SE TUNNE...

Aamulla herätessäni minulla oli se tunne. Se tunne on todellisuutta, kaipausta, silmitöntä ikävää. Se tunne, kun levollinen uni loppuu ja vähemmän levollinen todellisuus puskee tajuntaan. Se tunne, joka pohjautuu tietoon, ettei Reettaa ole tänäänkään. Vaikka unessa oli, voi kuinka olikaan. En edes muista tunnehuuruissani sitä unta, mutta sen tunteen muistan kuinka Reetta oli. Reetta oli niin todellisen tuntuisesti, että sekin riittää tämän päivän tunteeksi itselle, se tunne, että oli ja kävi.               
   Onneksi tämä arkikaan ei ole pelkkää tunnehuuruista tuskaa, sillä onhan minulla mitä muistella. Aivan mieletön määrä on materiaalia mieleni sopukoissa ja ihan oikeaa käsin kosketeltavaakin materiaalia, tauluja, vaatteita, tekstejä, hajuvesiä, kaappien syövereistä ja mitä yllätyksellisemmistä paikoista löytyy. Tai siis tulee vain vastaan. Eilen käsiini tuli Reetan maalama sudenkorentotaulu kahden vuoden takaa. Samalla aihe, eli sudenkorennot, palauttivat mieleeni niiden merkityksen minulle voimaeläimenäni. Voimaa, rohkeutta, enkös minä juuri sitä tarvitse. Tänäänkin.
   Se tunne kun menin haudalle, heti aamutuimaan. Onhan se ristiriitainen, vellova, pysäyttävä, samaan aikaan kiitollinen ja haikea. Eihän vanhempien kuuluisi mennä lastensa haudoille, marssijärjestys on pielessä. Epäreilua! On! Tupisin raivoisia tunnemyrskyjä ja tunteideni aallokkoa ääneen. Häiritsen joidenkin aamuista hautarauhaa, pahoittelin lähtiessäni möykkääni. Mutta samalla se tunne siitä kuinka pelkäsi lapsensa puolesta niin kauan, niin paljon ja niin kokonaisvaltaisesti. Se pelon tunne ja pakokauhu on pois, voi mikä tunnetila se onkaan, olla peloton. Yhä. Enkä yksistään omasta näkökulmastani itsekkäästi asiaa ajattele, voin vain kuvitella ja lukuisia kertoja Reetan kanssa keskustelimmekin siitä epätietoisuudesta ja pelosta jota hänkin koki, vuosia. Kuinka se söi lastakin, jatkuva taistelu, aina uudestaan ja uudestaan. Kuinka kovilla paukuilla ammuttiin, se tunne kun lapseen virtasi sellaiset myrkyt, että vieressäkin heikotti. Vahvana tunteena napakassa aamutuulessa hautakummulla oli jälleen mieletön kiitollisuus ja samaan aikaan yhä se, että näin on Reetalle parasta, hyväksyntä. Toki omissa tunnemylläköissä käy aina kaikkien asioiden kääntöpuoletkin ja vastakohdatkin vellomassa. Kuinka muka voin hyväksyä? Kuinka muka voin olla kiitollinen? Onnekseni voin. Ainakin toistaiseksi.
   Se tunne kun jälleen haudalla tuuli niin, ettei kynttilät tahtoneet syttyä, saati sitten palaa. Se tunne kun tajusin, ettei siellä ollut tälle aamulle yhtään elävää liekkiä. Harmitti, harmitti myös oma eilinen haudalla käymättömyyteni. Samaan aikaan näin öljykynttilöiden sammuneen tuulessa, tiedostin niiden tuulessa sammuneen, kesken. Samoin kun lapsenikin sammui kesken, kun paha ja voimakas syöpätuuli oli liian voimakas ja sammutti elämänliekin.

   Päivittäin käyn läpi ja koen yhä uudelleen sen tunteen, kuinka Reetta katsoi minuun viimeisen kerran, kuinka hän päästi irti ja kuinka päästin hänet menemään. Se tunne kun näkee monitorissa pelkkiä punaisia nollia ja se tunne kun tietää että monitorin ääni johtuu siitä, että siellä on pelkkiä nollia. Tunne, kun menettää lapsensa. Se tuntuu kuin sydäntä revittäisiin, äitinä minua elävältä raadeltaisiin. Se tunne kun osa minua lähti lapsen mukana. Samaan aikaan olen tyyni, helpottunut ja niin tietoinen kaikesta. Kuinka raadeltuna ja henki salpautuneena voin vain katsoa ja pitää sylissäni kaunista lastani, urheaa taistelijaa, selviytyjää, jonka voimat eivät enää riittäneet. Ymmärrän häntä niin, kuitenkaan en tiedä kaikkea mitä Reetta kävi läpi viimeisenkin vuoden aikana, puhumattomana. Voin vain kuvitella verbaalisen ihmisen tuskan, kun ei saa ilmaistuksi itseään ja tahtoaan tarpeeksi ymmärrettävästi. Tunnen sen suunnattoman kiitollisuuden, kun hänen ei enää tarvitse kärsiä, taistella. Saa vain olla kivuton ja valonpolulla keveänä liidellä... Samaan aikaan olen aivan ymmälläni, yllätyn päivittäin omista tunteistani, ajatuksistani ja tästä todellisuudesta. On päiviä, jolloin en todellakaan ymmärrä mitään, itseäni, tunteitani... Sitten joku ulkopuolinen sanoo, että tietää juuri miltä minusta tuntuu. Onko se mahdollista, jos ei aina itsekään tiedä. On tärkeää, että voi saada myötätuntoa ja joku ymmärtää edes osan siitä mitä itse kokee. En voi itse ymmärtää mitä on menettää lapsi onnettomuudessa, silmänräpäyksessä. Mitä on menettää lapsi jo ennen syntymää. Menettää mahdollisuus omaan lapseen. Menettää koko elämänsä sairastanut tai vaikeavammainen lapsi. Mitä on menettää lapsi oman käden kautta, kun lapsi ei vain jaksanut. Lapsensa voi menettää niin monilla tavoilla, minä tiedän suurin piirtein kuinka omani menetin, mutta olen kuitenkin siitä yhä ymmälläni. Se tunne välillä kiukuttaa, jopa raivostuttaa, kun sanotaan että tiedetään juuri miltä minusta tai jostakin toisesta vanhemmasta tuntuu. Enhän minä pysty edes määrittelemään kuinka isä tuntee, koska se tunne on niin erilainen ja henkilökohtainen. Se tunne on niin äärimmäisen herkkä... vaikea kokea ja saada siitä kiinni.
   Eilen se tunne, kun tajuaa Reetan juhlista kuluneen jo/vasta kuukauden. Ajantaju on niin outo, silloin oli syksy nyt on talvi, kuitenkin vain kuukausi. Se tunne, kun tajuaa pian tulevan jo/vasta kaksi kuukautta kuolemasta, olemme yhä tässä, ilman suurempaa romahdusta. Oletin meidän menevän ja syvälle... kunnon pohjakosketukseen ja nokka ruvella. Onhan se huikea tajuta, että on ainakin tänne saakka kutakuinkin selvinnyt, näinkin. Tajuta, että tästäkin ajasta on selkeitä muistoja ja tuntea, että voi edelleenkin tuntea. Tunteiden sinkoilut ovat valtavat, tunnekaruselli pyörii välillä vimmatusti.

.
.
.

  
   Se tunne, kun maalatuttaa, kirjoitatuttaa, se tunne kun kädet eivät ehdi aivoitusteni mukaan. Sain näyttelypaikan reilun viikon päähän, saan siis oikeasti touhottaa tässä tunneilmaisussani. Maalaaminen ja uusien tekniikoiden opettelu on tehnyt hyvää, olen koukuttunut, kauhean innostunut jälleen ja pursuan ideoita. Yritän saada maalattua sitä tunnetta, sitä ajatusta, sitä "otsaketta" mikä mielessäni pyörii. Joskus onnistun ja aika usein en onnistu, mutta olenpahan yrittänyt. Se tunne kun on niin tohkeissaan, ettei tajua mitä ympärillä tapahtuu tai kuinka laajalle roiskuu. Roiskuu, myönnän ja laajalle, myönnän.
   Se tunne, kun istun luennolla jonka aihe oli aivot ja musiikki. Se tunne kun tajuan, että luennon aihe käsitteleekin eläkeläisten perheoikeutta. Se tunne, kun tajuan ja oikeasti ymmärrän, että olen ihan väärässä paikassa. Seitsemän minuuttia siihen meni kuta kuinkin, sitten hiivin takaa ja hissukseen nauramaan vääränä itselleni. Miten tällaista voikaan sattua, minulle. Tärkeä aihepiiri, mutta äitimme asioista hoitaessa melko monta nyanssia on tullut opittua ihan viime viikkoinakin, siksi siis lähdin kesken. Samaan aikaan tunne siitä, että pääsenkin takaisin roiskimaan, sillä jäi pahasti visiot kesken. Olihan se vapauttava tunne, olla väärässä paikassa.

   Pasi oli viikonlopun puukkokursseilla, minä typyjen kanssa kotona. Sain kuulla täyslaidallisen sanahelinää asioista joissa olen äitinä epäonnistunut. Se tunne kun kunnon ryöpytys ja tykitys ampuu kovilla ja kohti. Keneltäkähän lie sanaisen arkkunsa ja paukkujen napakkuuden perineet nuo meidän tytöt. Oikeastaan yhdellä oli ampumisen tarve, eli sinkoilu oli laajaa. Siihen sitten itkut, huutomyrskyt ja teatraaliset ovien paukuttamiset. Silloin se tuli minulle se tunne, tunteen nimi on kärsivällisyys. Kuinka minun elastiset lehmänhermoni vain venyivät ja koin tyyntä kiitollisuutta, että saatiinpas ulos moiset kuonat. Aikansa paukuttuaan, saimme huushollin isänpäiväkuosiin ja lähdimme ostoksille. Se tunne, kuinka meillä olikin kivaa ja kaikin puolin hyvä olla yhdessä, kun oli ilma puhdistettu. Samaan aikaan tunsin olevani onnistunut, sillä lapsemme eivät ainakaan kiltimmäksi ole tässäkään prässissä muuttuneet. Se on tärkeä tunne, he uskaltavat olla omia itseään.

   Se tunne joka on tavallaan jo olemiseni olomuoto, olenko onnellinen. Tuskin, varsinkaan tässä tilanteessa, kun olen menettänyt lapseni. Toivoisin voivani vielä joskus olla vähemmän onneton, onhan siinäkin tavoiteltavaa. Onnellisuus koostuu monista eri asioista, se on yleinen fiilis ja yleinen  vallalla oleva tunne. Onpahan mitä tavoitella, sillä onhan minulla kuulemma ne lehmänhermot... Tavoittelen vähemmän onnetonta olotilaa tekemällä itselle tärkeitä asioita ja sellaista mitkä lataavat paukkujani. Tästä aasinsilta maalaamiseen, taisi pohjamaalit nyt kuivua, menen jatkamaan... Se tunne kuinka värit sekoittuvat keskenään, se tunne kun saa näkyvää, jopa kaunista aikaan. Se tunne kun itsekin hämmästyy, minäkös tuon osasin tehdä. Tuntea voi niin monilla tavoilla ja niin monilla eri tunteilla. Tärkeää on mielestäni se, että yhä kykenee tuntemaan.