Eilen luin elämäntaito-oppaita. Ruokaoppaita. Rentoutusoppaita. Joogaoppaita. Olen kriisissä itseni kanssa. Yritän ymmärtää, hahmottaa kroppani huuteluja. Tarpeita. Vaatimuksia. Enpä tiedä olenko saanut kiinni mistään, oljenkorrestakaan. Outo yhtälö tämä mieli yhdistettynä runkoon. Kriisipesäke. Mitäpä muuta nämä jatkuvat oirehtimiset ovat. Kunpa saisin edes jostakin hitusen otetta, tunnistaisin ja osaisin tehdä järkeviä muutoksia.
Nostin hääkuviamme myös piirongin päälle. Muistuttamaan. Piristämään. Saamaan aikaan morkkiksen. Analysoitavaksi. Kyllä niitä muksut ovatkin pyöritelleet, tutkineet tarkkaan. Pian meillä on neljästoista hääpäivä. Eikös kaksi kertaa seitsemän ole neljätoista. Eikös seitsemän vuoden välein pukkaa kuulemma parisuhdekriisiä. Ainakin jostakin olen joskus oppinut. Olenkin Pasille tuosta muistutellut, että tämä on ollut kriisin vuosi. Seuraava onkin sitten yhtä hekumamössöä... Vastauksena tuhahdus ja päänpudistus.
Yksi, ehkä raivostuttavin kriisi, on kun minulle paukahtaa uusi luku ikään. Ikäkriisi. Olenkin jo useita viikkoja miettinyt kuinka profiiliani muutan. Annanko olla yhä valheellisesti 41. Muutanko reilusti 42. Lisäänkö +1. Vai vaihdanko pysyvästi 25???
Olen myös tehnyt ajatustyötä kymmenen vuoden päähän. Olenko silloinkin yhtä hukassa. Yhtä raihnainen, vielä raihanaisempi. Käytänkö tekohampaita ja rollaattoria. Onko syöksykierre itseni kanssa yhtä rajua vielä silloinkin. Tunnenko itseäni yhtään paremmin. Olenko jo mummu. Voiko lievänä viiskymppisenä jo olla pois pelistä täysin, haahuilla vielä enemmän. Löydänkö viimeinkin itseni. Olisi hauskaa olla jo mummu. Olisivatko meidän lapsemme jo silloin kypsiä vanhemmuuteen? Tuo pisti miettimään, lievinä parikymppisinä. Jos noin niinkuin vertaa itseensä siinä iässä, niin ei päätä eikä hantää... Paras alkaa valistamaan oikein olan takaa, kertomaan elämän realiteetteja. Onneksi minä, juuri minä itse, pystyn kasvattamaan täysipäisiä kriisittömiä uusia tulevaisuuden toivoja. Ei siis hätäpäivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti