Viime päiviin on jälleen kuulunut paljon tunteita, laidasta laitaan. Valtavaa huolta, huojennustakin. Mikä sitten on päällimmäisin tunne, ehkä huolensekainenhuojennus.
On huojentavaa, että viimeinkin kummisetäni tuskat ovat poissa. Takana yli 70 ikävuotta ja viikkoja kriittisessä tilassa teholla. Mitä muuta lähipiiri voi toivoa kuin loppua, onnellista loppua näistä kivuista. Olen huojentunut, että tätini näytti voivan paremmin, kuin rankalla sairaalajaksolla. Epätietoisuus oli poissa. Samaa sanoi serkkupoikani, kauheinta oli kolmen viikon epätietoisuus. Itseäni lämmitti suuresti, kuinka hän samalla ihmetteli miten minun nuppini kestää kyseistä tilaa. Kun heillä tuntui jo muutamassa viikossakin raskaalta. Niin kuinka se kestää, sen on kestettävä, oltava elastinen ja venyvä.
Kuolemaankin tulee uusi aivan erilainen perspektiivi lasten syöpäosastolta käsin katseltuna. Tottakai meille kaikille on rankkaa menettää läheinen. Mutta paljon hyväksyttävämpää on menettää ikäihminen tai vanhus. Takana on jo paljon maileja, kokemuksia, historiaa ja elämää. Mitä syöpäosaton lapsilla on, ehkä muutama hauras kuukausi elettyä elämää. On niin väärin, että monilta lapsilta sekin riistetään, myös muiden sairauksienkin kuin syövän kautta.
Tänään olimme päiväkäynnillä osastolla. Tuntui todella raskaalta käydä siellä. Siis jotenkin todella puistattavalta, se vain iski jälleen märkänä rättinä tajuntaan. Liimautui kiinni. Nyt kaikki on hyvin, mutta tähtäimessä paljon suuria asioita. Kotona Reetta on kauniisti ruskettunut ja elinvoimainen lapsi. Syöpää emme todellakaan joudu joka käänteessä funtsimaan. Kunhan hoidamme tarvittavat huolto- ja lääkintätoimenpiteet. Onneksi Reetta on jo niin itsenäinen ja omatoiminen. Veriarvot ovat huippuhyvät; trompparit 365, hemo 105, leukkarit päälle kahden ja neutrofiilit 1. Mutta onko minulla lupa iloita noista, sillä ensi viikollahan kaikki lähdetään jälleen tietoisesti romuttamaan, vetämään solukuoppaan. Keuhkojen kuvantamisessa oli tapahtunut positiivisia muutoksia; enää neljä havaittavaa pienentynyttä pahkuraa. Patologin lausuntokin tuli puhtaana, ei siis ole sientä saatu kiinni, mutta hoidetaan yhä sienenä. Ilmeisesti hoito on oikea, kerran on tehonnutkin. Eli menemme siis näillä.
Helsingissä on huomenna, aina torstaisin, kantasolusiirtokokous. Kenties huomenna saamme jälleen lisätietoa aiheesta. Seuraavat kuvantamiset ovat kahden viikon kuluttua.
Tämän pidemmälle en siis taaskaan oikein niinkuin mistään tiedä. Kunhan paniikissani ja huolissani leijun. En taaskaan itse voi tehdä yhtikäs mitään asioiden eteen. Tuskaa, epätietoisuutta, liikaa tietoa, tiedonjanoa, pakokauhua, toiveita ja kaikkea näiden väliltä.
Olisi hienoa saada tällainen syöpäkupla puhkeamaan, naps vaan se olikin piinallinen painajainen. Ei vaiskaan, ei se ollut totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti