SELVISIHÄN SEKIN ASIA

Ensimmäisellä viikolla sairaalassa kyselin kuinka kauan iltaisin vanhempien kuuluu olla lastensa luona? Sain vastauksen, että vanhemmat odottavat lapsensa nukahtavan ja lähtevät sitten. Tämä lause ohjenuorana olen siis lusinut huippupitkiä päiviä. Odottanut, että Reetta nukahtaa ennen kuin voin lähteä. On iltoja, että olen nukahtanut sänkyä vasten ennen Reettaa. Yöhoitajat ovat minut puistelleet hereilleen. Nyt useiden viikkojen jälkeen muiden vanhempien kanssa juteltuani olen kuullut ettei tällaista sääntöä ole. Siis muut ovat lähteneet kahdeksan huitteilla, iltapuuhien jälkeen ja lapset ovat nukahtaneet itsekseen. Kukaan ei vain ole minulle tätä mahdollisuutta kertonut, siis uskaltanut kertoa. Välillä ajatus nukuttamisesta on ahdistanut itseä. Sillä emmehän me kotonakaan istu sängyn vieressä ja nukuta lapsia. Rytmihän kotona on se, että iltapalan jälkeen pisulle, hampaiden pesulle ja hyvää yötä. Olemme myös kehittäneet tekniikan halipulasta tai sylipulasta. Aina vanhempana ei tiedä, mikä lasta mietityttää tai miksi uni ei tule. Näinpä ennen nukkumaanmenoa asia on tuotu ilmi. Yleinen lausahdus on "minulla on kolmen minuutin sylipula". Eli ennen sänkyyn menoa on riittänyt muutaman minuutin rauhoittuminen sylissä ja sitten pää tyynyyn. Nyt sairaalajaksojen aikana minun pitää aloittaa vierottaminen, siis minullahan on oikeus jättää lapsi odottamaan unta.  Hoitohenkilökunta on sitä varten. Välillä onkin tuntunut, että neiti yrittää pitkittää nukahtamistaan, etten lähe. Ketjureaktio on valmis.