TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

MUKANA

Mukana kulkeminen ja vieressä seuraaminen on raskasta. Reetta kipuilee, mömmöistä huolimatta, hiukan ja koko ajan. Sitä on raskasta seurata, kulkea mukana, eikä voi itse oikeastaan tehdä mitään. Hieron, sivelen, annan lääkkeitä, lämmitän, pidän kainalossa ja ruokin säännöllisesti. Kannustan, rohkaisen ja tsemppaan, olen mukana jokaisesssa risahduksessa. Lasken päiviä, tunteja lääkkeiden kipuvaikutuksen loppumiseen, pidän yllä tsemppimeininkiä. Samaan aikaan tunnen avuttomuutta, turnausväsymystä, toivoa, epätoivoa, vihaa ja kiitollisuutta. Mutta olen mukana. Hitsi, kuinka tämä syö omaakin jaksamista. Tämä on niin kokonaisvaltaista. Olen suunnattoman helpottunut lyppituloksista, mutta samaan aikaan kauhusta kankeana. Pelottaa ja helpottaa, kumpi on vahvempi tunne. Paha mennä sanomaan, sillä se aaltoilee ja pelottaa, jos liikaa helpotuksestakaan huokailen. Onhan nämä aallot koettu ja nähty, jo muulloinkin. Inhottava olotila, mutta olemme mukana.
   Eilen meinasin jäädä pois nyrkkeilystä, kun särki päätä niin kammottavasti. Pelkäsin laattaavani lattialle, kun paineaalto iskee. Onneksi menin ja pysyin mukana. Toisaalta se olikin hyvä keikka, kun olin siellä parittomana, niin pääsin hakkaamaan opettajaa. Yleensä vuorotellaan, mutta nyt minä sain räiskiä koko ajan. Vapauttava kokemus. Niin ja sekin tuntui hyvältä, kun minulle sanottiin että lyön hyvin. Eli aggressiosta on hyötyäkin ja vasenkoukku on napakka... Saattaa kuulostaa epänaiselliselta, mutta tekee hyvää. Voihan sinne mennä hytkymään tunikassa, jotta naisellisuus pysyy mukana. Minä hytkyin siis tunikassa. Silmälasit liukuu pitkin nokkavartta ja hiki roiskuu, tuoksukin on valloittava. Mutta olin mukana.
   Saan (saamme) olla osallisena muutamassa projektissa, siis tekstieni kanssa. Sekin on todella hämmentävää. Eilen sain kahdesta eri suunnasta ihanaa sähköpostia, olen todella hämmentynyt ja onnellinen moisesta. Mieletöntä olla mukana jossakin sellaisessa, mitä ei kuuna päivänä kaksi vuotta sitten osannut kuvitellakaan. Eli kauhukseni on myönnettävä, että tämä Reetan sairauden aiheuttama prässi on myös tuonut lisää rohkeutta ja uskoa muihinkin elämän osa-alueisiin. Olemme olleet sellaisten asioiden kanssa nyt yli kaksi vuotta napit vastakkain, että jokin maallisempi ja pienempi ongelma, ei enää ole edes ongelma. Tässä vast' ikään minulle sanottiinkin, että otan asioita todella tyynesti vastaan, sellaisiakin, jotka saattaisivat suistaa syöksyyn. Enää ei paljon nappaa ruikuttaa, jostain "maallisesta". Mutta kuinka rankalla kädellä on tarkoitus kouluttaa meikäläistä ja kriisinhallintakykyä. Olisi kiva olla mukana kohtuullisissakin suunnitelmissa.

   Reino täytti siis neljä vuotta. Toimme Reetan kanssa lahjan Oulusta. Petroolin värinen tassunkuvilla varustettu mikrokuituliina, lähinnä tassujen kuivaamiseen tarkoitettu. Reino kulkee sen kanssa kaikkialla, yleensä se on sillä loimena selässä, koira on onnellinen. Kaino on siitä hiukan kade, nappaa sen aina Reinolta ja piilottaa kätköönsä. Varmaan koiraneiti miettii, miksei hänelle sellaista tuotu. Ehkä nuo koirat ei synttärilahja-teoriaa ymmärrä... Reino etsii omansa, kulkee taas rätti mukana. Hassuja elikoita. Kissat meillä ovat kaikessa mukana, eilenkin molemmat Reetan kainalossa sängyssä. Eilen Reetta kulki Vieno pään päällä, kun päätä särki. Neiti siis piti kissaa kiinni omin käsin, kun elävä elikko oli pään päällä käppyrällä kuin venäläinen karvahattu. Meinasin ottaa kuvankin moisesta, mutta en saanut kuvauslupaa. Kainohan meillä ei saunaa, siis oikeasti. Mutta nyt Kaino haluaa istua hupia saunanlauteilla, ilman että lyödään löylyä. Perjantaina olin yksin, elikoiden kanssa, kotona tunnin verran. Reino kiipesi ylälauteille, minä ja Kaino alalauteille. Siellä me sitten puhuimme syntyjä syviä. Kaino oli kainalossa ja rentoutui jopa makaamaan lauteilla. Olimme siis vaatteissa ja saunoimme vain leikisti. Mutta se oli leppoisa hetki ja Kainokin oli reippaana mukana moisessa. Kyllä pitää kehua kovasti moisen asian jälkeen. Näyttää ihan kuinka koira hehkuu rohkeutta ja onnistumisen iloa.

   Pian lähden pelaamaan sulkapalloa, jahka kaveri tulee. Se on sellaista kokovartalosulkapalloa. Siis huidomme laajasti ja puhumme tauotta. Pelasin tässä yhtenä päivänä Pasin kanssa, sellaista aggressiivista pitkää palloa tuppisuuna. Ilmoitin kaverille, että hän saa luvan tulla puhumaan Pasin selän taakse, sillä eihän nyt tuppisuuna voi pelata. Tuosta pelaamisesta täytyy ottaa myös irti sosiaalinen ideologia, ei pelkkä kuntoilu. Siis paukuttaa sekä voimat, että traumat samaan aikaan. Kaverin kanssa se pelaaminen ei nyt aina kauhean traumaattista ole, mopo lähtee hetkessä käsistä. Lapset kuuntelee ja katsoo, miettivät onkohan noilla aikuisilla ja äiti-ihmisillä kaikki napit ja mutterit ihan oikeasti mukana...
Tsadam, nyt menen...

1 kommentti:

  1. Ihania nuo teijän elikot, vaikken olekkaan yhtään mikään "eläinihminen". Voin vaan kuvitella Reetat kissa pään päällä, varmasti hauska näky.
    :-)

    VastaaPoista