ETSIKKOAIKA

Etsikkoaika, niin mitäpä tässä etsimässä? Etsin kuumeisesti ja ihan tajuamattakin jotain, itseäni, omaa olemistani. Uudenlaista äitiyttä, etsin tapaa kohdata, etsin uutta tapaa elää, etsin uutta elämääni, etsin itseäni ilman Reetan olemassaoloa elämässämme. Etsin tapaa olla vaimo, olla vanhempi olemassa oleville lapsillemme, kun pala minusta on raastettu irti. Etsin tuolle kivulle, syvälle haavalle paikkaustarpeita, konsteja saada se pikkuhiljaa arpeutumaan, poistaa jatkuva kipu. Minulta on kysytty, olenko päässyt jo yli? Siis Reetan kuoleman yli? No en todellakaan, enkä tule koskaan pääsemäänkään, en edes koe tarvetta päästä "sen" yli. Sehän olisi mahdoton ajatus. Mutta etsin tapoja elää tämän todellisuuden kanssa. Sillä Reetan elämä ja kuolema tulee olemaan aina osa minua, toivottavasti tuokin ammottava ja todella arka haava jollakin tavalla arpeutuisi, eikä jokaista päivääni määrittäisi kivullaan. Etsin ja hämmästelen vähän kaikkea. Etsin edelleenkin lastamme, odotan hänen ääntään, nauruaan. Etsin viestejä, läsnäoloa. Kaipaan ja ikävöin aivan suunnattomasti kaiken etsimisen ja hakemisen lomassa. Olenko hukassa, jos kerran pitää etsiä? En ole hukassakaan, sillä tunnistan paljon asioita, itseni on yhä tuttu, elämämme on monia tuttuja ja turvallisiakin elementtejä. Etsin tapaa suhtautua, tapaa kohdata, etsin tapaa jatkaa elämäämme. Etsin myös pidemmällä tähtäimellä, mikä minusta voisi kaikkien näiden kokemusten jälkeen tulla, miksi minä haluaisin. Etsikkoaika on siis aika laaja, moniulotteinen ja pitkillä piuhoilla varustettu aika.

   Sunnuntaina 27.8.2016 ryöpätyt ja pakastetut rouskut laukaisi valtavan ikävän hyökyaallon, etsimättäkin. Yhteinen sieniretki, makkaranpaisto laavulla, elossa oleva lapsi. Reetan hammasharja, teinin meikkipussukka, ruusuvoide, sukat, pyyhe, kaulakoru, jalkavoide, tuoksu, kuva, tienpätkä, puunalunen, nastakengät, pipo, kädenpuristus, halaus, toppatakki, sängynpaikka, hiljaisuus, maalaus, asenne, sanonta, katse, katseeseen kätketty hiljainen viisaus.... Mikä tahansa muisto tai muistutus voi mulskauttaa ikävän. Tällä hetkellä mielessä mulskahtelee, ikävälläkin tavalla, vuosi sitten jalkautunut leukoenkelofalopatia. Aivovaurio, jonka saimme yhtä aikaa puhtaan lypin kanssa. Kuudes päivä kuluvaa kuuta tulee vuosi viimeisimmästä romahduksesta, viimeisistä kotona kävellyistä askelista...      
   Minulta kysyttiin psykiatrin vastaanotolla, johon itse halusin ehdottomasti kelailemaan nuppini kanssa, tulevatko traumat takautuvasti mieleen. Miten määritellä trauma ja takauma? Itse määrittelisin ne meidän eletyksi elämäksemme, muistoiksi, erittäin kipeiksikin sellaisiksi. Jos jokaisesta muistosta kokisin sen olevan traumaattisen, olisihan se liian raskasta elää pelkän trauman kautta, kun on muistotkin, ennen kaikkea hyvätkin muistot olemassa. Niissä haluan roikkua, niitä haluan muistella, edelleenkin hymyillä muistoille. Traumaahan on ollut enemmän ja välillä vähemmän koko ajan kuusi vuotta, jatkuvasti, en kykene yhtä ainoaa traumaattista kokemusta määrittelemään. Toki kaikkien näiden asioiden vuoksi olen varmasti traumatisoitunut, minun kuuluu ollakin, sillä olemmehan eläneet traumaattiset kuusi vuotta todella traagisella ja traumaattisella lopputuloksella. Olemme menettäneet lapsemme oikeasti, ketäpä se ei traumatisoisi? Nyt siis opettelemme elämään moisien asioiden kanssa, etsimään uutta olemistamme. Psykiatri tuon hienon etsikkoaika-termin minulle sanoi, jäin siihen kiinni, koukutuin. Hienosti kuvaileva sana, sama mitä itse olen mielessäni haeskellutkin. Etsikkoaika, uudelleen löytäminen, ennen kaikkea eteen päin meneminen kaikesta huolimatta.
   Sain ihan vapauttavan lausunnon, ainakin tästä istunnosta, minua ei toimitettu suljettuun koppiin, ihan oman makkarimme nurkasta tätä naputtelen. Usko tai älä? Onhan se vapauttavaa kuulla, että olen traumoissani ja muistoissani pyöriessä kuta kuinkin selväjärkisellä nupilla varustettu, itseään ja elämäänsä etsivä äiti, nimeltään Tiina. Minun pitää opetella tuntemaan itseni ja elämämme uudesta vinkkelistä, etsimään kaikkea mitä on ja tulee olemaan. Tai siis olen varmaan ikuinen etsijä ja oivaltaja, en koe että etsikkoaika on vain nyt ja tässä. Olenhan aina ollut utelias, liiankin kiinnostunut elämästä, kuolemasta, valoista, varjoista ja nupin toiminnoista valoissa ja varjoissa. Todella suurella mielenkiinnolla jaksan tutustua yhä itseeni, omiin ajatuksiini, mielelläni muidenkin aivoituksiin, tunteisiin ja tapoihin kokea. En siis tarkoita, että oma tapani olisi oikea, otan mielelläni opikseni muiltakin. Olen kuulemma siis rehellinen itselleni ja uskallan pähkätä asioita laajasti ja monipuolisesti. Noh, se nyt ei ollut ollenkaan uutta minulle, mutta nyt sen ammattilainen sanoitti. Saan siis olla sinut tämän oman tapani kanssa etsiä, kohdata kuolemaa, jatkaa elämää ja oivaltaa. Siinä on, kuulemma, paljon voimavaroja joista ammentaa.
    Näkisittepä siis voimavarani levittäytyneinä ympäri huushollia. Olen siis huuhaillut ja maalannut. Keittiöstä, kodinhoitohuoneen kautta pesuhuoneeseen ja saunaan saakka minun ateljeeni levittäytyy. Olen ollut koloristi-kursseilla, imenyt ja etsinyt uusia tekniikoita kuin pesusieni. Se innostus ja kokeilunhalu on älytön, mieletön tutina ja kutina. Verna tuossa aamulla sarkastiseen sävyyn vihjailikin, että hän on kutsunut illaksi ja yöksi vieraita, sikäli mikäli saa siivottua huushollin siihen kuntoon, että vieraat voivat tulla... Näin viisastelee kolmetoista ja puolivuotias kuopuksemme, ainoa tuplamme. Moni laukaisu ja sanonta kuulostaa ihan samalta kuin Reetta sanoisi. Niissä on sittenkin aika paljon samaa. Vernahan on aina ollut se hiljaisempi tupla, perässä seuraaja, kun Reetta on pistänyt tuulemaan ja tarttunut asioihin. Pikkuhiljaa alkaa Vernastakin nousta samaa napakkuutta kuin Reetassa oli, mikä on hirmuisen hyvä asia, sillä hänenkin mielipiteillään on väliä. Hänenkin ajatuksillaan on painoa, etsikkoaika niidenkin suhteen. Olen myös ajatellut, kuinka tämä viimeinen Reetan puhumaton vuosi mahdollisti Vernan puhumisen ja kuulemisen ihan uudella tavalla. Neidistä kuoriutui napakka, sanavalmis, erittäin huumorintajuinen pikkunainen. Sillä oli vuosia, varsinkin jolloin en kotona Reetan kanssa paljoakaan asunut, etten saanut Vernasta paljon mitään irti. Enkä nyt suinkaan tarkoita, että Vernan pitäisi Reetaksi muuttua, ehen. Yksi Reetta riittänee, samoin kaikista meistä yksi kappale on ihan passeli. Olisihan se tietenkin ajatustasolla huikeaa jos saisin kloonattua lapseni meikäläisiksi, voi sitä elämän tykitystä, ajatusten ruuhkaa, ja kaiken etsimistä... Ja niitä keskusteluja, mitä kaikkea jauhaisimmekaan ja kuinka laajasti, leveästi, syvästi ja korkeasti... Minullahan on tapana etsiä myös sukahousuja, silmälaseja, kännykkää, eilistä, hukattua sanaa, huomista, autonavaimia, kenkiä, hukattuja ajatuksia, tekstejä. Tärkeää on tietää ja tuntea itsensä, kyllä ne vastaan vielä tulevat, en minä niitä kokonaan ole hukannut. Tänä aamuna kädessäni olivatkin eilen hukassa olleet turkoosit sukkahousut. Eilen seilannut, hapuileva ajatus onkin tänään valmis, selvä. Kyllä ne löytyvät ja paikkansa hakevat, kunhan etsin.

   Tällä viikolla olen ollut kuorossa, maalauskursseilla ja eilen tanssikursseilla. Mielettömän hyvältä, koskettavalta on tuntunut. Varsinkin eilisillä tanssikursseilla minua oli jopa etsitty ja kaivattu. Itseään etsivälle ihmiselle oli tärkeää saada kuulla itsensä ajatelluksi ja kaivatuksi. Sain todella lämpimiä halauksia ja koin olevani ja kuuluvani noihin ympyröihin. Siinä mielessä koen olevani hukassa oleva, ettei minulla ole ollut "työidentiteettiä" näinä kuutena vuotena, en ole kuulunut tavallaan mihinkään. Itsemääräämisoikeutta on kavennettu ja supistettu, laajennettu ja levennetty, välillä kokonaan poistettu. Olen ollut koppiin ahdettu ja suljettu yksinäinen äiti, ihminen nimeltä Tiina, joka on kaivannut suunnattomasti kuulumista johonkin. Onneksi näinä vuosina olen saanut vertaistukea ja sitä kautta ihmisiä elämääni ja sitten kevennyksenä harrastusten kautta. Lämmitti suunnattomasti eiliset halaukset ja niinkin vähäeleinen asia kuin minulle nimeltä tuntemattoman vanhemman miehen hikinen otsa otsaani vasten ennen ensimmäistäkään tangon askelta ja samalla sanottu "osanottoni" ja sitten lähti askeleet... Reilua ja vilipitöntä, niin passelia kohtaamista ja myötätuntoa. Kotona heti hehkutin, kuinka hyvää teki, kuinka tärkeältä tuntui ja kuinka minut hyväksyttiin, yhä. Eli kun olen lähtenyt harrastuksiin, olen löytänyt paljon tuttua minuutta ja törmännyt yhä omaan itseeni, en siis koe olevani itsenäni ihan hukassa. Nautin, jaksan ja heittäydyn yhä. Minulle on myös sanottu elokuussa, "kävi niin tai näin, älä peru omia suunnitelmiasi ja itselle tärkeitä asioita, ne pitävät sinut pinnalla". Syyllisyyden ravistellessa tuolloin mietin pitäisikö harrastukset perua, kamppaillessani Reetan labrojen, tankkausten, tilanteen kanssa, edessä häämöttävän lapseni kuoleman ja sen todellisuuden kanssa. Onneksi en perunut, sillä ainakin nyt tuntuu hyvältä kun on muutakin kuin oman itsensä ja arkensa etsimistä.

   Enkelipatsasta olemme etsineet haudalle, sellaista Reetan olemuksen omaavaa, toinen käsi poskella miettivää tai jolla on toinen käsi leuan alla kepeästi. Ihan sellaista emme tähän hätään löytäneet, mutta kauniilla siivillä varustetun patsaan kylläkin, varpaat sikkuralla, käsiinsä nojaten. Elämämme ensimmäinen Pyhäinpäivä, joka on huomenna. Päivä, jona muistelemme edesmenneitä rakkaitamme, kuolleita läheisiämme. Onhan se rankka päivä kohdattavaksi, tajuttavaksi, todettavaksi että näin on asiat. Samalla olen kiitollinen, että joudumme vasta nyt tämän päivän ensimmäistä kertaa Reetan kohdalla kokemaan. Katsoin yhden ohjelman, joka avasi ajatuksiani ja sanoiksi puki omia tunnelmiani. Siinä keskusteltiin elämän pohjakosketuksista ja traumoista. Kuinka asiat lähtevät korjaantumaan vasta kun kykenee hyväksymään tilanteen, heittäytyy tapahtuneen armoille, antautuu asian edessä. Luojan kiitos itse olen jauhanut hyväksyväni Reetan kuoleman, jos se on niin tärkeä askel toipumisen tiellä, askel eheytymisessä. Sillä enhän saa lastani takaisin vaikka kuinka olisin hyväksymättä ja tappelisin kuolemaa vastaan. Ja kyllähän me muutaman vuoden tappelimmekin... Toivottavasti tämä on oikea johtolanka uuden elämän etsimisessä etsikkoajallamme. Hyväksyä tapahtunut, ilman katkeruutta, ainakaan pysyvää katkeroitumista. Jos minuun katkeruus pesisi pysyvästi olisin varmasti todella ilkeä, sietämätön ja paha ihminen kaikille. Tartuttaisin katkeruuden siementä ja nauraisin paskaisesti, sainpas pahan leviämään, kjäh kjäh... Toivon hartaasti, etten sellainen ole tai sellaiseksi tule. Leipokaa minua päin näköä, mikäli vihat ja katkeruudet minussa kroonistuvat! Ravistelkaa se minusta, sillä katkeruuden, ilkeyden, vihan ja pahan siemen minussa tasan on olemassa, jos sitä  höystettäisiin, olisin varmasti sietämätön. Olisin runsaasti, rehevästi ja rönsyilevästi paha. Kaikkinensa ajattelen huomisenkin olevan Reetalle suunnatun juhlan, kuten myös muille menetetyille läheisille. Onneksi on kalenterissa päiviä, jotka pysäyttävät meidät asian äärelle, muistuttavat. Sillä kuolema, kuolemaan liittyvät asiat kun koskettavat jokaista meitä, ennemmin tai myöhemmin. Nyt on tilaisuus virallisesti herkistyä asian äärellä, yhdessä ja muistella. Valaista kynttilöin tämäkin juhlapäivä...

   Nythän on siis jo alkuilta. Pian saapuu Vernalle vieraat, kolme yövierasta. Huusholli on siivottu, tarjottavat hankittu. Olen ollut myös äidin kanssa asioita hoitamassa muutaman tunnin. Pasi lämmittää paljua, isommat tytöt ovat telinevoimistelutreeneissä. Viikonloppu menee heillä kursseilla ja koulutuksessa. Minä kuskaan aamuin illoin, ainakin huomenna. Tänään ajattelin tanssimaan lähteä. Olen käynyt jo kahtena viikonloppuna. Tanssitutuissa olen saanut kohdata todella sydämellisiä osanottoja, halauksia, itkuntirautuksia, loistavia keskusteluja, ymmärrystä ja rohkaisua. Ainakaan kukaan ei ole päin näköä tullut voivottelemaan, kuinka hirveä äiti olen tanssiessani. Tanssin minkä tanssin ja kotona kannustavat. Kun kaikki tietää minun nuppini pysyvän liikkumalla ja musiikin avulla paremmin kasassa, kuin sohvalla vaikeroimalla, niin minua kannustetaan. Olen myös kuullut keskusteluista, joissa minulle tuntemattomat ovat jahkanneet tekstejäni... Jahkanneet pöllöhavaintojani, kohisseet siitä olenko täysipäinen vai mikä. Kyseenalaistaneet, miettineet ja puhkuneet. Jännää on se, että kirjoittamaani asiat ovat puhuttaneet, pistäneet miettimään ollako vaiko eikö olla. Varmaan se minun täysipäisyys ei ole se asia mitä eniten jahkataan vaan se, että voiko olla että se pöllö oli merkki, ihme, muistutus, viesti... Uskoakko vaiko eikö? Ihan sama, uskooko joku vaiko eikö, jos meitä ketä tahansa lohduttaa jokin meille annettu asia, niin antaa lohduttaa. Keneltä se lohdutus on pois? Uskon myös, että kuka tahansa samaan tilanteeseen joutunut ihminen hakee ja toivoo edes jonkinlaista lohdutusta. Minusta ainakin on jatkuvassa tuskassa ja ikävässä kieriskely suhteellisen raskasta. Rasittaa sielua, sydäntä ja koko eukkoa. Saa vaikeroimaan, valumaan tuskan syövereihin. Kun edestä lentänyt pöllö saa tyyneyden ja luottamuksen tulvahtavan yllemme, antakaamme sille tila, tunteilemme lohdutus. Olenhan myös kirjoittanut, ettei kanssani tarvitse samaa mieltä olla, ei todellakaan. Mutta mikäli tekstini pistävät jonkun asioita prosessoimaan ja tuottamaan oman mielipiteen, silloin olen onnistunut. Niinhän se on taidekin, jos jokin ennalta määrittelemätön työ, väri, teos saa pysähtymään ja miettimään sen syvempää olemusta se on silloin onnistunut. Eihän siitä tarvitse pitää tai olla samaa mieltä, pääasia on että on jotain mieltä. "Ihan kiva" kun ei ole varsinaisesti mikään mielipide. On tärkeää etsiä se oma mielipide, toivottavasti myös löytää se.

   On kuulemma hämmentävää ollut nähdä kuvia Reetasta. Jokainenhan on luonut varmasti oman mielikuvansa miltä vaikuttaa aivovaurioinen, liikuntarajoitteinen, puhumaton lapsi ja teini. Saati sitten syövän syövyttämä, sairauksien ryöppäämä ja vuosia sairastanut. Kyllähän liikuntavamma ja rajoitteet arjessa näkyivät, paljonkin. Mutta kuulemma Reetta ei näytä monenkaan mielestä siltä mitä he moisten diagnoosien kautta olettivat. Reettahan näytti monistakin kulmista ajateltuna itseltään. Myös viimeiseen uneensa nukkuessaan, päälle päin ei näkynyt aivovaurio, vammaisuus, puhumattomuus, lääkkeet tai täysillä jylläävä leukemia. Reetta sai olla loppuun saakka itsensä oloinen ja näköinen, toivon että Reetan perusluonne ja elämänasenne välittyivät kuvistakin. Ilo ja elämänjano, jokaisessa päivässä mielenkiinto etsiä mitä voi löytää. Uskon Reetan saavan kokea uudenlaisen etsikkoajan uudessa ulottuvuudessa. Uskon, että Reetta on into piukkana ja jaksaa edelleenkin hämmästyä. Vaikkapa löytämästään kivuttomuudesta, palautuneesta liikuntakyvystä, kenties lentotaidosta, uskomattomasta ulottuvuudesta, ajattomuudesta, väriloistosta ja siitä valon määrästä, joka häntä tällä valonpolulla ohjaa... Uskon lapseni samaan aikaan kokevan olevansa perillä... Hyvää viikonloppua ja muistakaa läheisiänne, myös niitä jotka ovat yhä täällä ja ennen kaikkea niitä jotka meillä oli lainassa.