökuntaa, jopa lääkäreitäkin tuli koulutettua. Eli pistin uusittavaksi ja muutin e-Resepteiksi omat hermosärky-ja särkylääkkeet... Siis niitä, mitä olen joutunut napsimaan niskaan ja päänsärkyyn. Nyt saan ne ulos ilman paperireseptiä missä apteekissa hyvänsä... Jouhevaa, mutta hiukan tieto menee viiveellä tk:n sisällä. Osa oli kuin ei olisi koskaan kuullutkaan koko asiasta, jopa lääkäri halusi mieluummin eläkkeelle, kuin moiseen opiskella... Että sellainen asenne.
   Verna ja Tessa menivät uimaan, mikä aiheuttaa Reetassa jälleen katkeruutta. Joka korostuu kortisoneilla, eli on äänekästä ja rajua. Pasi on puuhannut lauman kanssa lumilinnaa, mäkiä ja portaita lumikinoksiin. Piha alkaa olla melkoinen labyrinttiviidakko. Kissamme Tollo on kyllä omintakeinen elukka, touhuaa mukana. Keikkuu mäessä, leikkimökin katolla, puissa ja linnakkeen muureilla. Puskee muksuja ja tekee kujeita. Vieno katsoo ikkunasta ja eläytyy leikkeihin sisällä. Uudenvuoden aamuna Vieno tutustui vessanpytyn toimintaan niin perusteellisesti, että molskahti itse kylmään pyttyveteen. Kirmasi kauhealla vauhdilla tassut märkänä pakoon, kunnes kohta oli jälleen riekkumassa pytyssä. Olenko koskaan maininnut, että elikot ovat ihania. Illalla kun saavuimme kotiin oli Reinon ikävä jälleen käsinkosketeltavaa. Kainokin halusi koko ajan syliin istumaan. Kokonainen yö pois kotoa, mammakaipaus oli valtava.

  Ei auta, vaikka kuinka naputtelee. Puhelua ei kuulu vieläkään ja paniikki on yhä päällä. Inhottava olotila. Kalenteri odottaa asioiden päivittämistä ja paljon on avoimia kysymyksiä niin moneen suuntaan, että... Pitäisi nyt jokin tolkku saada muutamaan asiaan. Toki kaikesta paniikista huolimatta koen luottamusta ja näen posittivisia mahdollisuuksia vaikka ja missä. Mutta haluaisin tunteilleni vahvistuksen ja luvan kokea näin... Mistähän minä sen luvan nyt justiin ja tähän hätään saisin?

Sitten pikavastaus!!!!
Tilanne vaikuttaa hyvältä. Remissiossa yhä. Oulun lukemat nyt 0,15, kuukausi sitten 0,17. Eli samoissa lukemissa, ellei laskusuhdanteessa. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei kasvua ole tapahtunut!!!!!

Jihaaa!!!! Jibbiai, nyt minä  vasta pompinkin kuin toiselta planeetalta pudonneena. Jalat tosin ihan hyytelönä, iski kauhea voimattomuus ja ihan kauhea päänsärky. Piti Reetalle heti kertoa ja märisten pussailla koko pikkunainen. Neiti vain tuumaa: "Niin pitiki..." Sammalla neiti jatkaa piirtämistä, tyytyväisenä. Voi Luoja, kuinka helpottaa! Toki lisää puheluita odotettavissa uusien testien valmistuttua, mutta ennakoi oikeaa suuntausta.... Jihaaaaa!

tiistai 1. tammikuuta 2013

HAKUJA JOS JONKINLAISIA

Ajoittain, joutessani, kieroutuneena ja mielenkiinnolla katselen tilastoista hakusanoja, joilla blogiini on päädytty. Suurin osa hakusanoista on ihan täsmähakuja ja tietoisia hakemisia. Haetaan syövällä, leukemialla ja allogeenisella kantasolusiirrolla ja kaikkeen tähän liittyvällä. Se onkin monisäikeinen, ahdistava, monimutkainen ja laaja setti se. Sitten haetaan nimellä, joko minun tai Reetan. Paljon on myös hakuja, joissa on vain Noomi Elina, Noomi, Reetta tai Emiliallakin päädytään tänne. Samoin Piippo-blogilla.
   Ihan oma lukunsa on mitä käsittämättömimmät hakusanat, todella asiallisetkin ja tiedettä tukevat, mutta sitten ihan oudot. Välillä pitää tovi kelata itsekin, että olenko ihan oikeasti moisesta aiheesta joskus postaillut, jos haku tuottaa tulosta. Ennen kaikkea hiukan huolestuttaa se henkilö, joka on hakunsa perusteella päätynyt ajatusvirtojani lukemaan. Toki ei kaikille ihan täsmähakua löydy, mutta jotain siihen viitaavaa...
  Olen muutaman kuukauden aikana pistänyt lappuun ylös näitä hakusanoja, joihin olen törmännyt. On aika laittaa lappu kierrätykseen, joten kirjaan niistä jokusen tänne.

"Kaulakello, tissikello", joo myönnän kirjoittaneeni aiheesta Helsingin aikana. Pöytälaatikossani tikittää yhä, siis se tissikello.
"Selkään isku", sitäkin olen jauhanut, koska sitä on ollut havaittavissa. Välillä paukahtaa, mitä oudoimmissa tilanteissa. Nyt se ei enää uppoa niin syvälle, on nääs hiukan parkkiintunut parissa vuodessa tuo selkä, mutta kyllä se satuttaa joka kerta. Pistää epäuskoisena miettimään iskua, kun se tulee, ansaitsinko?
"Iltasatu, kaunis iltasatu lapsille ja lyhyt iltasatu lapsille", niitähän on ollut joka lähtöön. Mutta mikä määrittelee sadun kauneuden?
"Sydämellä näkee selvemmin", tuohon en osaa vetää johdannaista... No hyvä jos näkee, sillä sydämellä selvemmin. Toivottavasti omalla sydämellä on näkökyky.
"Pyllynsilmä", sitäkin on tutkittu, rasvattu, analysoitu ja teflonoitu, etenkin Helsingin aikana. Tässä savotassa ei mikään ole lapsellekaan yksityistä.
"Stressin vaikutus leukkareihin, jättihoito, labranäytteet tulkki, suhtautuminen syöpään muinoin, kissan neutrofiilien alhaisuus", nuohan toki ovat jopa täsmähakuja, mutta jännä sivuta jopa eläinlääketiedettä. "Koulutukseni" tässä vaiheessa en ole tajunnut kissoillakin olevan neutrofiilejä. Herää kysymys, onko koirillakin? Sitten tuo syövän muinaisuus, olen toki miettinyt asiaa kymmenen-viisitoista-parikinkymmentä vuotta sitten ja hoitojen hurjaa kehitystä. Mutta meneekö nämä muinaisuuden piikkiin. Onneksi lapseni syöpää on hoidettu nykyisyydessä, eikä muinaisuudessa, sillä paranemisennuste on noussut hurjasti. Lyhyesti sanottuna, muinaisilla syöpähoidoilla olisimme menettäneet lapsemme muutamassa kuukaudessa. Aikoinaan leukemia tuhosi nopeasti, eikä hoitokeinoja ollut.
"Taksikyyti", joo ajeltu on ja paljon ja Kelan piikkiin. Myös ambulanssikyytiä on testattu.
"Ilta nousee höyryten ja..", nouseeko ilta vai laskeeko päivä. Mikä höyryää? Minäkö, kiuasko, peltoko, ilmako, säteetkö, kosteusko, hämäräkö, tunteetko? Päivä laski, ilta nousi, tuulessa soitto sousi, onhan tuollainen laulukin olemassa. Siis nouseehan se ilta siis. Enpäs näin kaamosaikaan osannut ajatella näin laajasti. Toisaalta tänäänkin on sarastusta havaittavissa, siis päivässä on enemmän valoa kuin yössä. Kuljemme koko ajan kohti pidempää päivää, mutta nouseeko jokainen ilta höyryten. Syksyllä nousee, sillä mieleeni juolahti mielettömät iltausvat lämpötilan laskiessa ja auringon painuessa taivaanrannan taa...
"Jäätää kuin... ja jäillä kumpparit". Olen ollut välillä hyytävän jäätävä, myönnän. Mutta onkohan tämä sittenkin jotakin muuta jäätävyyttä, kuin minun, jos kerran kumpparitkin. Mieluummin jäillä pitävämmät ja lämpimämmät, kuin kumpparit. Miksi 40-lukulaiset kävelevät aina pakkasilla ja liukkailla kumppareissa? Onko siihen jokin loogisuus olemassa? Tai ainakin meidän iskällä on tapana vetää kumppareissa.
"Juustokakku lapsille", niistä meillä tykätään. Niitä tehdään, keksitään ja kokeillaan. Harvoin suoraan reseptistä, yleensä hatusta, jokainen kokeilee omiaan. Vuonna 2011 helmikuussa, Reetta antoi heräämössä hoitajille juustokakkureseptin heti herättyään. Muutama ihminen muistaa Reetan leikkurissa yhä tästä, miten voi heti irrota kielenkannat ja resepti, kun aukeaa silmät. Nähtävästi voi.
"Miltä tuntuu olla taas?" Siinäpä jokapäiväinen kysymys. Tuntuu, tuntuu, välillä tuntuu kipeästi, välillä kutkuttaa. Tunneskaalat ovat äärilaidasta toiseen, kuin aallokko. On hämmentävää todeta kuinka paljon voikaan tuntea kaikesta kaikkea. Olen siis tunteellinen, meillä asuu myös muutama muu tunteellinen. Eli olen aiheesta kirjoittanut ja taatusti kirjoitan yhä uudestaan. Tunteiden vuoristorata on pitkä, mutkikas ja loppumaton. Milloin viimeksi sinä olet miettinyt ja pysähtynyt tunteidesi äärellä? Miltä tuntuu?
"Kivillaatta vessaan, pesuhuone, laattaseinä, kivilaatta, laatoitus, laasti, saunanseinä..." Laatta on lentänyt, varsinkin kivilaatan muodossa saunarempan yhteydessä. Löysin siis yhteyden.
"Suosituimmat hautajaisvirret". Veisattu on moniakin, kuluneiden kahden vuoden aikana. Hautajaisia on vietetty meidän molempien suvuissa, tätejä, kummeja, naapureita ja tuttuja. Ensin aihe puistatti, kunnes muistin miettineeni aihetta kummisetäni hautajaisissa puolitoista vuotta sitten. Minä körttisuvun vesa, kristillisen kansalaisopiston käynyt ja körttimummun hameissa pyörinyt, tottakai minä nyt hautajaisvirret osaan. Nehän ovat siellä selkärangassa ja tulevat automaattisesti mieleen, kun kirkossa urut alkavat pauhata tuttua virttä. Olen toki miettinyt sitäkin, miksei körttiläisyydessä ole iloisia lurituksia ja miksi mummulle oli niin tärkeää veisata lapsenlapsilleenkin hautajaisvirsiä ja puhua maailmanlopusta. Ilmankos minustakin on näin synkkä ja ahdasmielinen tullut? Millainen siis olisinkaan, ellei tätä todellisuutta olisi mieleeni iskostettu ensimmäisten viidentoista ikävuoteni aikana ja senkin jälkeen. Minähän saattaisin olla kevytkenkäinen, värikäs, iloluontoinen, vilkassilmäinen ja positiivinen ihminen.
"Kylvyssä". Kylvyssä ja suihkussa ja saunassa on muutama kerta oltu, onneksi en ole jokaista sessiota kirjoittanut, alkaisi pian lukijallakin nahka kiristään moisesta läträämisestä.
"On valkoinen maa ja puut hopeaa", niin on kun pihalle katselee. Luonnonkauneudesta on muutama värssy tempaistu. Tänään tosin on räntäsade, mutta hankia on jäljellä. On ollut upeita valoilmiöitä, talvisia taivaankansia, lumisia puita, henkeäsalpaavia näkymiä, kauneutta, pakkasta, hohtavia hankia ja kaikkea siltä väliltä. Sanoinkuvaamattoman upeita hetkiä, sinisiä, punaisia, hopeisia...
"Mennen-partavesi", joo muistan sen keikan. Olimme tanssimassa ja ikähaitari oli piirun iäkkäämpää kuin normaalisti. Mennen tuoksui, mennen tullen palatessa. Mieleen juolahti sellainen 40-lukulainen papparainen, harmaantuvine hapseineen ja vihreine Mennen-pulloineen.
"Naapurin rouvia ja muita lukijoitani nimeltä, joita en nyt mainitse". Yllättävän paljon naapurinkin rouvaa googletettaan, kun se jää tilastopiikkinä keikkumaan. Jaa, jaa...
"Enkelipallot". Jännittävintä tässä oli taas hoksaamani yhteys. Olen aiheesta kirjoittanut joskus jotakin. Kaverini saa ikuistettua meillä joka ainoa kerta enkelipalloja kamerallaan. Itse koen ne positiivisena seikkana, ihanana asiana, vahvuutena, turvana, kantavana voimana, rikkautena, lämpönä, mystisyytenäkin. Kuvissa niitä on satunnaisesti, ei siis kaikissa kuvissa. Ne ovat pyöreitä valoilmiöitä, eri kokoisia, himmeitä, joskus selkeitä. Niitä ei näe tietoisesti kuvausvaiheessa tai pysty sanomaan, että nyt tarttuu. Ne ovat sitten lopputuloksessa ja omin silmin nähtävissä. Huuhaata tai ei, ihan sama mitä mieltä kukin on. Nyt en ollut käynyt täällä blogissani muutamaan päivään, joten en tiennyt hakusanoista. Viime yönä, tämän alkaneen vuoden ensimmäisinä tunteina puhuimme akkaporukalla enkelipalloista. Kävimme lävitse yhden kuvakirjankin, meillä otetuista kuvista. Siellä niitä oli heti nähtävissä. Öinen keskustelumme oli mielenkiintoinen ja avaava. Kun aamupäivällä tulin koneelle ja avasin blogin, niin siellähän se. Hakusanana "enkelipallot" oli tehnyt viimeisien vuorokausien aikana hakupiikin. Siis niitä on muidenkin elämässä, ihana asia. Hämmentävää oli vain tajuta, kuinka sama asia on ollut muuallakin aiheena samoihin aikoihin ja hakija/lukija päätynyt minun postauksiini. Eli teretulemas vain lukemaan, et varmaankaan "ihan" tieteeseen törmännyt, mutta omakohtaiseen huuhaaseen kyllä. Ymmärrän siis hiukkasen sinua, jos olet moisiin pallukoihin törmännyt...

Toivon todellakin että alkanut vuosi on täynnä ihania enkelipalloja, arkienkeleitä ja kaikkea toivottua hyvää. Jotenkin aamulla oli hämmentävää tajuta, että on taas uudet 365 mahdollisuuksien päivää käytettävissä. Koen, että saamme avata tämän vuoden aikakirjan puhtailla raikkaan valkoisilla ja positiivislla sivuilla. Haluan kirjoittaa näille ainutlaatusille, tyhjille sivuille upealla mustesulkakynällä kaunista tekstiä. Annan sulkakynän piirtää, kaarrella, taivutella ja tanssia puhtaalla paperisella parketilla. Liidellä ja jättää ainutlaatuisen jäljen. Kauniin kokonaisuuden. Toivottavasti ei napsahda kauheasti kirjoitusvirheitä... Kyllähän niitä aina jokunen tulee, mutta toivon pääseväni niiden yli yleisilmeen kärsimättä.  Haluan jatkaa kaunista kirjoitusta ja sulkakynän upeaa liikettä painovirhepaholaisista huolimatta, kokonaisuuden kärsimättä.
   Nyt pakkailemme Reetan kanssa ja suuntaamme nokan kohti Oulua. Ajattelimme viedä osastolle, vanhemmille ja henkilökunnalle kassillisen tämän alkaneen uuden vuoden herkkuja, joita jäi. Ei kauheasti huvittaisi suunnata Ouluun, mutta se kuuluu nyt tehtäviimme. Lähinnä ei huvita tuo sottainen ja pöpperöinen ajokeli. Mutta tulevalla reissulla Reetta saa jälleen uuden paukun sytostaatteja, joilla paha poistetaan ja nujerretaan. Suunnitelma on selkeä.

Jotta hakusanoille olisi jotakin kuvallista vastinetta, niin heitän muutaman lisäksi...


Mikko-arkienkeli


Miten taivas voi olla näin lämmin, kun pakkasta on -24 astetta? Joulusiivoja saimme tehdä näin upeissa puitteissa, mikäs oli mattoja hakatessa, kun luonto antoi parastaan.



Luonnon upeutta, valkoisia hankia ja talventörröttäjiä. Tessa on ikuistanut näin kauniita asioita.

Viimeöinen, ihan itse aiheutettu enkelipallo.

Neutrofiilihaku.
 
   Olkoon loppuvuotemme yhtä keveästi hengitettävä, kuin tämäkin hetkemme. Samoin sinulla ja läheisillläsi.