Vuonna 1984, 12 helmikuuta sunnuntaina olen päässyt ripelle. Minulla oli tummansininen omatekoinen hame, jossa oli sellainen vekki edessä. Paitapusero oli kikavalkoinen, korkealla ja tiukalla kauluksella varustettu. Kauluksessa oli pitsiä, nappilävissä oli pitsiä ja hihansuissa oli pitsiä. Kaulus oli liika tiukka, ryhti pitkäksi venähtäneellä lysyssä. Hiuksissa paplarikiharat ja ensimmäisen kerran Elnett-hiuskiinnettä. Näytin aivan viiskymppiseltä silloin. Siitä on todistuksena muutama valokuva, jotka olen armollisesti säilönyt kotitaloni laatikoihin. Nyt sellainen kuva tupsahti Reetan kännykkään. Siellä meidän muut tytöt serkkujen kanssa koluavat aarteita. Kun Reetta sen kuvan sai hän pomppi intopiukkana. Siinä kuvassa minulla on kuulemma juuri sellaiset hiukset kuin hän haaveilee, kuin toisella idolilla Shirley Templellä. Pikkaisen piti asiaa ja kuvaa sulatella, mutta olkoon. Enpä olisi uskonut tuon kuvan koskaan voivan nousta motivaattoriksi lapselleni tai olevani ihailtava. En kautta ruskeiden varpaideni, en koskaan. Näin sekin asia vain pläjähti päin kasvoja. Olen aina itseäni lohduttanut sillä, että kun näytin jo rippikuvassa viisikymppiseltä, niin jospa sekin seikka käänteisesti muuttuu myönteiseksi. Eli kolmikymppisenä näyttäisin nelikymppiseltä, joskus tulevaisuudessa jopa ikäistäni nuoremmalta. Siis enhän voi toista kertaa elämässäni näyttää viisikymppiseltä. Ymmärsittekös tämän käänteisteoriani.
Perjantaina kun saavuimme osastolle, iski tajuntaan nämäkin realiteetit. Haukoin henkeäni, puistatti ja voin pahoin. Säikähdin jälleen tuntemuksiani, mutta tunnistin ne. Joka ainoa kerta iskee naamalle se tukahduttava rätti, kun joudumme aloittamaan kotijakson jälkeen sairaalahoidot. Onneksi tunnistin ja sain johonkin tolkkuun nuppini. Ei paniikkia, nyt kaikki on suunnitellusti etenemässä ja olosuhteisiin nähden hyvin. Lohdutin itseäni, että kunhan tästä laitostumme, niin kyllä se siitä. Niin se on mennytkin, tänään olemme jo todella laitostuneita. Reetta olikin nukkunut todella hyvät ja pitkät yöunet, sai kiinni unenlahjoistaan ensimmäisen paniikkiyön jälkeen. Nyt on tämänkin päivän sytostaatit paukutettu menemään. Neiti pelaa parhaillaan. Äsken tanssimme foxia ja valssia tippaletkut solmussa. Veriarvot ovat suurinpiiretin lähtölukemissa, ei siis kauheaa notkahdusta vielä havaittavissa. Mutta alaspäin tulemme.
Reetta on lärissyt puhelimessa koko suvun kanssa. Nauru raikaa ja jutut irtoaa. Ruoka maistuu myös, kunhan ehtisi touhuiltaan syömään. Lähtiessä Reetta haki omasta koulustaan pinon kakkosluokan oppikirjoja. Ne ovat kuin aarteita, upeita. Reetta on opetellut kaunoa ihan oma-aloitteisesti ja muutkin kirjat ovat jo kovasti käytössä. Varmaan kaikki luettu jo kertaalleen, ennenkuin luokkakaverit edes koulunsa aloittavat. En taho uskoa millään, että olen jo kakkosluokkalainen, neiti huokailee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti