Vannomatta paras. Olen löytänyt vuosien saatossa itseni useita kertoja tilanteesta, että joudun kumoamaan puheeni. Esimerkiksi yläasteella vannoin, että lähden Ylivieskasta suureen maailmaan. Enkä ainakaan sellaisiin tuppukyliin kuin Nivala ja Kalajoki eksy. Eksyin kumminkin heti yläasteen jälkeen vuodeksi Kalajoelle opiskelemaan. Minulla oli kova hinku suureen maailmaan. Aikani siellä pyörinkin, mutta kaipasin pohojalaisia juuria, luontoa ja ihmisiä. Pinnallisuus ja ihmismassat eivät ole minun juttuni. Niinpä palasin sitten näille lakeuksille ja kas kummaa Nivalaan peräti kymmeneksi vuodeksi. Vannoin myös jääväni vanhaksipiiaksi. Hilma-mummuni sanoi aina minulla olevan siihen liian vilkkaat silmät. Niinpä päädyin naimisiin ja suurperheen äidiksi. En voinut ymmärtää vanhempia, jotka pukevat lapsensa vaaleanpunaisiin. Vannoin, että jos minulla on joskus tyttöjä, en niitä vaaleanpunaisiin pue. Kas kummaa kaikki lapseni ovat tyttöjä ja vaatevarasto pursuaa kaikki mahdolliset vaaleanpunaisen , pinkin, fuksian, liilan ja punaisen sävyt. Ne ovat täysiä hörhöjä päästä varpaisiin. Viime aikoina en ole ymmärtänyt hysteriaa joulun suhteen, enkä pintaliitoa. Kas kummaa, syyllistyin hysteriaan eilen. Siivosin jopa kaappeja, vaikka olen aina ihmetellyt miksi niitä pitää siivota juuri joulutohinassa. Rakennekynnet ja muodikkaat hiukset kulkevat aika kaukana minusta. No äsken yllätin itseni liimailemasta sellaisia vaaleanpunaisia valkonokkaisia irtokynsiä itselleni. Siis irtokynnet, vaaleanpunaiset, joissa on kimallusta nokassa. Ihan minun näköiseni! Kävin myös kampaajalla leikkuuttamassa hiukseni. Tessa suti mulle uuden mahonkiin vivahtavan sävyn hiuksiin. Toisaalta eihän sitä omaan surkeuteen saa jäädä ruikuttamaan, mutta aina noita omia tempauksia ei kuitenkaan ymmärrä. Hiukset vielä menee, mutta kynnet kummastuttaa... Oikeastaan haaveilen ulkoilututtavani itseäni kaverin kanssa illalla. Paas kattoo kuinka kiharrin taipuu näillä kynnenkopukoilla, ainakin nämä näppäimet kopisevat kivasti. Mutta paras olla taas vannomatta asioita, kun niillä on tapana jossain vaiheessa napsahtaa omaan nilkkaan.
Muistinpa juuri, että olen myös kapinoinut tietokoneita ja kännyköitä vastaan, en tule niitä koskaan tarvitsemaan. Missäpä nyt mennään, tietokoneajokortinkin ajelleet kaverit kuitteilevat minun viihtyvän koneella aika paljon nykyisin. Niin se maailma avartuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti