HORJAHDIN

Ajatukseni horjahtivat, huolet heilauttivat. Mutta en anna niiden iskeä valvetajuntaani, menköön liskojenyön piikkiin ja pysykööt siellä. Nyt alkaa olla viikko reissua paketissa, paljon on viikkoonkin mahtunut sarkaa ja tarinaa. Oi voi. Meinaa kaihertaa ikävä muitakin tylleröitä, mutta sitä en halua vielä ääneen märistä. Saati tunnustaa. Turnauskestävyyteni horjahtelee jo tässä vaiheessa. Olen säälittävä raukka, nyt pitäisi kovettaa itsensä ja kasata uudelleen.
Tuohon siirtoon liittyen on tullut myös uusi mutka, tai miksi ajattelisin että mutka voihan se olla mahdollisuuskin, matkaan. Perjantaina Pasin operaatioon tarvitaan kaksi lääkäriä mukaan. Kyseisen osaston molemmat lääkärit. Näin ollen osasto jäisi ilman lääkäreitä siksi aikaa. Henkilöstöpula. Rähmä. No onneksemme ratkaisu on jo keksitty. Pasi operoidaankin jo torstaina alkuillasta. Siis Reetta saakin uudet terveet kantasolut jo torstaina. Jihuu, se tuntuu hyvältä. Eli neiti käy torstaina vielä säteissä suunnitellusti ja sen jälkeen tankkaillaan uudet. Eli Pasin projekti aikaistuikin päivällä. Tänään kokeet, tarkistukset, keskustelut ja illalla osastolle. Onneksi asiat vyöryy kohti tavoitetta. Mutta kyllähän välillä horjuttaa, kun kaikki etenee kuitenkin niin nopeasti.
Jalkanikin horjuttelee, se ei ole raukka ehtinyt korjaantua oikeastaan ollenkaan eilisestä. Meninkin eilen aamulla portaissa ajattelemaan, että kappas pääsen jopa sujuvasti alaspäin. Muuten se portaissa liikkuminen on sitä ja tätä, ähinää, vaappumista ja horjumista. Mutta eikös hyötyliikuntaa kannata harrastaa, kolmas kerros enkä käytä hissiä. Jokaisella asialla on puolensa. Ja paskat!
Tuosta edellisestä rumasta sanasta tulikin mieleeni ne yhden aamun hevosenläjät. Niitä kun mietin. Muuan ilta sain siihen vastauksen, ratsupoliisit. Niitä kopsutteli kaksin kappalein liikenteen seassa. Eilen kun länkkäsin, niin tajusin niiden menneen päin kiellettyä ajosuuntaa. Koskeeko liikenteen seassa olevia hevosia autojen, jalankulkijoiden vai ratikoiden säännöt. Kuinka ne luokitellaan, lokeroidaan. Tietty kun poliisit istuu selässä, niillä on oikeus "ajella" hälytysajossa  ja työtehtävisssä missä vaan. Ei sen puoleen, en minäkään aina täällä noita liikennesääntöjä tottele. Olen mennyt päin punaisia jo monesti, sillä täällähän kuuluu elää hektisesti. Ei ehdi odottelemaan vihreitä. Joissakin valoissa olen nöyrästi vain odottanut, kun kaikki muut loikkivat miten haluavat. Yhteen asiaan en ole onnekseni syyllistynyt, saatuneesta syystä. Juoksemiseen. Miksi kaikkien pitää juosta. Mummelitkin juoksevat rollaatoriensa ja vetokärryjensä kanssa. Mistä he voivat myöhästyä? Jos linja-auto meni, niin muutaman minuutin päästä tulee uusi. Mitä sitä vauhkaamaan. Meilläpäin autoja menee kaksi vuorokaudessa, siihen on ehdittävä. Ei auta edes juoksemiset, on oltava silloin kun se tulee. Ennakoitava ja oltava aikatauluissa. Noustaan ylös ja hoidetaan hommat ajallaan, ettei myöhästellä. Helppoa.
Olen noussut ylös kuuden huitteilla. Pasi vetelee sikeitä yhä. Pyykkikone lopetti juuri pesunsa, lähden ripustelemaan rätit. Ajattelin tehdä eväätkin tälle päivää.
Kerroin kaverilleni Teemun kanssa käymistäni keskusteluista. Meinas ystävä ääneen nauraa, kaikkea sitä! Menimme aika syvällisillä vesillä. Sillä Teemu kertoi opiskelleensa kuinka tyttöjä tehdään ja todennut sen toimivaksi. Nääs poikasiittiöt ovat vilkkaampia ja niillä on lyhyempi elinkaari. Näin ollen piti jonkin tuntimäärän puitteissa suorittaa operaatio, jotta se osuu kohdalleen munasolun irtoamisen kanssa. Näin jäljellä on vain tyttösoluja. Ja naps, siten tulee tyttövauva. Eli meidän kohdallame teoriaa pitäisi soveltaa käänteisesti, niin sikäli mikäli mieleen juolahtaisi haluta kossipoikia. Mutta uskon ettei juuri nyt mieleen juolahda... Tai olisihan se ihanaa, triplapoikue kenties... Hiukan haastetta elämään.
Reetta sieltä reippaana soitteli, oli lähdössä säteille. Aamupalaakin oli nauttinut ja suihkussa käynyt. Pienellä aikaisia aamuja, kuudelta ylös, puolelta suihkuun se on sellainen lapsella sädehoidon aikataulu. Kas näin olen horjahdukseni oikaissut, ryhdistäytynyt. Tästä tulee hyvä päivä. Päivä -2!


P.S. Kiitos Tuulalle viestistä, ihana kuulla onnistunut tarinasi!!! Olen monia monia kertoja miettinyt, mikä saa ihmiset olemaan mukana tässä meidän savotassamme. Luulisi sinun ja monien muidenkin, jotka ovat parantuneet ja päässeet pois tästä oravanpyörästä haluavan unohtaa ja jättää sen taakseen. Miksi omia haavoja, muistoja ja arpia pitää muiden kautta repiä auki. Olenko itse pian samanlainen, kidutan itseäni jälkeenpäin... Yksi äiti sanoikin, että ei tiedä miksi, pitää vain elää mukana. Tuleeko jossakin vaiheessa halu sulkea tällainen kokemus niin taka-alalle, ettei halua ajatellakkaan siihen suuntaan. Ristiriitaista, eikö? Toki olen myös sitä mieltä, että syöpä on elinkautinen, ei siitä varmasti koskaan pääse kokonaan irti. Samalla olen todella kiitollinen teille kanssakulkijat, kohtalontoverit. Puhumme niin samaa kieltä, vain saman kokenut täysin tuntematon, voi tuntea samat tunteet. Ymmärtää mistä on kyse. Huh!!!