VIHA

Olen suunnattoman vihainen, mutta en tiedä mihin sen kohdistaisin. Olen siis lamaantunut, pakahtumaisillani, kuitenkin toimelias. Olen suunnattoman vihainen vihasta, epäreiluudesta, epäinhimillisyydestä, elämästä, toivosta, epätoivosta, kokemuksista, tuloksista, vuosista, kohtalosta, tuskasta... tästä hetkestä. Samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen näistä vuosista, raskaistakin kokemuksista, kaikesta.


   Magneettikuvauksen tulokset olivat lamaannuttavat, vauriot aivoissa ovat jatkaneet etenemistään... Siksi tuli jäykkyyttä enemmän, itkua enemmän, vaisuutta vielä enemmän. Kaikkea liikaa. Rukoilin kitinän takana olevan solisluun murtuman, käden murtuman tai lihasrevähtymän. Kun se kerran oli perjantaina jumpatessa rusahtanutkin. Ihan mikä vaan, kunhan päässä kaikki olisi ollut edes ennallaan tai korjaantunut edes hiukan. Mutta tämä helevetti etenee. Olen vihainen, tälle etenemiselle ja magneettikuvausten tuloksille. Samaan aikaan olen aivan tyyni, leivomme tyttöjen kanssa kotona, kirjoitamme joulukortteja, syömme suklaata. Toki myös itkeskelemme, mutta emme jatkuvasti volise. Olen vihainen tälle aallokolle, sille joka välillä peittää naaman, hengitystiet, meinaa hukuttaa. Samalla tyyntyy sen verran että saa happea ja näkee aaltojen yli, kykenee ihastelemaan jopa rantaviivaa. Valonleikkiä aalloilla. Samalla pelkään suunnattomasti tällaista tyyntä vihaa, mihin se paakkuuntuu itsellä. Puskeeko se ihan oikeasti katkeruutena sitten joskus ulos, myrkyttäen koko tulevaisuuteni, lähipiirimme.
   Kohtuudella ei ole mitään tekemistä Reetan tilanteen kanssa. Miksi lasta pitää kiduttaa, aina uusilla vaikeilla asioilla. Haluan lapseni jouluksi kotiin, oli mikä oli. Perhejoulu, vaikka päällään seisten. Minä jaksan kyllä, kunhan Reetta jaksaa. Kuinka turhaa on kaikki, samaan aikaa erittäin tärkeää. Miksi kohtalo ei nyt osaisi ja voisi kelkkaansa kääntää, johan tuo on meitä nöyryyttänyt, kyykyttänyt, kouluttanut, koetellut. Kuukausi sitten oli kolme vaihtoehtoa; joko aivovaurio paranee, pysyy ennallaan tai pahenee. Miksi pitää juuri pahin valita, kuka helevetti näitä arpoo ja millä oikeudella. Mitä pahaa Reetta on tehnyt, lapsi, jotta kaikki tämä hänelle annetaan.


   Minulla on tarkoitus mennä Ouluun torstaina. Ylilääkärikin sanoi minun voivan olla kotona, rauhallisin mielin, koska muutkin tytöt tarvitsevat minua. Niin minäkin heitä. Mutta mistä minä sen rauhallisen mielen? Tytöillä on ankarat koerutistukset, tunnollisilla, vastuullaan. Haluavat tehdä ajallaan, jotteivat jää ensi vuodelle. Pidän tuosta sitkeydestä, asenteesta, lamaantua ei passaa. Hommat on hoidettava. Mitä lapset tuntevat? Onko sekin vihaa, pelkoa, kauhua, surua, kiukkua? Osaavatko he omia aallokkojaan tunnistaa ja nimetä, jos ei äitipolokaan osaa muuta kuin kävellä kehää samalla kun huushollaa ja hössöttää. Syödä suklaata. Pasilla on osastolla todella paha olla. Samaan aikaan minä olen samalle osastolle suunnattoman kiitollinen. Ilman lasten syöpäosastoa meillä olisi viimeiset viisi vuotta Reetan kanssa ja huikeissa seikkailuissa jääneet kokematta. Hienoa työtä, kallista hintaa hekin maksavat siellä, ammattilaiset. Maailman huiput. Kuinka avuttomaksi ja kenties vihaiseksi moinen käänne heidätkin saa. Mutta ei heidänkään auta vihaa päästää pintaan, on jatkettava. Tärkeää on muistaa, että meillä on yhä lapsemme, selviytyjä. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa. Jospa se käänne parempaan vielä olisi mahdollinen. Meillä kun on niin monta projektia kesken, asiaa kokematta, elämää suunniteltuna pitkästi eteen päin...
   Minulla on tuolla laatikossa ihanat valkoiset lapaset ja paketillinen hakaneuloja. Ihan siltä varalta ne neulat, etteivät lapaset tippuisi. Nyt on tipahtaminen lähellä, mutta päätän kursia neulojen avulla ne todella tiukasti kiinni. Nyt ei ole varaa mammapolon pudottaa niitä, lapasiaan. On jaksettava, vihastaankin huolimatta. Nokka kohti valoa...