ITI

Taas olen märissyt, kyyneleet vain roiskuneet. Ne ovat helpotuksen ja onnen kyyneleitä. Sillä nyt +9 päivänä on voitu arvot mitata, kantasolu on siis itänyt. Leukkarit 0,2 ja neutrofiilitkin mitattavissa 0,06. Uskomattoman nopeasti, yleensä sitä odotellaan kuulemma parin kolmen viikon paikkeilla. Kenties siitä syystä kivut terästäytyivät, crp nousi 24:een, huono olo valtasi. Kaikki kun liittyy kaikkeen. Tällä hetkellä morfiinia menee pienillä paukuilla koko ajan, jottei kivut aaltoile niin valtavasti. Suukin on helpottanut niin, että on mehujääpalat maistuneet. Niitä on mennyt hulppeat 260 milliä. Tässä vaiheessa seurataan käänteishyljintäoireita todella tarkkaan, ihoa, maksaa ja suolistoa. Eli ei todellakaan passaa henkseleitä vielä paukutella yhtään mihinkään, mutta saan kait tuntea suunnatonta huojennusta. Yksi etappi on saavutettu. Reetta tuossa on iti-tekstaria sukulaisille selitellyt, sanoi myös ettei hän nyt vielä onnesta märise. Mutta olemus kohosi heti, huumori puskee pintaa ja tsemppiä alkaa näkymään.
Viime yön jäljiltä olen ollut suhteellisen zombi. Yöllä sovimme Reetan kanssa, että saan ottaa päivällä tirsat pitkästä puhelusta johtuen. Tuon itämisuutisen jälkeen iski jälleen valtava matalapaine, turnausväsymys ja päänsärky. Yksi stressitekijä laukesi, poks. Kaivauduin lattialle kauneusunilleni. Reetta suuttui siitä valtavasti, sillä en olisi saanut. Suutuksissaan poisti minun puhelinnumeronikin kännykästään, koska ei enää kuulemma saa soitella kun äiti haluaa unohtaa koko lapsen sairaalassa olon. Oli kuulemma äitinsä hylkäämä lapsi, raukka niin yksin tässä maailmassa ja äiti vaan aikoo nukkua. Siinähän napisi, annoin unenhorteessa kännykkänumeroni takaisin, jonka neiti aikaisemmin raivoissaan poisti. Johdonmukaisuuttako lie, mutta pidin pintani ja vedin tirsat. Kyllähän helpotti ja lapsella oli kaikki asiat hyvin dvd:tä katsoessa. Nytkin on ihan sama olenko täällä vaiko eikö, elokuva on niin jännä. Äsken sain komennon, etten huomenna saa poistua huoneesta minnekkään, sillä eilinen poissaoloni kismittää yhä. Enkä saa myöskään nukkua päiväunia, sillä en kuulemma huolehdi tarpeeksi lapsesta. Kauheaa pomotusta. Teimme diilin, että mikäli olen seurana pitkin yötä ja unet katkeaa, niin pakko minun on saada nukkuakin. Levänneenä on paljon vahvempi kaikkeen. Olen kuin uusi ihminen, ehkei kuitenkaan ollut kauneusunista kyse. Kampaus oli jälleen todella vinossa ja rasva tirisee naamasta, haisen tunkkaiselle. Mutta mieli on kuin pienen lottovoiton saaneella. Ainakin kymppi tuli!

Tässä illansuussa Reetan kanssa oli puhe iskän kuntoilusta. Siihen Reetta huolestuneena, siis tekeekö se punnerruksia, vatsaliikkeitä ja lenkkeilee. Kunhan siitä ei tulisi anorektikko. Ettei vaan menisi överiksi. Eli seinilläkin korvat on, sillä puhuimme yhden hoitajan kanssa kuinka yleisiä syömishäiriöt ovat. Tässä sairaalassa kun hoidetaan niin monia sairauksia. Reetta siinä kuunteli jutustelua liiallisesta liikkumisesta ja siitä mihin se saattaa johtaa. Nyt oli huolissaan, jos isästä tulee liika ohut ja joutuu sairaalaan rasva- ja ravintotankkauksiin. Otimme siis hätäkaijutinpuhelun iskälle. Kerroimme Reetan huolen ja saimme helpottavan vastauksen; siitä ei ole pelkoa. Se höystettynä naurulla. Johan Reetallakin huoli laukesi. Voi pientä! Siis Reettaa!