Olen tainnut joskus mainita aamuvirkkuudestani, tänäänkin nousin ylös ennen seitsemää. Olisin kyllä saanut nukkua vielä vaikka kuinka, mutta uni loppui. Olen lähettänyt Reetalle tsemppiviestin sädehoitoihin ja muille tytöille koulunaloitustsempit. Pasi puolestaan vetää sikeitä, eikä aamuvirkkuudesta ole tietoakaan.
Joka ikinen yö herään kauheaan paukkeeseen. Viime yönä tarkistin jopa kellon, 02.22. Silloin saapuu Hesari. Mietinkin kuinka pehmeähkö lehti voi pitääkin sellaista meteliä kömpiessään luukusta sisään. Ovatko meidänkin omat lehtemme yhtä äänekkäitä, mutta emme kuule niiden jyskettä laatikolta saakka. Ensimmäisenä yönä luulin ihan oikeasti, että joku rynnii huusholliin tai sängystä putosi pohja. Alan siis tottua, kenties kuukauden kuluttua minulla ei ole hajuakaan Hesarin sisääntulosta.
Olen löytänyt itselleni mieluisen paikan keittokomerosta. Läppäri on pienellä pöydällä, välillä sen saa nostettua ikkunalaudalle. Jakkara on korkea ja kahvinkeitin käden ulottuvilla. Kaikki on todella lähellä. Keittiössä on myös pieni ikkuna. Tämä on kolmas kerros. Ikkunasta näkyy taloja, paljon erilaisia kerrostaloja. Kattoja, sumua, onneksi myös kauniita puita. Suoraa edessäpäin on rennon oloinen riippakoivu, tykkään siitä. Iltaisin kun valoja käytetään pääsee näkemään huusholleihin. Yritän opetella tajuamaan maalaisena myös sen, että meillekin päin näkyy. En todellakaan ole mikään verhojen suurkuluttaja, haluan valon virtaavan... Eilen mietin millaista on elää koko elämä kerrostaloissa, kaipaako maan tasalle. Onko olo kuin häkissä, kanalassa, tehotuotannossa. Olen itsekin aikojen saatossa asunut jos minkälaisissa paikoissa. Myös kaupungissa ja kerrostalossa. Mutta olisiko minusta asumaan vielä ja jatkuvasti. Kotona on niin vapauttavaa vedellä avonaisista ovista, yökkäreissä omalla pihalle ja paljain jaloin. On niin helppoa olla hetkessä yhtä ympäröivän luonnon kanssa. Täällä se täytyy lähteä asiasta tehden avaimien ja lukkojen kautta hakemaan. Toki tälleen aamutuimaan riittänee ikkunasta katselukin.
Kun tuo riippakoivu heittää lehtensä näköyhteys naapuritaloon paranee entisestään. Siellä häärää keittiössä suuri, vanhahko mies. Sillä on housut liika korkealla ja kireät. Eläkeläinen, yksinäinen. Eilenkin mietin, että siksikö juuri hän on niin iso, koska viihtyy keittiössä. Mitä tästä opimme? Voisin minäkin siirtyä läppärini kanssa muualle jääkaapin kyljestä. Telkkareitakin pystyy seuraamaan, tekstejä ei onneksi lukemaan. Osa ei avaa koskaan verhoja. Kuinka voi elää avaamatta verhoja. Sairaalassakin avaamme joka ainoa päivä verhot. Reetalle on tärkeää aistia mitä ulkona näkyy. Eilen yksi kokenut hoitaja katsoikin meidän ikkunastamme ulos ja mietti näkymää. Ei ollut koskaan aikaisemmin katsellut mitä niistä ikkunoista näkyy. Enhän minä voi lastani pimeydessä pitää, hoitaa ja kasvattaa. Reetta on niin luontoihminen, että haluan ehdottomasti säilyttää senkin vähäisen yhteyden avaamalla verhot. Enkä usko, että auringonsäteistä, sateenkaaresta, linnuista, pilvistä, puista tai ikkunanäkymistä haittaakaan on. En ainakaan ole tajunnut olevan. Tämän viikon aikana olen itsekin huomannut jälleen kuinka tärkeää on säilyttää kosketus luontoon edes ikkunoiden kautta, kun ei voi päästää luontoa niin lähelle kuin kotona.
Mietit varmaan, kuinka kaheli olen. Entäs sitten. Olemme osa luontoa ja meille luonnolla on niin paljon annettavaa. On ihana hämmästellä, nauttia, oivaltaa ja arvostaa sitä. Tälleen kerrostalovinkkelistä asiaa mietittynä oma piha nousee jälleen arvoasteikolla, samoin tutut metsät ja maastot. Aakeus ja laakeus on myös osa sielunmaisemaani. Täällä pitää niin keskittyä noihin nousuihin ja laskuihin, nyppylöihin.
Enköhän ole jälleen valmis ottamaan tämän päivän vastaan. Tänään on päivä -3. Niin se aika kuluu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti