Yhtenä aamuna paikatulla pyörälläni odottelin vihreitä. Viereen karautti omalla vaihdepyörällään mies, sporttinen, shortseissaan, rusketuksessaan ja varvastossuissaan. Siinä sitten samaan aikaan ylitimme suojatien ja lähdimme samaan suuntaan. Tunsin iteni todella sporttiseksi liehuvassa koltussani. Mies polkaisi ruskettuneilla pohkeillaan ja varvastossuillaan vaihdepyöränsä vauhtiin. Minä ajattelin pysyä imussa, eikös silloin ole kevyempi ajella... Siinä minä hulmusin mekossa, yksivaihteisellani läähättäen. Mies paransi vauhtia ja vilkuili olkansa taakse. Siellä minä vain tulla läähätin. Varmaan luuli jonkin sekopään seuraavan. Miespolo päätti vaihtaa puolta, kait karistaakseen minut. Jatkoin yhä samalla tahdilla, pysyin toki omalla puolellani. Olinkin siis ennätysajassa sairaalalla. Kunnon happihyppely sillekin aamulle. Piti oikein jarrutella, että kerkesin kääntyä risteyksessä.
Rasittunut jalkani oirehtii uudella tavalla. Nyt se turpoaa jalkapöydästä niin, ettei sandaaliin kohta mahdu. Ilmeisesti tämä korkea huoneen lämpötila +25-27 lisättynä kosteudella ja paikallaan ololla. On lymfat hiukka jumissa. Ärsyttää. Onneksi sain sen pyörän parissa päivässä takaisin käyttööni, muuten olisi aika sitkeitä nuo etäisyydet taivaltaa. Pasi oli nyt huolissaan pyörän raskassoutuisuudesta, kuulemma ketju liika tiukalla. Paas kattoo koska se paukahtaa. Jännää.
Pasi lähtee kotiin ehkä tiistaina, kunhan saa laput pois selästä ja kärsii istumaan. Pakko päästä laskemaan lapset ja elikot kodinkin suunnalla. On hyvä saada koululaistenkin rytmit raiteilleen. Niin ja ennenkaikkea isovanhemmillekin pieni hengähdystauko on paikallaan. Kuinkahan elikot taas soputuvat kaupunkiasumiseen, sillä maalla on niin mukavaa. Väinö oli saalistanut jäniksenpoikasen, ainakin takajalan oli tuonut näytille. Lapsilla on paljon puuhaa pihalla, pelloilla ja luonnossa. Kuulemma naapurinkin tyttö on päässyt yökylään meidän mummulaan, maalle.
Reetan hiukset ja ripset jatkavat kasvuaan, ihme kyllä. Saadut lääkkeet saattavat kyllä irroitaa ne. Olemme kokeilleet nykiä, vielä on tiukassa. Neiti puki yllensä uudet kouluvaatteet, jotka ostimme ennen tänne tuloa. Myös pinnejä on päässä päivittäin, sen minkä ne pysyvät.
Aamulla Reetalla tökkäsi hoitohenkilökunnan kanssa henkilökemiat. Ei ne aina natsaa, tänään ei sitten niin ollenkaan. Sen kyllä neidin ilmeestä pystyin tulkitsemaan. Oli hiukka murhaava katse, kädet puuskassa ja erittäin yhteistyökyvytön. Kauhea polemiikki saada yhteistyö käyntiin, meinasin jo itsekin ottaa loparit tai edes lakisääteisen tauon. Reetalle kun ei oikein lässytys, paskakielinen pehmoilu pure. Ei nämä hommat nöyristelemällä kummene, neiti vaatii toimintaa ja rempseyttä. Napakkuutta. Nyt kolmen tunnin taistelujen jälkeen neiti on ihana oma yhteistyökykyinen itsensä. Tosin minun paikkani on kuulemma vain ja ainoastaan huoneessa. En saa edes kahvia hakea, tarjotinta viedä. Vessakäynnillekin pitää tehdä anomus. Äitinä olo on sellaista vieterin venytystä äärimmilleen.
Illalla kun fillaroin asunnolle, yksi nainen yritti pysäyttää minut heilumalla edessä. Kirkkaan punaiset hiukset, jalka vertavaluva, kääreessä, humalassa tai muissa aineissa. Muitakin ohikulkijoita oli paljon ennen minua, jälkeenikin tuli. Mietin kuuluiko minun pysähtyä auttamaan. En pysähtynyt vaan kehotin menemään ensiapuun. Sairaala oli nääs kadun toisella puolella. Kotipuolessa olisin toki ollut huolissani, pysähtynyt auttamaan. Meninkö jo näin valtavirran mukana, etten noteerannut vaan jätin sinne huitomaan. Morkkishan siitä jäi.
Olen myös törmännyt kielimuuriin. Siwassa myyjäparka meni paniikkiin, kun yritin pohjalaisittain asioista kysellä. Minulla on iso ääni, nopea tempo, tietty nuotti ja omat sanat. Kaiken tämän lisänä käytän myös elekieltä ja käsimerkkejä. Jouduin asiani uudestaan moneen kertaan tavaamaan, jankkaamaan ja lopulta myyjä sai puistettua päätään. Eli en siis saanut sitä mitä halusin, mutta onneksi vastauksen sentään...
Haluamme täältä pikimmiten kotipuoleen, sillä en ihan oikeasti taho jaksaa analysoida kaikkea tässä ihmeellisessä maailmassa. Kotipuolesssa on niin tuttua ja turvallista. Taksikuskitkin ovat uniformuissa, eivät paidanretkuissa. Kuskit nousevat auttamaan ja avaamaan ovia, eivät odota asiakkaan itsepalvelevan itseä. Taksit ovat myös siistejä, toisin kuin täällä. Välillä ilettää istua penkillä. Kauppojen maksupäätteetkin ovat todella törkyisiä, eipä bakteerikammoisena taho uskaltaa mihinkään koskea. Tämä on niin vieras ja ihmeellinen maailma, ihan on pää pyörällä koko ajan. Tietenkään eihän meidän pakko ole koko aikaa olla uteliaita, mutta minkä sitä tavoilleen voi. Reetta on ihan samanlainen, koko ajan kyseenalaistaa, havainnoi ja ihmettelee. Sellaisia me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti