ONTUVA ENKELIKELLO

Muutama viikko sitten ylitseni hulvahti nostalgiaalto. Lapsuuden joulukodissa oli vuodesta toiseen enkelikello, joka pyöri ja kilikatti väsymättä. Seuraavana vuonna se koottiin taas pöydälle ja se jaksoi kilikattaa. Nyt siis törmäsin moiseen esineeseen, pakkohan se oli saada. Minulla oli visio joulurauhasta ja enkelikellon kilinästä. Kauniista esineestä, jota koko lapsiparvi saparoissaan ihmettelee. Kuuntelee joulunsanomaa. Se siitä visiosta, kokoaminen oli todella haastavaa. Ei sitten niin millään. Lopulta saimme vehkeen toimintakykyiseksi, mitä se tekee. Siis se ontuu, nilikuttaa pyöriessään, jos yleensä pyörii. Kynttilät palavat hurjalla vauhdilla roiskuen ja enkelit pyörivät takaperin. Välillä saattaa kuulla kilahduksen. Latvaenkeli hoippuu kallellaan ja on jo eräänkin kerran hypännyt alas. Se siitä nostalgiasta, meille eksyi siis ontuva enkelikello. Uskon, että se päätyy uuteen muotoon tämän joulun jäljiltä. Niin sikäli mikäli edes jouluun saakka jaksaa ontua. Tätähän tämä nykyaika on, kertakäyttökulttuuria ja ontuvaa... Toista se oli silloin kun kaikki oli toisin; talvet olivat valkoisia, maito tuli lehmästä, autolla ajettiin harkiten, ostoksilla käytiin kerran viikossa, puhelin oli naapurissa, telekkarissa oli kaksi kanavaa, arki erottui pyhästä, pöydässä oli luomua ja aitoa lähiruokaa.