SYÖPÄKIINTIÖ

On lauantai, aamu, nousin ylös viiden pintaan. Tai en tiedä oikeastaan olenko kunnon unta edes nukkunut. Joten nousin ylös sätkimästä. Aamun olen kirjoittanut, kahvitellut ja saunonut, kas kummaa.
   Eilisen olimme Oulussa, muka rilluttelemassa. Niin, Oulu on meille nykyisin muuta kuin rilluttelu- ja humputtelupaikka. Rotuaarille porhaltaessamme olin jo unohtanut koko lasten syövän päivän, vaikka se oli muka se päällimmäinen syy lähteä Ouluun. Syödessä ihmisen aivotoiminta jotenkin muuttaa muotoaan. Törmäsin siis Reetan kuvilla varustettuihin julisteisiin, keräyslippaisiin, tuoleihin lavalla, tuttuihin ihmisiin ja todellisuuteen kerta rytinällä. Se tuli vain niin liki, että sattui.
  Kävimme yhdessä liikkeessä, jossa myyjät ikkunasta kurkkivat, mitäköhän nuo tuolit tuolla lavalla ovat. Siinä portaissa pidin pikaluennon aiheesta... Toinen myyjistä naurahti, vielä kun kerroin menehtyneiden lasten muistoksi palavista kynttilöistä. Nyt tulee ruma sana. Mitä vitun nauramista siinä on! Siis melkein oksensin ja kävin sen nauravan tupakkayskäisen naisen kimppuun. Tämä ei ole naurun asia, tämän on sitä meidän elämää ja todellisuutta. Kohmeessa ja inhoten kävelin ulos liikkeestä, etten vain niin kuin käytä oikeaa koukkaavaa suoraa... Se oli todella liipaisuherkässä.
   Se meidän shoppailu oli sitä hiplaamista, mankumista, sovittelua, krääsätarvehierarkian tyydyttämistä ja joululahjalahjakorttien käyttämistä. Pasi otti aikalisää kadulla, ei oikein ymmärtänyt hiplaustarvetta. Reetta simputti ja sätti kiitettävästi, kenties todellisuus tuli häntäkin liian liki. Jotenkin raskasta, en kyllä muutenkaan ole se kaupoissa kiertelevä hiplaaja, mutta yritin mahdollistaa lapsille moisen. Kempeleen kautta kotiin elikoita laskemaan. Sain kaupassa myös puhelun Helsingistä. Sekin tuli nyt todeksi ja liika liki. Suomalainen nainen on luovuttaja, hän saa valita luovutuspäivän. Vaihtoehtoja annetaan kolme. 4., 11. tai 18. huhtikuuta. Taas paukahtaa esille tuo pelkäämäni, inhoamani ja karttamani 18. päivä. En haluaisi enää mitään tapahtumaa sille päivälle, se pitäisi lailla kieltää. Haluaisin kaikki 18. päivät olla talviunessa ja leijua opiaateissa... Yllättävän vahva reaktio, kun se valtasi mielen. Eli luovuttaja päättää... Tarkempaa esihoitosuunnitelmaa ei ole vielä sorvattu, kuulemma ensi viikolla sorvaavat... Kauheasti oli avoimia asioita sielläkin vielä, niin, tiesin sen kyllä, mutta joku vastaus johonkin olisi ihan kiva. Asunnosta vihjailin, mihin haluaisin, lähemmäs kuin viimeksi. Kuulemma todella varattuja kaikki, on nääs ruuhkaa siirroissa ja osastolla. Inhottaa moinen. En haluaisi enää syöpäruuhkaan törmätä. On inhottava joutua jälleen uusien ihmisten, tarinoiden, kohtaloiden ja tapahtumien areenalle. Minulle riittäisi jo nykyiset tiedossa olevat tarinat. Viimeksi yritin olla, etten kohtaa ja kerää näitä mukaani, mutta ei siltä voi välttyä. Toisaalta tärkeitä ihmisiä sieltäkin jäi, mutta kaiken takana on tämä syöpä, joka yhdistää. Se ei ole kivaa, ei sitten yhtään. Tarvisin jonninjoutavia humpuuki-ihmisiäkin ja tuttavuuksia. Niin, no kestäisikö ne mua tai minä jonninjoutavaa kynsien viilaamista.... En niin.  6.3. joudumme lakisääteisesti käymään kolmestaan uudelleen kantasolusiirtokeskustelun, eli keikkaa pukkaa.

   Autossa olin vänkärin paikalla. Kirjoitin siinä kynä pomppien ajatusvirtojani vihkoon. Virtasi jälleen kiitettävästi. Kävin myös kiihkeää tekstarirumbaa ympäri Suomen. Tekstareiden kautta sain kuulla muidenkin raskaista tilanteista ja yhdestä aivan uudesta syövästä. Silloin minulla meni syöpäkiintiö totaalisen yli. Jotenkin aivan liikaa, kaikkialla, kohtuutonta. Tämä todellisuus sieppasi otteeseensa ja on pyörittänyt koko viime yön. Illalla Reetta oli todella väsynyt, aamulääkkeetkin unohtuivat, joten illalla oli niidenkin vuoro. Oli piikkiä ja väärää pistotekniikkaa... Voi kuinka ymmärränkään tuota lastani ja hänen sisäistä kamppailuaan. Miten äitinä voisin siirtää aikaratasta ja poistaa tulevat kivut ja raskaat ajat. Meillä on todella tiukka, raskas, pelottava savotta edessä. Joskin odotamme, että se käynnistyy, että saadaan tämäkin pois alta. Haluamme elämämme takaisin ja lapselle lapsuuden. Yritän jälleen koota tuota mahdollisuuksien, toivon, tsemppaamisen ja uskon kuplaa ympärilleni. Tiedän saavuttavani sen, kunhan nyt taas jaksan puhaltaa siihen potkua. Nämä notkahdukset ja hetkelliset herpaantumiset kuuluvat asiaan, mutta näissä on sitkeä sätkiä.

   Saimme ystävänpäivälahjaksi ison pinon erilaisia vihkoja. Jokainen valitsi mieleisensä ja jäi muutama varallekin. Laitoin oman retrokuosiseni käsilaukkuun, sivelin sitä ja mietin millä sen täyttäisin. Kirjoitin autossa vanhaan vihkoon, joka sekin oli laukussa. Kun sain puhelun Helsingistä, niin paniikissa tempaisin juuri tämän uuden vihkon kehiin. Survoin vapisevilla harakanvarpailla keskelle vihkoa ja nurinpäin nämä soitetut faktat. Siinä sitten itsekseni tuhahdin, tähänkö tämän vihkon sitten käytän. Syöpäkiintiön tuhertamiseen. Toisaalta ajattelin vihkon olevan kaunis ja valitsemani, joten mikä ettei. Mutta kyllä piti jälleen omaa käytöstään maistella. Miksi juuri tuo vihko piti tempaista, siksikö otin sen mukaan. Nähtävästi. Nytpä siis tämäkin tilastojeni kokoamiseen tarvittava vihko on päätetty, joskus päätös tulee itsestään. Ajatella, tällaiseenkin ajatustyöhön olen paneutunut ja syöpäkiintiötä puristanut. Hah, monen mielestä. Hah, vähän minunkin mielestä. Nyt olen ajatellut, millaisen kynän haluan mukaan. Sen täytyy olla idioottivarma, kaunis, siistiteräinen ja hyvä käteen. Kun ikäviäkin asioita tekee kauniilla asioilla, niin sehän antaa kiksin jostakin muusta. Ajattele nyt, jos rustaan raskaita syöpäfaktoja kökköjä sylkevällä ja epäsiistillä kynällä mauttomaan jokakaupan vihkoon, mitä voimaannuttavaa muistijälkeä siitä omaan nuppiin saa aikaiseksi. Ei sitten mitään, haluan panostaa kaikessa tulevassa eristyksessä ja olemisessa mahdollisuukksien etsimiseen ja löytämiseen. Siitäkin saa olla vaikka mitä mieltä. Itse asiassa hiplasin yksiä kivoja "tanssikenkiä", siis sellaisen taipuisat, keveät, pehmeät ja korottomat. Aamusaunassa ajattelin jo, että onko ihan pimeetä ajatella moisia mukavuuskiksi-kenkiä sairaalaan jalkaan. Onko siinä ristiriita, kuka sen tekee. Miksi ei voisi olla positiiviset kiskikengät jalassa raskaalla keikalla ja keveämpi askel... Olen ajatellut ottaa siirtoon mukaan ne uudet saamani valkoiset lapaset ja hakaneulat. Se teoria kuuluu näin. Laitan ne yöksi käteeni, hakaneuloilla kiinni pyjaman hihansuihin. Näin sitten öiseen aikaan saan itseni koottua, ladattua ja lapaset kädessä tiukasti pidettyä. Tässä vaiheessa olisi ihan hyvä tietää, saanko oman kämpän, vai päädynkö soluasuntoon... Ehkei teoria ole uusien syöpätuttavuuksien kanssa avattavissa. Hah!, taas.

  Tänään menen päiväksi kirjoittajakurssille, olen sitä niin kovasti odottanut. Seuraavista tulevista kurssipäivistä en tiedä, missä olen ja pääsenkö, joten imen kaiken mahdollisen vaikutteen tänään. Iltapäivällä haaveilen käyväni lyhyillä napakoilla kauneusunilla, syömässä, kokoavani Reetalle voimakansion tärkeistä kuvista sairaalaan mukaan ja organisoimassa kotona. Illalla lähden akkaporukalla tanssimaan, viimeinkin. On kevätkauden avajaiset Jesse Kaikurantaa ja tuttua orkesteria. Tarvin niin nyt tämän hytkytysvetkutuslatauksen... Se on hyvä tapa nollata ja latautua huomiseen lähtöön. Näin en siis sätki toivottavasti muutamaan tuntiin syöpätodellisuuden kanssa, ehin siinä ihan tarpeeksi sätkiä muutenkin. Minulla tulee olemaan positiivisten lataussätkyjen päivä. Kirjoittamista ja tanssia. Reetta nukkuu iskän kainalossa olkkarissa, minulle oli Verna kömpinyt kissan kanssa kainaloon. Meillä on latautuminen käynnissä, kaikin puolin. Kunhan saamme jälleen paukut ladattua, niin täältä noustaan taistelemaan. Tunnen jo kivoja värähtelyjä siihen suuntaan, se auttaa jaksamaan tulevaa...

   Nyt rullaan paplarit päästä ja kokoan muutaman tarkkaan hiplatun vihkon, kynän ja kansion mukaan. Ennen sitä ehdin, kenties käydä kenkäkaupan kautta, ihan vain hiplaamassa... Eiku menoksi.