Tämä koko päivä on mennyt jotenkin matalapaineessa. Ulkonakaan ei ole ollut sellaista raikkaan kuulakasta, mennyt sillai kaamoksen puolelle. Itseni revin jo kylille, ei paljoa kyllä nappaa liikkua mihinkään. Ostelin vitamiineja ja olen keskittynyt vihreän teen lipittämiseen.
Reettaakaan ei tänää ole ulkoleikit kiinnostaneet. Neiti on jotenkin mietteliäänä. Äsken vähän ehkä aukesikin syy. Otin Reetan autoon mukaan, kun kävin kaupassa. Sieltä kun tulin Reetta kyseli muista lapsipotilaista syöpäosastolla. Hän mietti, kenellä kaikilla syöpä on tullut uudestaan. Valitettavan monella, sen tiiän. Mutta mistä tyttö tietää tästäkin. En todellakaan erikseen näitä asioita ole selittänyt. Jotenkin lapsilla muut aistit ja henkisyys terävöityy rankan sairauden kanssa. Samalla kun eristys jatkuu, he pystyvät aistimaan monia muita asioita ympäriltään eri tavoin. Ensimmäisinä viikkoina, yhtenä viikonloppuna, Reetta omassa huoneessa mietiskeli olevansa ainoa tyttö osastolla. Kyselin asiaa hoitajalta, ja niinhän se oli. Muissa huoneissa oli viisi poikaa ja Reetta ainoa tyttö. Mutta kuinka hän voi tuollaisen asian tietää?
Tänään olen ollut todella poikki, tyhjä ja puhki. Minulla on nyt kauhea peikko ympärillä jylläävät pöpöt ja kulkutaudit. Yritän tuputtaa teetä, hunajaa, monivitamiineja, ulkoilua, eristystä, ruokavaliota ja valkosipulia joka käänteessä. Valkosipulista ei ole huolta, chilimarinoituja valkosipulinkynsiä ja sipulia menee valtavasti.
Eräs äiti sanoikin, että hoitojen aikana äidit eivät sairasta. Mutta kun hoidot loppuvat tulee totaalinen romahdus. Uskon tähän, sillä ihminen tuntuu venyvän uskomattomiin voimavaroihin. Mutta tämän päiväinen voimattomuuteni pääsi säikäyttämään. Mutta laskettaisiinko tämä nyt sellaiseksi monttupäiväksi. Sovitaan niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti