Eilen saapuminen sairaalaan iski taas todellisuuden pintaan. Miksi siellä olemme, mitä olemme kokeneet, mitä on edessä. Tuskaisten, hermojen ja väsyneiden vanhempien kohtaaminen oli jälleen rankkaa. Mikä paikka tämä on, miksi lapsemme joutuu tänne. Tämäkö meidän kohtalomme olikin, lapsemme kohtalo.
Yöllä valvoin muutaman tunnin. Kuuma, kostea, hikinen. Oliko se ilma, minä vai alitajunta. Olin valtavassa paniikissa. Halusin pois, kun tajusin sen olevankin todellisuutta eikä unta. Mutta se filmi jatkaa pyörimistään, on silmät sitten auki tai kiinni.
Samaan aikaan tunnen suunnatonta kiitollisuutta, helpotusta, että olemme jo näinkin pitkällä. Olemme lähellä tavoitetta, se siintää jo todella lähellä. Olenko siihen valmis. Kuinka edes voin valmistautua. Olen malttamaton, nyt kun kaikki on ok, haluaisin aloittaa homman. Halki poikki pinoon, ettei mikään enää mutkistaisi. Mutkistuisi.
Olen omasta skitsoilustani todella raivoissani, mitä tässä vauhkoamaan. Otetaan askel kerrallaan. Nythän kaikki on todella hyvin. Saanko sen ääneen sanoa, kostautuuko hyvyyden huuteluni.
Tällaisessa roolissa olen siis viimeisen vuorokauden kieriskellyt. Tänään olin osastolla jo paljon levollisempi, loksahdin muottiin. Jos en olisi ollut levollinen, olisin todennäköisesti märissyt yhtä äänekkäästi kuin mitä tänään nauroin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti