Eilisen Reetta jaksoi reippaasti, joskin suusta kipuillen. Illalla silmiin alkoi kertyä kyyneliä. Onneksi Reetta pystyy pahanolonsa ääneen kertomaan, sanoiksi muuttamaan, ulos itkemään. Äitinä ei voi muuta kuin pitää sylissä, kuunnella, antaa itkeä, yrittää antaa vastauksia ja itkeä mukana.
"Mitä pahaa minä tai kukaan muukaan lapsi on tehnyt, että joutuu tällaista kokemaan. Haluan elää minun omaa elämää, oikeaa elämää. Vaikka minä kuinka silmäni suljen, niin tiiän tämän kaiken. Vaikka minä luulen, että tämä on painajaista, mutta kun sivelen hiuksia niitä ei enää ole. Minun näköni on muuttunut, äänikiään ei ole enää sama. Voinko kuolla vieläkin, vaikka minulla ei enää ole syöpää? Muutunko silloin tähdeksi, enkeliksi, voinko enää nähdä teitä? Perhe on minulle niin tärkeä. Vaikka kuinka sanon kännykänkuville, että lemmikit voivat minua halata, pussata, lohduttaa ne ovat vain kuvia. Haluan niin Väinön minun kainaloon, viereen, sillä se pystyy minua hoitamaan. Minulla on kaikkia rakkaita niin ikävä. Siskojakin rakastaa todellisuudessa enemmän, kuin kotona tajuaakaan. Äiti ja isä ovat myös tärkeitä. Onneksi äiti olet mun luona, vierellä koko ajan. Isäkin on sanonut puhelimessa rakastavansa minua, on se lähettänyt kauniita tekstarejakin. Haluan niin oman elämän takaisin. Haluan ihteni takaisin. En haluaisi tietääkään tällaisesta elämästä ja tallaisista paikoista. Kenenkään ei kuuluisi tietää tällaisesta. Toivon, ettei kukaan minun tutuista tai perheestä joudu syöpää sairastamaan. En halua kuulla, että joku joutuu elämään samaa elämää. Haluan oman elämän takaisin. On niin väärin, etten pysty syömään. Pyysin äitiäkin turhaan Fanipaloja hakemaan, rahat meni hukkaan, kun en voinutkaan syödä vaikka kuinka teki mieli. En halua olla kipeä suusta, haluan elää oikeaa omaa elämää. Miksi tämä uusi elämä pitää alkaa näin kovalla kivulla? Mitä pahaa minä olen tehnyt, että pitää olla täällä. Yksin ja niin peloissaan. En halua koskaan tietää ja muistaa tätä paikkaa. Minulla on niin ikävä kaikkia, omia kavereita ja kotia. Miksi minun pitää tällaista elämää kokea? Olenko tehnyt jotakin väärin? Syönyt väärin, sanonut väärin. Enhän lapsena ole voinut asioita väärin tehdä. En ole etes huumeita käyttänyt, ainakaan en tiiä että oisin. Anna Kaino pusu, anna Reino tassua, tule Väinö lohduttamaan. En voi etes rakkaita eläimiä tuntea, näen vain kuvan kännykästä. Haluan muistella minkäkainen olin ennen. Haluan näyttää samalta. Kiitos äiti kuvista, nyt voin niitä katsoa, muistella minkälainen olin ennen. Voinko enää koskaan olla sama lapsi. Kuuluuko minun koko elämä muistaa tämä sairaus. Kuinka rakkailta kaikki kuvat tuntuu. Tuntuu, että se entinen elämä on niin kaukana. Voinko saada sitä takaisin, voinko enää koskaan näyttää samalta. Voinko enää koskaan nähdä itseä peilistä, niin etten muistaisi sairautta. Äitinkään kännykässä ei ole yhtään minusta kuvia terveenä, sillä tuo kännykkä on saatu vasta sairauden aikana. Muistaako minua enää kukaan. Auttaako rukoukset, koska niin moni sanoo, että rukoilee. Milloin ne rukoukset auttaa? Eikö suojelusenkelikin ole koko ajan vierellä, miksei se suojele? Enkö osaa oikein pyytää, olenko sen suututtanut? Tuleeko minusta enää koskaan tavallinen lapsi?"
Mitä äiti voi muuta kuin itkeä sydänverellä. Rutistaa. Äidillä ei ole oikeita vastauksia.
Heipä taas!
VastaaPoistaTeillä tuntuu nyt siellä olevan ne ihan pahimmat päivät menossa. Silloin ei oikein mikään tunnu auttavan; joka kohtaa kolottaa, ikävä on kaikkea tuttua ja vaikea uskoa, että vielä se päivä paistaa. Onneksi kuitenkaan mikään olotila ei ole pysyvä, ei se kaikista pahinkaan. Ja onneksi Reetta tuntuu olevan niin perusvahva ja -positiivinen tyttö, että löytää kyllä sen voiman, millä näistä mennään. Yhtä kaikki, juuri nyt se on kamalaa, ja kaikki sanat tuntuvat tyhjiltä.
Ja kun syöminen on vaikeaa, on kaikki muukin kurjaa. Auttaisikohan mehujää? Olette varmaan kokeilleetkin.
Parasta varmaan on kuitenkin se äidin syli, eikä onneksi koko ajan tarvitsekaan olla niin vahva ja reipas. Ihanaa, että äiti on siellä mukana koko ajan auttamassa. Kipumittari on loistokeksintö.
Hyvä, että äitikin muistaa välillä ottaa niitä aikalisiä. Kirveliä hieman miedompaa on kynteli, oletkos kokeillut?
Niitä elämää suurempia kysymyksiä myös tulee tulvimalla, eikä niihin vaan taida olla kenelläkään vastauksia. Ehkä kuitenkin, jonain päivänä, kaiken tämän jälkeen, huomaa jonkin pienen vastauksen kuitenkin saaneensa, mikä se sitten kenelläkin onkaan.
Vielä vähän aikaa, ja Reetta huomaa taas olevansa se tavallinen lapsi, jonka ulkonäkö on palautunut ennalleen, ja joka on taas löytänyt entisen iloisen itsensä. Tullut myös astetta vahvemmaksi ja entistä empaattisemmaksi tytöksi.
Toivottavasti pääsette pian sinne Ouluun, niin on tutumpaa kaikki.
Senhän varmasti tiedättekin, ettei sairaus ole rangaistus, ettei teistä kukaan ole mitään sellaista tehnyt, että tämän ansaitsisi. Ei kukaan ole. Elämä vaan ei ole oikeudenmukaista. Syöpä on tyhmää.
Suojelusenkeli on varmasti vierellä koko ajan, vaikka välillä sitä ei tunnu olevan olemassakaan. Ei ole suuttunut eikä pois lähtenyt.
Nyt vaan paljon lepoa sekä pikku potilaalle että äidille, jonka voimat varmasti ovat kovalla koetuksella ja menevät pienen tytön taisteluun aika lailla kaikki. Toivon, että löydät itsellesi tarvitsemasi lepohetket, jotta jaksat taas eteenpäin. Koska eteenpäin te kuljette, ja siellä on päivä taas kirkkaampi. Kaikkea hyvää teille sinne nyt niin rankkojen aikojen keskelle.
P.S. Jos sinusta tuntuu, että otan liikaa kantaa elämäänne, tai jos nämä kommentit alkavat jotenkin ärsyttää, niin sano vaan rohkeasti. Ymmärrän kyllä ja vetäydyn sitten takavasemmalle hiljaisemmaksi seurailijaksi.