AAMUPANIIKKI

Manantai aamussa mennään. Olen noussut ylös kukonlaulun aikaan. Minulla on paniikki saada taas kaikki asiat tehdyksi, kun en tiiä mitä päivä tuo tullessaan. Aamun verikokeet on toimitettu ja niiden vastausten mukaan mennään sitten jatkot. Jaoin aamulla viikon lääkkeet. Jotenki sekin tuntui oudolta, ristiriitaiselta. Jaanko vain tälle päivää vai koko viikolle. Sairaalajaksoilla kun yleensä lääkkeet tulee talon puolesta. Optimistina jaoin sitten koko viikolle. Lueskelin aamulla myös Syöpä-lehteä. Jotenkin sellainen lehtikin tuntui pahalta lukea. Siinä kerrottiin 19-vuotiaasta saattohoitopatilaasta, epäoikeudenmukaista. Muutenkin tieto tunnetusti lisää tuskaa. Olen aina välttänyt sitoutumasta kaikkiin seuroihin ja järjestöihin. Olen halunnut olla vapaa sellaisista sidoksista, mutta nytpä olemme sitten syöpäyhdistyksen jäseniä. Kädet vapisivat verikokeita ottaessa. En ollut epävarma osaamisestani, vaan siitä mitä ne kertoo. Reetta halusi illalla nukahtaa minun viereen, näytti nukkuvan aamuun asti. Jotenkin pienellä oli eilen taas itku silmässä. Hän murehti sitä, miksi hänelle tuli syöpä. Ei olisi halunnut sitä kenellekään muullekaan.