Torstai on toivoa täynnä, tänään on tärkeä päivä. Päivä -1 ja samaan aikaan 0, kuinka se oikeestaan Reetan tapauksessa aikataulutetaan. Väliäkö tuolla. Olen ollut yksin asunnolla, Reetta ja Pasi omissa kammioissaan eri osastoilla. He näkevät toisensa ikkunoiden kautta, huiskuttelevat ja elehtivät. Olen niin valmiiksi latautunut, olen niin hyvilläni että olemme jo tässä. Odotamme innolla. Olen nukkunut todella hyvin, herännyt jälleen kuudelta.
Ensimmäisen sädehoidon jälkeen Reetta on ollut todella täynnä virtaa, ei enää edes sädehoidon alussa ilmeneviä poskikipuja. Toki limaisuutta on enemmän ja kieli pyörii hassusti ja tuntuu oudolta. Rasvaa imeytyy valtavia kerroksia ihoon. Iho punoittaa, ei pahasti. Illalla on jälleen annettu pikkupussi punasoluja ja jääplasmaa, hyytymistekijät olivat hiukan alhaiset. Crp lähti laskuun; 25-42-44-ja illalla 31, huh. Toki lääkkeitä menee valtavia määriä sekä suun kautta, että suoneen. On suojaavaa, estävää, korjaavaa, hoitavaa, ennakoivaa jne. Koko ajan jotain tippuu. Eilen kyseenalaistimme ambulanssikyydin tarpeellisuuden siinä mielessä, koska neiti pomppii, tanssii ja jumppaa koko huoneen laajuudelta ja sitten kannetaan autoon. Käytävään menee ja tulee itse pompatakseen kannettavaksi. Olisin itse laittanut sen sinne säteille juoksemalla käytäviä, että enimmät höyryt lähtisivät... Mutta tällekin on todella vahvat perusteet, ymmärrämme kyllä. Ei saa eksyä, altistua, myöhästyä, karata, loukkaantua ja kuntokin saattaa pettää...
Eilen Reetan huumori kukki jälleen kieroutuneella tavalla, välillä jo Pasin kanssa mietimme pitäisikö lääkäri kutsua kuuntelemaan ja katsomaan. Illalla kun olin lähdössä asunnolle, en kuulemma olisi voinut niin vain lähteä. En kuulemma jouda, sillä nythän minulla on kaksi potilasta joiden iltapesuista pitäisi huolehtia. Pasi haaveilikin nuoren sairaanhoitajan tekemästä pesusta sängyssä pesulapuilla, mutta tajusi työvuorossa olevan myös kunnon vanhoja konkareita. Siinäpä visio sitten hämärtyi... Päätti käydä itse suihkussa. Osastolla oli eilen Mäkkäripäivä, kerran viikossa saa tilata haluamaansa ruokaa. Itsellä tämä soti hurjasti annettuja ruokaohjeita vastaan, mutta suuremmat tahot siitä päättävät. Reetalla oli heti tilaus mielessä, BicMac. Kyllä pitikin odottaa, kyllä maistuikin hyvin.
"Vähäkö hieno. Ootko ihan oikeasti itse tuon tehenyt?" Ensin kysyi Pasi ja heti perään minä. Huvittavaa, kuinka sanasta sanaan toistimme toisiamme, toistemme sanoista tietämättä. Tuo koski eilistä taideterapeutin kanssa tehtyä maalausta. Reetta kokeili peitevärejä ja oppi uusia tekniikoita. Lopputuloksena upea rantamaisema.
Täällä on paljon erilaista viriketoimintaa ja puuhaa. Todella hyvä, sillä aika menee jouhevammin mikäli potilas jaksaa puuhailla. Ainakin toistaiseksi tarvitsee puuhaa, paljon. Eilen kriitikkomme arvosteli minua kovin sanoin, en ollut kuulemma peiliin katsonut. Kritiikki koski farkkuja ja valitsemaani paitaa. Oikeassa oli, sitten kun jossakin vaiheessa peiliin törmäsin. Silmieni rajaus sopi kuulemma paremmin Reetan huoneen suihkuverhojen kanssa kuin valitsemieni vaatteiden kanssa. Totta sekin. Kauheaa ruoskintaa, mutta samalla totta. Säteillä Reetta on käynyt sairaalan vaatteissa, muuten pitää omiaan. Eilen turkoosit legginssit ja sitten sellainen retro ponsho. Minun lapsuuteni ponsho, joka on kirkkaan tomaatin punainen, keltaisella ja turkoosilla raidalla. Tätini on sen koneella joskus 70-luvulla kutonut. Sitten piti ottaa poseerauskuvia, stailata ja vinkuroida kameran edessä. Sillä kokovartalopeiliä huoneessa ei ole, joten neidin täytyy nähdä kameran kautta kokonaisuus. Turhamaista, mutta niin niin Reettaa. Antaa luovuuden kukkia, kun kukituttaa.
Olen noussut luottavaisena, hyvin levänneenä, täynnä toivoa tähän päivään. Meillä on asiat hyvin, lääkäri sanoi eilen loistavasti. Mutta en uskalla sitä ääneen hehkuttaa, luottaa liikaa sillä menemme nyt aika rankoilla alueilla... Mutta uskallan onnekseni nauttia tästä hetkestä. Onneksi olemme jo näin pitkällä ja asetelmat hyvät, ne luovat uskoa tulevaan ja antavat valtavasti toivoa. Sillä tämä päivä on niin täynnä sitä, toivoa! Toivokaa tekin!!!!
Moni saattaa luulla, että leijun pumpulissa vailla tajua. En todellakaan. Samaan aikaan voin tuntea suunnatonta pelkoa, pakokauhua, pelkään paukahtavani palasiksi, hermoilen, vapisen, voin huonosti, oksettaa, itkettää, huimaa. Koko fyysinen kipujen kirjo on täysillä mukana, niitä ei vain passaa päästää valloilleen. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Tulevat päivät, viikot, tunnit, kuukaudet. Ei passaa yhtään löysätä, on vain jaksettava nähdä toivo ja tulevaisuus vaikka kuinka pelottaa... Tällainen on äidin rooli tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti