Maanantai on jo meidän ajantajussamme pitkällä. Siis kellohan on jo yli kahdeksan. Verikokeet otettu, toimitettu ja lähtökuopat kaivettu. Soittelinkin osastolle; joko me saadaan tulla? Kuulemma ei, ensin pitää odottaa tulokset. Maalaisjärjellä kun muka asiaa pähkäsin, niin luulin meidän sitten joutuvan tankkaukseen, jos arvot eivät riitä. Vaan eihän se niin menekään. Mikäli valkosoluarvot ovat riittävät, niin silloin hoidot voidaan aloittaa. Niitä ei korjata osastolla, vaan ne korjautuvat itsekseenkin sitten kotona... Siis mikäli ne eivät tälle päivää riitä. Nyt siis joko pakataan tai ei, lähetään tai ei. Odottelua on sellainen kolmisen tuntia. Voi hitsin pimpula, tämä on tuskaa. Olisin tehnyt tämän päivän itse silleen halki poikki pinoon asenteella, mutta muut päättävät. Viime viikkoiset arvot antavat ymmärtää, että hoidot pystyttäisiin aloittamaan.
Verna tuossa jo kyllä tuumasikin, että eikö se syöpä olekin jo kerran parantunut? Suunnitteli varmaan sellaista tuplien omaa biletysreissua Ouluun.
Eilen illalla Reettaa taas itketti. Huolena oli, missä äiti ja Verna nukkuu, kun hän on sairaalassa. Miksi tämän syövän pitikin tulla? Ja sitten loistava oivallus; eikö tämän syövän voisi antaa jo valmiiksi kuolleelle ihmiselle? Niinpä! Neiti on perehtynyt elintenluovutukseen ja elinsiirtoihin. Siitä se ajatus sitten lähti. Jos ihminen on kuollut vaikkapa liikenneonnettomuudessa, voidaan sopivia elimiä siirtää niitä tarvitseville. Eikö siinä samassa voisi siirtää syövän jo valmiiksi kuolleelle, sillä eihän se enää kuollutta haittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti