SYYLLISYYTTÄ

Tänä aamuna syyllisyyden tunne kumpuaa vahvana esiin. Syyllisyyttähän voi kokea ihan mistä vaan ja kuinka paljon vaan. Muutamia asioita ajattelin kirjata julkisuuteen. En todellakaan tiedä kokevatko muut ihmiset näitä asioita, mutta minä olen siinä loistava. Varsinainen itseni syyllistäjä.
Heräsin aamulla pitkän, levollisen hyvin nukutun yön jälkeen syyllisenä. Kuinka voinkin nukkua, kuin huolia ei olisi?
Nukuin koko sängyn leveydeltä ja pituudelta, ypöyksin. Kuinka voin nauttia kun saan nukkua yksin, olenhan kaivannut viikkoja kotiin?
En huolehtinut muksujen aamupalasta tai kouluunlähdöstä. He lähtivät kaikki kolme kerralla. Annoin heille pusut silmät kiinni sängystä. Hyvien äitienhän kuuluu huolehtia minipuolisesta aamupalasta ja pukea lapsensa?
Meinasin ottaa hermopultit Reetan lääkkeiden oton vaikeutta seuratessa. Neiti aloittaa yökkimisen ja haukottelemisen kun kuuleekaan, että pitäisi ottaa lääkkeet. Hyvä äitihän ymmärtäisi tämän ja hakisi siihen ratkaisua? Minä vain komennan ottamaan ja nielemään. Ei ole vaihtoehtoa. Jos oksennat ne niellään uudelleen, piste.
Tunnen syyllisyyttä kun minulla ei ole kiire minnekään. Vastuullisilla vanhemmillahan on selkeät rytmit elämässä ja terveellisiä harrastuksia. Enkö saa hetkeksi hypätä vuosikymmenten oravanpyörästä ja ottaa hetken kerrallaan?
En ole heti aamusta lähdössä ulos Reetan ja koirien kanssa. Säännöllinen ulkoilu kuuluu sekä lapsille, että lemmikeille. Eikö päivemmällä ehdi, kun pakkanenkin vähä löysää? Nyt pakkasta on liki 20 astetta.
Toiset valmistelevat, leipovat ja siivoavat joulua varten. Minä vain hengailen ja fiilistelen muuten vaan, ei joulustressistä tietoakaan?
Asetan laumalleni rajoja ja rakkautta välillä karjuenkin. Viimeiset kolme päivää ne ovat yrittäneet ottaa ylivallan tempuillaan. Tuntuu, kuin niiden hoksottimet olisivat täysin eri taajuudella. Minä olen laumani pomo? Minua kuuluu uskoa ja totella?
Eilen illalla kaupassa Tessa olisi halunnut ranskalaisia, pyttipannua ja sipsejä. Meillä kun ei koskaan, ei todellakaan koskaan, ole hänen mieleistään ruokaa. Pakastimessa olevat ranskalaisetkin kuulemma mätänevät sinne, kun en koskaan niitä anna syödä. Mielestäni vanhemmat määräävät ruokavaliosta? Jos sama ruoka ei kelpaa kaikille, niin silloin pitää olla ilman.
En jaksa vastata kaikkiin puheluihin ja tekstareihin. Minun kuuluu koko ajan olla saatavilla ja jauhaa samoja asioita?
Reetalla on iltaisin raivostuttava tapa alkaa kiristämään. Hän katselee silleen spanielimaisesti, alta kulmain. Hän haluaisi erityiskohtelua, erityisjärjestelyjä ja haluaisi määrätä minunkin olemisestani. En suostu tähän ja tuntuu, että pinna kiristyy kiristämisestä. Nukkumaanmeno hoidetaan hänen kohdallaan , niinkuin muidenkin lasten? Iltapala, pesut, pisut ja pusujen kautta hyvää yötä.
Hiukka tunnen myös syyllisyyttä omasta uupumuksestani, olen vain niin helevetin poikki. Silleen puhki. Kyllähän minun kuuluisi jaksaa?