Tyhjensin ja täytin tiskikoneen. Siivosin keittiön. Eipä vielä helpottanut tuo syyllsiyyssyntitilasto mitään, uusia pulpahtelee kuin sieniä sateella.
Olen ottannut ihmisiltä apua vastaan. Olenko etes tajunnut kiitää?
Monet myötäelävät kanssamme iloissa ja suruissa. Olenko itse ystävä vain silloin kun minusta tuntuu, että tarvitsen ystävää? Torjunko auttamishalua töykeydellä? Märisenkö silloin ja odotan, että minua kuunnellaan kun olen pohjalla? Olenko liian käpertynyt omaan surkeuteeni, että unohdan muut?
Muilla on pienempiä ongelmia, ei siis kannata narista katkenneesta rakennekynnestä. Olenko liika itsekäs meidän syöpämme kanssa ja suurentelen asiaa? Vähättelenkö muiden katastrofeja, vaikeuksia ja kriisejä?
Olen otettu valtavista lukijamääristä täällä blogissani. Tänään paukahtaa 10 000 kävijää rikki. Kuuluisiko minun pitää asiat omana tietonani? Enkö saa olla otettu ja ylpeä suosiosta ja lukijoista?
Tuntuu hyvältä, kun lukijat itkevät ja nauravat sekaisin. Olen saanut jopa aikuiset miehet kyyneliin. Miksi nautin toisten itkettämisestä? Naurattamisesta? Olenko jokin masokisti, kun nautin muiden rassaamisesta?
Nautin kirjoittamisesta ja kauhea patti ei ole vielä sisälleni päässyt juurtumaan. Onko väärin kierrättää omaa pattia?
Nyt saa nämä syyllisyydet olla tälle aamulle tässä. Halki, poikki ja pinoon. Nyt jatkamme Reetan kanssa kaksintaistelua ihan kotoisissa askareissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti