Aamu alkaa etsimällä silmiä. Kauheat pussit, muutenkaan en ole raikkaimmista näyistä. Yö meni vähän harakoille, silloin kahden paikkeilla piti nousta kirjoittamaan, sitten saapui se aggressiivinen posteljooni ja neljältä soitti Reetta maratonpuhelun samalla teemalla kuin illalla. Sellainen yö. Mutta aamu kahdeksaan olen sitten nukkunut, ilmeisesti Reetta nukkuu yhä, koska ei ole soitellut. Ikävän kanssa kipumittari meni kuulemma yli kolmosen. Mielestäni neiti osaa sen hienosti analysoida. Milloin kyse on pelkästä kivusta ja milloin siihen sekoittuu myös vahvasti tunnepuoli. Onneksi neiti jaksaa touhuta, liikkua ja käydä itse pesulla. Tällöin sentään jotkin tietyt omainaisuudet ovat yhä kivusta huolimatta mukana.
Kiitos Tuula kommenteistasi, älä minnekkään takavasemmalle katoa, pysy vaan etuoikealla. On tärkeää, että joku pystyy kommentoimaan ajatuksiani, peilaamaan niitä. Sillä koko tässä projektissa olemme niin yksin, omine tunteineen ja ajatuksineen. Itse asiassa yöllä mietinkin, kuinka tuttuja nämä ajatukset on aikuiselle saman kokeneelle. Miltä kipu tuntuu. Miltä pelko tuntuu. Miten osaa luottaa huomiseen, unohtaa kipeän eilisen. Kauanko menee, kun ajatukset normalisoituu. Normalisoituuko ne. Reetta pelkää, että kipu syöpyy niin syvälle sieluun, ettei voi koskaan enää tuntea samoja asioita kuin muut ikäisensä. Oman peilikuvansa hän näkee niin vieraana, muuttuneena. Tekee pahaa katsoa vuoden takaisia kuvia. Miettiä kuinka erilaista elämä oli. Miltä tuntui aloittaa innokkaan ekaluokka, nyt ei pääse kahteen vuoteen kouluun. Se kouluyhteisö ja kaverit olisivat niin tärkeitä. On kuulemma tuskaa ajatella, että vasta kolmannelle pääsee kouluun. Miten kaverit sitten suhtautuvat ja pystyykö sulautumaan joukkoon. Niin paljon pyörii pienen mielessä. Yritin sanoa, että päivät tuntuvat nyt pitkiltä, kipeiltä ja raskailta. Mutta jälkeenpäin se on vain pieni siivu eletystä elämästä. Vertasin synnytykseen. Valtavat kivut ja tuska, joka tuntuu että se kestää ikuisuuden. Mutta sitten kun on saanut ihanat lapset maailmaan, niin tuska on vain kaukainen muisto. Unohtuu, sillä tulos on niin loistava. Niinkuin esimerkiksi Reetta, jonka syntymämerkkinä on naurava suu. Tessalla oli syntyeesä hammas suussa, Fannyllä pieni näppy, tinni korvan juuressa ja Vernalle kasvoi kaksoishammas, eli kaksi maitohammasta yhteen. Reetassa ei ole ollut mitään muuta eriskummalsita, joten olemme tulleet lopputulokseen, että se on aurinkoinen hymy.
Keitin kahvia, pahaa tuli, sameaa, vahvaa. Todella pahaa. Katoin kauniisti, uusilla astioilla ja liinalla. Otin kattauksesta Reetallekin kuvan. Sillä Reetasta astiat, värit ja muodot olivat todella ihania. Kaiken tämän kauheuden keskellä nautimme esteettisyydestä. Eilen mietin kuumeisesti, ostanko kauniin verhon Reetalle huoneen ikkunaan. Olisi pitänyt ostaa, väri olisi vahva turkoosi, kenties. Se trimmaisi suihkuverhon kanssa.
Mietin ja suunnittelin silloin kotona laukkuni pakkaamista, aijoin tehdä sen ajatuksella ja järkevästi. Mikä on sitten diagnosoitu lopputulos, ei järjen häivääkään. Mikä saa pakkaamaan kaapin pohjalta, laatikoista sellaisia rytkyjä mukaan, joita ei ole muulloinkaan pitänyt. Sellaisia, joissa ei viihdy. Ei ole passelia yläosaa alaosalle ja päinvastoin. Samoja rytkyjä olen sitten yötä päivää pitänyt, pessyt ja pitänyt. Idiotismia, raivostuttaa. Eilen ostin uuden tunikan, niissä kun on niin hyvä olla möllöttää. Nyt minun on aika oikaista ryhtini, vetää valokynää silmien alle, kuivata hiukset. Orastavan päänsärynkin voisi tietty yrittää karkoittaa jo heti aamusta. Tästä tulee parempi päivä kuin eilinen, päivä +9.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti