VUOSI

Eilen oli siis leukemian vuosipäivä. Järkyttävää, että tällaisiakin vuosipäiviä on. Vuosi ja kolme päivää aikasemmin, emme tienneet tämän taivaallista tällaisesta mahdollisuudesta. Eihän se nyt meille ja meidän lapsille voi tulla... Kyllähän noissa yöitkuissakin on ollut jo kestämistä... Nari, nari...
Mikä on muuttunut? Niin moni asia ja pikakelauksella. Valtavan opettavainen vuosi. Kauhun kanssa tasapainoilua. Huumorin perusteellista kieroutumista ja muuttumista yhä mustemmaksi. Perheen erillään oloa. Mikä on pysynyt, no se hiivatin narina. Nari, nari... Milloin ihminen oppisi olemaan narisematta. Toki eilen tajusin, kuinka monista asioista minulla on mahdollista olla kiitollinenkin. Muutaman syvän huokauksen sattelemana ja erittäin kiitollisena nukahdin.
Nyt olemme sairaalassa, ainakin seuraavan kuukauden. Eilisessä viikkotestissä oli jotain häikkää. Jokin virusjuttu jossakin, liittyen kantasolusiirtoon. En raukka taas ymmärrä mistään mitään, mutta yritän pysyä skarppina ja oppia taas uusia asioita. Jälleen lähti matto alta, kun tuli moinen esiin. Helsinki määräsi lääkkeiden aloittamisen heti, vaikkei viisari vielä paljoa ollut värähtänyt. Parempi heti, kuin jahkaten. Hemo on yhä hyvä, samoin leukkarit kohtuulliset, mutta neutrofiilit vain 0,5 ja trompparit laskeneet 140:een. Mikä tämän aiheuttaa. Syökö tuo virus, vaiko hyljintälääkkeet? Ehdotin, paniikkinappulani painamisen jälkeen, kasvutekijäpiikkiä, jottei romahda arvot liikaa ja iske jokin muu infektio. Mutta nyt hyljintälääkkeitä vähennettiin, josko sekin nostaisi arvoja. Mikä oli sitten se viikon takainen kuumepiikki, oliko se tätä virusta. Painosta olimme aivan aiheestakin huolissaan, sillä kilo on pudonnut viime viikosta. Pituutta tullut taas liki sentti hetkessä. On meillä hoikka lapsi. Nyt Reetta on urakoinut syömisen ja juomisen suhteen nurisematta, tajunnut myös omien tekojen seuraukset kun kieltäytyy. Toki sekin saattaa johtua viruksesta. Reetta käy nyt kahdesti päivässä kaksi tuntia tipassa kahden viikon ajan. Sitten kerran päivässä seuraavat kaksi viikkoa. Kyseistä virustestiä tehdään kahdesti viikossa ja viljellään Helsingissä. Vastaukset laahaavat siis muutaman päivän viiveellä. Mutta lääkkeet tippuu, se on pääasia. Neiti voi muuten kyllä ihan hyvin.
Reetta saa olla yöt pois osastolta. Viime yön olimme kahdestaan syöpälasten vanhempien asunnolla, nyt saimme sieltä häädön, koska sinne tuli muita vanhempia. Muutimme tornitaloon. Siellä oli yhden lapsen vanhemmat. Heti tenttasin taudit ja tartuntavaarat. Heidän lapsellaan on ollut jokin minulle outo pöpö. Paniikissa Reetta kamariin ja soitto jälleen osastolle. Paniikissa pakkasin jo kimpsut ja aijoimme lähteä osastolle. Olimme hississä, kun saimme myöntävän vastauksen Reetan olemiselle asunnolla. Siispä löysimme hissistä seuraavan paniikkinappulan ja ajelimme takaisin. Yksi mies yritti kyytiin ja luuli, että olemme vääräsä kerroksessa, kun hissinvalot vilkkuivat edes takaisin. Näinpä taas palasimme asunnolle. Tämä on melkoista seikkailua.
Eilen Pasin piti jäädä Reetan kanssa osastolle. Mutta juuri kun olin lähdössä kotiin tulikin muutos suunnitelmiin. Pasin pitikin olla parin päivän sisällä Ylivieskassa. Mitä teimme, otimme Reetankin kotiin mukaan pakkaamaan, koska osastolla ei vielä ollut tarvittavaa lääkettä. Ajelimme sitten toppatakkien kanssa taksilla takaisin ja lääkkeelle. Siinä samalla kotikäynnillä päätimme ilahduttaa muitakin sisaruksia ja meitä vanhempia influenssarokotuksilla. Emme sanoneet mihin menemme, luulivat raukat, että jotain hauskaa tulossa. Voi sitä paniikkimäryä, kun tajusivat että neuvolaan ja piikille. Hiukan olimme Reetan kanssa vahingoniloisiakin moisesta. Kädestä piti vetää huutavia lapsia, joilla kyyneleet roiskusi. Tunsin onnistuneeni jälleen äitinä. Mutta kiltisti istuivat ja piikit pistettiin. Osasivat jopa kiittää lähtiessä.
Eilen halusin laskea montako vuorokautta olemme olleet osastolla sisällä kuluneen vuoden aikana. Luku on hulppeat 244 vuorokautta. Siihen voi vielä lisätä päiväkäynnit. Aikamoinen määrä. Mutta lusittu on. Apua on ollut. Hyötyä myös. Aina ei todellakaan tiedä, miten vuosi vilahtaa. Onko siitä kuinka selkeitä mielikuvia; on ja ei. On pätkiä todellakin hämärän peitossa ja todella selkeitä kuvia joistakin tilanteista. Reetta muistaa tarkkaan, että istuimme päivystyksessä sikataulun alla, penkillä, juoden pillimehua, syöden vanukasta ja kädessä oli uusi ystävä Virveli-sellainenpörräävämarsu, jonka lähtiessä kaveriksi hankimme. Virveli on ollut kaikessa mukana ja pörrännyt kiitettävästi kanssamme.
Eilen, kun saimme tuon virusepäilyn minulle iski jälleen morkkis. Kuinka olenkin saattanut elellä kotona niin kevytkenkäisesti. Olen nauttinut olostani, ulkoillut ja tanssinut. Myös taidetta on putkahdellut. Viimeiset pari viikkoa olo on päivä päivältä muuttunut paremmaksi. Miksi pitää jälleen viruksen kautta muistuttaa faktat. Enkö tosiaankaan muuten tajua. Luulen olleeni ajan hermoilla, mutta jälleen eilen tajusin kuinka helposti paniikin saa aikaiseksi. Huimasi, pyörrytti, itketti, vapisutti ja monia muita fyysisiä oireita. Kaikki iskettiin jälleen kerralla päin näköä. Tämä on tätä todellisuutta, josta meinasin muutamassa viikossa jo vieraantua. Näin meitä muistutetaan ja pistetään oikeille jengoille, paniikkijengoille. Eli nyt kierrän jälleen nöyrästi mukana, toivottavasti jengat kestää eikä mene liika tiukalle.