JOU JOU LUTTINEN

Eilen viimeisellä sädehoitokeikalla Reetta sai itselleen muistoksi lehmän, Luttisen. Luttinen on sellainen jou, jou, hip hoppari ja räppäri. Mustavalkoinen, jolla on sininen huppari. Luttinen on tärkeä kaveri, jonka kanssa voi leikkiä. Jou, Jou! Yöllä Luttinen herätti, oli ensimmäistä yötä uudessa paikassa. Silloin piti soittaa minullekin ikävää. Kello oli vähän yli yhden. Aikamme keskustelimme ja uni voitti.
Eilinen oli rankka ja jännä päivä. Reetalle päivä oli todella hyvä, selkeä ja tavoite saavutettu. Nyt minulla on uusi terve kantasolu, syöpää ei enää ole. Koen olevani terve. Uskomaton asenne. Miten itse sitten pärjäsin, ei tarkkaa havaintoa. Kun Pasi oli leikkurissa, minulle iski valtava uupumus ja päänsärky. Reetta meille pedin jumppapatjalle lattialle petasi, hieroi kasvojani ja heilutti päänahkaa. Samalla huoneeseen saapui sairaalaklovnit kummastelemaan, kumpi on potilas. Selitin olevani telepaattisesti mukana, makaan itsekin lähes horteessa, kun ukkokulta on kanttuvei leikkurissa. Näyttivät ymmärtävän, muka...
Itse operaatio suoritettiin Reetan huoneessa. Kaiken kaikkiaan siinä meni reilu tunti, mukana kaksi sairaanhoitajaa ja lääkäri. Välillä piti Pasi "elvyttää", sillä nupissa pimeni ja paineet laskivat. Petasin jälleen pedin lattialle, syötin, juotin ja jalat koholle. Alkoi väri palautumaan kasvoille. Pasilta otettiin noin 400 milliä kantasoluja, joista käytettiin reilut 300 milliä. Ensin Reetalle tehtiin venesektio, eli imaistiin verta noin 150 ml, jottei arvot kohene liikaa. Sillä kantasolun mukana saadaan myös punasoluja. Veriryhmä heillä on sama, joten siinä ei ollut odotettavissa reaktiota tiputusvaiheessa. Pasi oli hiukan tokkurassa lääkkeistä ja nukutuksesta johtuen. Olen siis ajeluttanut pyörätuolilla osastolta toiselle, sillä vessaankaan ei saanut mennä yksin.
Kantiksen jälkeen Reetta otti pitkän suihkun lauleskellen, söi banaanin ja joi kaakaota. Sitten tulikin jo uni, enkä ihmettele yhtään.
Itse raahauduin kaupungin kautta asunnolle. Olin niin poikki. Tilasin lasillisen kuohuviiniä ja valkosipulietanoita, juhlan kunniaksi. En nimittäin ollut tajunnut syödä ja juoda koko päivänä. Olin vain panikoinut, pelännyt, ollut horkassa, hukassa, hajalla, yrittänyt pitää itseä koossa, olla reipas ja läsnä. Aivan zombi rooli. Asunnon avaimetkin löytyi käytävästä naulakon alta, hukkasin kengät jalastani ja niin edelleen.
Seuraavat päivät menevät luulatavasti Reetalla ihan hyvin, mutta sen jälkeen arvot tulevat laskemaan ja mitä se taas tuo tullessaan. Tänään olemme siis päivässä +1, uuden ajanlaskun alussa. Toivottavasti matka on turvallinen... Olen niin valtavassa pelkokrampissa, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. En uskalla kauheasti huokailla saati nauttia mistään. Kukako tällä hetkellä on kaikkein vahvin, sehän on Reetta itse. Onneksi neidillä on kyky pitää lippu korkealla ja toimintaa yllä.
Tuula oli kirjoittanut loistavan vastauksen minun päätäni vaivanneisiin seikkoihin. Avasi omiakin ajatuksia selkeämmin. Jokainen uusi päivä on arvokas ja saavutus, kuinka kiitollisia niistä olemmekaan. Uusia mahdollisuuksia täynnä. Kuinka suuri lahja uusi kantasolu voi olla täysin tuntemattomalle läheiselle.



Olipas tullut kommentteja, kiitos. Olen saanut myös paljon sähköpostia, tekstareita, puheluita joihin en juurikaan ole vastaillut, kiitos kaikille. Kyllä se varmaan jostain täältä mun sähköpostiosoitekin löytyy, mutten tiedä mistä. Itsellä nääs näkyy eri seikkoja kuin teillä... niin mää ainakin luulen. Näen mm. päivittäiset kävijämäärät, jotka ovat olleet hulppeita. Eilenkin yli 600. On kiva myös seurata missä seurataan, on paljon maita joita en edes kartalta osaa hakea, mutta niissäkin on omat lukijansa. Singabore, Portugali, Thaimaa, Amerikka kokonaisuutena, Pohjoismaat, Venäjä, Keski-Euroopan maat jne, jne... Joskus olisi kiva saada kommentteja vesien takaa, ihan jostakin kaukaa... Näen myös moniako ihmisiä on yhtä aikaa linjoilla, sekin on hämmentävää. On kiva seurata erinäisiä diagrammeja, taulukoita ja exeleitä, miten luetaan. Niin se mun sähköpostiosoitteeni on tiina.piippo@kotinet.com, mietin kovasti annanko sitä näin julkisesti, sillä se on minun yksityisyyttäni. Hah! Olipahan taas elämän ristiriita, valtava loikkaus uskalluksen puolelle.