Kyllä pitää kiirettä, sillä ohjaajani on erittäin toimelias. Niinkuin olette huomanneet, en eilen ilmeisesti ole ehtinyt konettakaan avata, saati sitten kirjoittaa kuulumisia. Olemme päivässä +6, pian on viikko mennyt siirrosta, jotenkin valtavan nopeasti. Eilen iskä lenteli kotikonnuille. Siinä kun Reetta iskää lähtiessä pussaili, samalla totesi; heippa, moro, näkemiin. Uskomaton, ei mitään hysteerista märinäkohtausta vaan perässä tullaan.
Iltapäivällä kiipesin neidin pyynnöstä sänkyyn ja otin Reetan kainaloon. Siinä sitten puhuimme miltä tuntuu. Sain jälleen erittäin vahvan analyysin, tulkinnan. Parasta siinä oli Reetan kommentti, olen ihan luottavaisin mielin. Näinpä, sillä pärjää jo pitkälle. Ei kyllä moni noiden keskustelujen perusteella uskoisi, että kyseessä on vasta kakkosluokkalainen. Neiti puskee sellaista syvää tietoa ja analyysiä, ihan hengästyn kuuntelemisesta.
Veriarvot ovat niinkuin pitääkin. Nollilla, crp normaali, hb yli 120 ja tromppareita aina välillä tankkaillaan. Antibiootteja jatketaan yhä, koska ne viikko sitten aloitettiin. Itse kauhulla mietinkin, että lopetetaanko ne kun ollaan solukuopassa ja sitten iskee raju infektio. Sokeriliuos menee 10%, eli ihan miniminä. Ravintonsa Reetta hankkii lautaselta, syö kuin hevonen. Tai ainakin hoitajat päätään puistelevat. Eilen Reetta jo kyselikin, eikö hän sitten saa syödä jos on nälkä. Onneksi maha voi hyvin ja neiti saa syödä. Miltäs kuulostaa kattilallinen nakkikeittoa päivässä. Siis ihan kunnon kattilallinen. Neljästä-viidestä isosta perunasta, parista porkkanasta, kuudesta nakista ja todella pitkästä liemestä, siitä syntyy nakkikeitto. Eikä kortisoonista ole kyse, vaan oikeasta ruokahalusta.
Eilen lastenpsykologi kyseli aikaa keskustelulle tälle päivää. Reetalla oli kuulemma sen verran kiire, että häneltä ensimmäinen vapaa aika löytyi vasta perjantaina. Ei auttanut kuin siirtää, sillä jos on niin kiire, niin eihän sitä ehi kalloa kutistelemaan ennen sitä... Meinasin naurahtaa kun kuuntelin.
Eilen aamulla menimme yhdessä Pasin kanssa osastolle; jotta laukun sai pyörän tarakalle. Siinä minä sitten alamäkeen laskettelin jarruttaen, Pasi juoksi rinnalla huohottaen ja piteli laukustaan kiinni. Kun pääsimme osastolle Reetta oli vielä umpiunessa. Heti kun neiti silmänsä aukaisi, kyseli tuliaisia. Sillä ostinhan kotiin tuliaisia ja Reetalle samat sairaalaan. Menin sitten asunnolle ne unohtamaan. Ei auttanut kuin takaisin pyöräillä, sillä pomoni antoi tarkat ohjeet. Aamu oli todella hiostava, kostea ja nihkeä. Olo ei enää ollut raikkaimmillaan, kun viimein taas osastolle pääsin. Eiliselle tuli pyöräilyä kymmenisen kilometriä, siihen satoja portaita, puhelimessa kävellyt askeleet. Tänne asunnolle on 49 porrasta ja viereiseen markettiin kun haluaa niin kallion kupeessa portaita on 88, tottakai ne pitää laskea. Se on sitä hyötyliikuntaa, jota onneksi kykenen harrastamaan.
Iho punoittaa jonkin verran ja rasvailemme kahdesti päivässä. Suun hoitoon teemme jos mitäkin tehtävää. Hoitajat nauroivat eilen, kun Reetta hampaitaan niillä lusikkageeli-systeemeillä pesi. Neiti on maksimoinut tehokkuuden siinäkin, sillä laittaa sekä ylä- että alalusikat kerralla suuhun. Suusta törröttää vain varret, neiti ottaa kellosta aikaa ja tanssii odotellessa. Siinäpähän pyörähdelkööt, jos askel on keveä. En todellakaan lannista ja komenna sänkypotilaaksi. Ilot on revittävä muualta. Onkin ollut puhetta, ettei näitä asioita väkisellä voi tehdä jos on huono olo. Lapsi ei esitä hyvää eikä pahaa oloa. Mottomme on jokaisessa päivässä ennaltaehkäisy kaikessa mitä itse voi. Tottakai olemme realisteja siitäkin, kuinka nopeasti tilanne ja olotila saattaa muuttua. Sillä olemmehan nollilla. Mutta emme murehdi sitä etukäteen, vaan menemme näillä. Kyllä se ajatusmaailma tilanteiden mukaan muuttuukin.
Pasi oli viiden paikkeilla illalla kotona. Reino oli lähes syliin kiivennyt ja kaikki muutkin olivat selviä tuntemisen merkkejä ilmaisseet. Ihana asia saada muiden lasten rutiinit normalisoitua. Lapsille luo turvallisuutta tietty tuttu ympäristö, oma iskä ja oman kodin rytmit. Saapahan jopa taistella ja paiskoa oman kamarin ovia tarvittaessa. Ei tarvitse esittää vieraskoreaa, mikäli asustelee muualla. Pihakin on varmasti aika villiintynyt, sillä reilussa viikossa tapahtuu vaikka ja mitä.
Sain eilen ihanan Muumikortin. Minua ja meitä verrattiin Muumeihin, koska jaksamme havainnoida , rekisteröidä ja ihmetellä ympäristöämme kaiken vaikeankin keskellä. Ihana vertaus, mutta maailma ja luonto on niin niin täynnä ihmeellisiä asioita. Toivottavasti emme koskaan lakkaa niitä havainnoimasta ja ihmettelemästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti