Tällä hetkellä moni asia menee hyvin, mutta alitajunta pelkää koko ajan tulevaa. Sillä kaikkihan ei todellakaan mene ilman ongelmia, tulee vielä monta mutkaa matkaan. Päivän veriarvot laskevat koko ajan, niinkuin pitääkin. Mutta mitä sitten saavutettava solukuoppa tulee tullessaan. Koko ajan kuulee, aistii, näkee ja tiedostaa turhankin paljon.
Syksy on muutenkin aina kaikkien pöpöjen kulta-aikaa. Kun koulut alkavat ja ilmat jäähtyvät niin johan jyllää. Parempi vain pysyä tiiviisti neljän seinän sisällä itsekin, ettei saa mitään kantaakseen. Kuinka sitten perheen muut koululaiset, kaveripiiri ja harrastukset. Kuinka paljon voin rajoittaa ja vaikuttaa kaikkeen. Voinko pitää koko lauman kotona eristyksissä, sitten kun pääsemme kotiin. Kauhistuttaa.
Mitä sitten itse rankat hoidot jättävät lapseen. Mihin kaikkeen saadut hoidot vaikuttavat tulevaisuudessa. On se sen verran rankka mankeli, jonka läpi herkkä ihmisentaimi laitetaan. Huimaa pelkkä ajatteleminenkin. Olen aina tällaisilla hetkillä palauttanut mieliini sektoriajattelun. Eli on sisäkehä, johon voimme omilla teoillamme vaikuttaa. Seuraavaan jonkin verran. Ulommaiseen tuskin lainkaan. Samaa asiaa opetin omille lapsilleni, kun he murehtivat löytökissakodin lopettamista Ylivieskassa. Sieltä onneksemme Väinön vuosi sitten haimme. Mikä on muiden kissojen kohtalo, sitä piti itkeäkkin ihan. Sanoin, ettemme voi auttaa ja ottaa kaikkia löytökissoja, eli se on uloin kehä. Mutta olemme oman osamme kantaneet ottamalla Väinön ja leikkuuttamalla sen. Näin emme jatka kodittomien kissojen massatuotantoa. Se on keskimmäinen kehä. Sisäkehään kuuluu hoitaa ja huolehtia meidän unelmakollistamme. Siihen voimme omilla teoillamme ja valinnoillamme vaikuttaa. Kummasti lapset rauhoittuivat, sillä eihän kaikkien kissojen murheita voi yksi perhe ratkaista. Tämän perusteella rauhoitan siis omankin sektorini. Olen läsnä lapselleni sairaalassa ja olemalla puhelinäiti muille. Onhan siinäkin savottaa tälle päivää. Kunpa saisin vain sen levollisuuden alitajuntaani ja sisimpääni.
Reetta on tänäänkin levitellyt keltaisia, ilon huiveja päällemme. Pasi oli hiukan ihmeissään, kun neiti peitteli hänet nojatuoliin huiveilla. Huoneessa kyllä tarkenisi ilman peittoakin. Neiti haluaa omalla käytöksellään levittää iloa ja jakaa sitä. Aamusta saakka neiti on ollut itse positiivisuus. Kannattaa siis nukkua keltaisissa huiveissa... Laulanut, vitsaillut, touhunnut ja tarinoinut. Olimme tunnin happihyppelyllä, jolloin Reetta oli askarrellut hoitajan kanssa naamareita. Minun on ehkä aiheellista kömpiä jälleen fakiirinpedilleni tuolien taakse. Kummasti ajatukset selkiytyy kovalla patjalla, vieläkö saisi siihen piikit niin johan kummasti avaisi jumeja. Päivä on kaunis. Aurinko paistaa ja ilmassa on syksyn tuntua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti