Katsoin Elämä-lapselle-konsertin ihan uusin silmin. Aikaisemmin olen ohittanut koskettavat tarinat, mutta nyt osui ja upposi. Elämme tätä tarinaa itse nyt todeksi. Kuinka asiat voivatkaan hetkessä muuttua. Monet ammattitermit tiedän oman tarinan kautta, ennen ei ollut hajuakaan infektioeristyksistä, luuydinnäytteistä, odottamisesta ja siitä pelosta joka on mukana. Nyt ei tarvi turhia selitellä, tiedän heti mitä on kun jalat menee alta huonoja uutisia kuullessa. Ennen ajatteli moisten olevan heikkoja ihmisiä, mutta sama heikkous löytyy itsestäkin. Voin yhä kuvailla sen hyökyaallon, vapinan ja voimattomuuden joka valtasi 18.10. päivystyksessä. Elämämme tsunami, puski vain päälle vaikka kuinka räpiköi. Sitä diagnoosia ja tilannetta ei päässyt pakoon vaikka kuinka pyristeli, räpiköi ja haukkoi henkeä. Räpiköimme osastolle kuin roikkuen ajopuussa, odottaen että jostakin löytyisi jokin korsi mikä olisi tarpeeksi vahva johon tarrautua. Takertua. Pikku hiljaa pyöritys tasaantui, aallot laskeutuivat. Alkoi seesteinen ja tyynikin arki osastolla. Välillä sielläkin on tullut aaltoja niskaan paiskellen päin karikkoja, mutta korsi on ollut tarpeeksi vahva jossa roikkua.
Onneksi ei tiedä kaikkea, mitä elämällä on meille tarjolla. Silloinhan jäisi monta upeaa kokemusta kokematta ja elämä elämättä.
Nyt pitää mennä rauhoittelemaan Reettaa ja iskää, kun ne räkättää kurkku suorana olkkarissa. Muilla on nääs aikainen kouluaamu vielä huomenna. Heille pitää antaa unirauha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti