"Minusta olisi joskus kiva olla teillä kärpäsenä katossa. Ilmoita, jos sellainen paikka vapautuu..." Otin tuon kohteliaisuutena, hämmentyneenä sellaisena. Sitten kun asiaa jälleen avasin mielikuvituksen voimalla, niin johan keulii. Miltä meidän elämä ja huushollaamisemme ihan oikeasti ja ihan kunnollisten ihmisten mielestä näyttää. Missä kaikissa asioissa mitä ilmeisemmin rikommekaan "normaalin" rajoja. Nähtävästi kapinoimme ja kehoitan kapinaan ja katsomaan asiaa muistakin näkökulmista ihan joka käänteessä. Eli kait tätä siis voisi olla mielenkiintoista seuratakin kärpäsperspektiivistä. Toisaalta, sitten kun paineet kasvaa ja ahdistus valtaa, niin kärpänen tunkisi varmasti itsensä johonkin rakoon ja pakenisi... Uskon tosin, ettei tätä kovin moni päivästä toiseen jaksaisi. Uupuisi pian kärpänen ja mäiskähtäisi lattialle selälleen. Sitten sen söisi kissa ja nuolisi huuliaan...
Kesällä kaverini huokailikin parinkymmenen autoilukilometrin jälkeen: "Onko tämä aina näin äänekästä touhua?" Onhan se, yleensä laulamme, tappelemme ja muuten vaan älisemme. Minä tykkään esittää räppiä ajankohtaisista asioista autolla ajaessa. Samoin elekieli ja viittomat ovat usein käytössä. Tyttöjen kanssa kehittelemme ajatusleikkejä ja keulimme mielikuvituksen voimalla. Se on hauskaa ja helppoa. Mutta ei se minua haittaa. Tosin syyskuussa jossakin Etelä-Suomen moottoritiellä tytöt yrittivät haastaa iskääkin ajaessa laulamaan. Me olimme laulaneet jo viimeiset kaksisataa kilometriä. Ei innostunut iskä, ei todellakaan. Seurasin vain kuinka leukaperät kiristyivät pelkästä ajatuksestakin. Siihenkös Tessa laukaisi loistavan slouganin, (asianosaiset tietävät kenestä on kyse, mutta nyt heitän henkilön hatusta): "Kyllä Valamon Pekkakin laulaisi!" Siinä vaiheessa tasan räjähdimme, kun kuvittelimmekaan tilannetta, jotta tämä "Pekka" laulaisi. Tarkemmin kun asiaa kyselin, niin ei kuulemma laulaisi, ei vaikka meijän Pasikin laulaisi moottoritiellä. Mutta lapsista se oli heitto, jolla he yrittivät iskän ottamaan kopin. Suurperhe heilläkin, varmaan aina välillä muutama tappelu autoillessa lasten kesken ja vanhemmat ottaa lukua. Loistava heitto lapselta, kun yritti saada isän hoilaamaan. Sen jälkeen saimmekin olla pitkään hiljaa, sillä kyseinen isämies aikoi jättää koko akkalauman tienpientareelle, jos ei volina hetkeksi lopu...
Joogaryhmässä Fanny on kaikkien aikojen nuorin oppilas, sanoi opettaja. Mutta hyvin neiti siellä vetää, pois tiehensä. Yleensä iltaisin vetää vielä muille omaa joogakoulua kotona. Minusta se on hyvä tapa lastenkin rauhoittua ja latautua. Ei ollenkaan paha. Samoin tuo Reetan viime viikkoinen laatoittaminen. Miksei? Mutta moniko antaa lapsen laatoittaa seiniä, meillä sai kaikki osallistua siihenkin, jos kiinnosti. Onni, ettei se yhtä paljon kaikkia kiinnostanut. Sitten on tuo minun käsin maalaama seinä. Kerran yksi lasten kavereista hämmentyneenä kysyi: "Kuka teillä on piirtänyt seinään?" Meidän lapset vastasivat: "Äiti", jatkaen leikkejään. Siinä vaiheessa tämä vieras lapsi taas kyseenalaisti seiniinpiirtelyn ja vieläpä äidin tekemänä. Yleensähän kielletään, meillä tekee äiti edellä.
Amuisin kehoitan lapsia kapinoimaan ja ottamaan jälkkäriä koulussa. Yhtenä päivänä Verna tuli silmät loistaen: "Nyt sitten otin jälkkäriä, kun oli sellaista mansikkajuttua." Minä nyt tietenkin kehoitan heitä hiukan olemaan kiltteysmuotin ja massamuotin ulkopuolella ja ottamaan vaikka jälki-istuntoa. Särmää, hei. Paas kattoo rohkaisenko muutaman vuoden päästä samalla lailla, kun hakevat itse jo niitä rajojaan. Mutta käytännössä olen huomannut, että kun ehdottaa niille jotakin vähän överiä, niin ne muuttuvat kahta kiltemmiksi. Tessa yritti hengailla kylillä kavereiden kanssa, käskin heti mennä kunnolla, useina iltoina viikossa, kotia ei tarvitse tulla ennen puolta yötä. Tuuletin kauheasti ja hihkuin aiheesta... Niin se lapsi ei sitten lähtenyt ollenkaan, kun annoin niin höylisti luvan ja kannustin. Samoin hiustenvärjäys. Ostin tuubin ja iskin värit päähän, siinäpä sai tummat hiukset. Kohta tajusikin, ettei se nyt niin kivaa ollutkaan, eipä ole sen koomin halunnut. Nyt on tyytyväinen luonnolliseen väriinsä.
Sama pätee mieheen, aikansa naukuu jotakin kauttarantain. Otankin harppauksen edelle ja ehdotan, sitten mies laittaakin jarrua. Näin kävi muistaakseni tallentavan digiboxin kanssa, otin aiheesta enemmän selvää ja sitten täysin puskasta kehotin sellaisen hankkimaan. Mies kun luuli vasta aloittavansa tällä rintamalla minun väsytysnujerrustaistelun, sillä en haluaisi yhtään vempainta enää meidän huusholliin, niin sitten meikä käskeekin moisen hankkia. Minulle riittäisi puolet nykyisistäkin. Sitten se vehje meille hankittiin, joku se noista olohuoneen pölynkerääjistä on. En tiedä käyttääkö sitä kukaan, ainakaan minä en osaa käyttää. Sama pätee, kun kehotan miestä omien kavereiden tai vaikka naapurinrouvien kanssa lähtemään johonkin. Vaikka teen sen vilipittömästi, niin heti haistellaan, mistä päin tuulee.
Viime yönä sisäinen kelloni herätti minut 01.42. Kokeilin Reetan otsaa ja mittasin kuumeen; 38,4 astetta, jälleen kuumepiikki. Koko eilinen meni kuumeilematta ja taas samalla kellonlyömällä yöllä se nousi. Kolme kertaa viikon aikana. Perjantaina, maanantaina ja keskiviikkona, nehän ovat juuri nuo Imukin-piikkipäivät. Eli selvä yhtälö. Näinpä voisin päätellä, että muutkin oireet "flunssamainen" olo, ilman oikeaa räkäröhää kuuluu tuon piikin vaikutuksiin. Toki on hiukan oikeankin flunssan mahdollisuutta, sillä onhan tuota liikenteessä. Mutta nämä menevät nyt yksi yhteen piikkien kanssa. Niin kuin Johannakin oli kommentissaan vetänyt johtopäätöksen, että piikit härppii nyt kunnolla, olen tilanteesta tyytyväinen. Ja jos härppii, niin miksei siihen crp:kin reagoisi. Eli tänään olen taas huolettomampi, sillä olen pystynyt omat kaavioni näyttämään toteen. Alitajunta kun tekee taulukoita yhdestä jos toisestakin asiasta. Itse vedän naisenlogiikalla yhtälöitä, mutta kun keskustelen Pasin kanssa on ajatusmalli ihan toisenlainen. Sellainen putki, tiiäthän... Pasi on enemmän huolissaan tällä hetkellä ja enemmän laittaa flunssan piikkiin, kun minä jo olen seuraavassa vaiheessa ja hehkutan piikkien tehoa... Toki hyvähän minunkin on realisoitua välillä, mutta harmittaa aina, kun joutuu ottamaan takapakkia hienosta visiostaan. Mitenkä sitten tuo lievä karheus ja tukkoisuus luokitellaan anestesian kannalta, sitä en ole vielä ratkaissut. Hah hah haa, ihan niin kuin se nyt minun olisi ratkaistavavissa! Mutta jälleen kerran minulle on sanottu, että olen lapseni paras asiantuntija, joten siihen luottakaamme. Ei tuo neiti sillä lailla sairas-sairas ole, koska touhuaa kauheasti, askartelee ja ruoka maistaa. Tänään olemme kotoa käsin myyneet tauluja ja kortteja, en uskalla ja ehdi tuota autolastia purkaa, kun joku kysäisee aina jotakin... Hyvä syy ajella siis muutama viikko autolla, joka on survottu täyteen huuhaa-tuotoksia. Mutta meneehän tämä näinkin.
Tänään kärpäsellä olisi katossamme ihan tasapaksua, tylsää ja seesteistä. Lapset ovat sopuisasti, korttitehdas pyörii ja koti on jälleen ateljeena. Mamma huuhailee kohtuuden rajoissa, eikä harrasta myöskään paniikkivaihetta. Eli kykenen olemaan rennohko, leppoisahko, lupsahahko, luovahko ja kivahko. En ole kuin tulisilla hiilillä jatkuvasti, en pelkää puheluita, en pelkää postia. Olen siis kohtuullisen rela, todellakin luonnontilassa. Onko se sitten hyvä merkki vai huolestuttava merkki, en tiedä. Onneksi tuntuu vain helpommalta kuin alkuviikosta. Niin sain minä yhden positiiviseksi luokiteltavan puhelunkin äsken, Sylvasta. 15.2.-13 on jokin kansainvälinen syöpäpäivä tai jotain siihen viittaavaa. Nyt julisteeseen haluttaisiin ottamani "Valmis", kuva Reetasta. Perusteluina oli, että siitä huokuu positiivisuus ja ilo syövästä ja tilanteesta huolimatta. Kauniisti ajateltu ja annoimme luvan käyttää sitä. Joillekinhan kärsimystä kuvaava kuva saataa jopa aiheutta pakokauhun, jolloin halutaan kieltäytyä asian kohtaamisesta ja avutusten antamisesta. Itseä lämmitti moiset sanat ja oivallus, todellakin tuntui hyvältä. Ihana, jos näin sen näkee ulkopuolinenkin. Toki kuvakollaaseja meiltä löytyisi joka lähtöön, miten olisi kansainvälinen paniikkipäivä ja meitsin naama, josta paniikki heijastuu. Kansainvälinen kotileäinten päivä, kuva Tollosta kun se juoksi päänsä seinään yrittäessään perhosta kiinni. Tai kuva Vienosta, kun se putosi unissaan nojatuolista. Maailmanlaajuinen lastenoikeuksien päivä, jolloin nämä pienet pirttihirmumme heiluvat kaulimen kanssa ja pistävät mammaa ruotuun.... Kameran pitäsi olla niin jatkuvasti laukaisuvalmiian, sillä tilanteet vaihtuvat tiheällä tahdilla. Suuntaan jos toiseenkin. Reetta kun julisteasian kuuli, hän tahtoi meille sellaisen julisteen jokaiseen kamariin ja kuulemma olkkarin seinällekin. Kaikista isoimpana, kiitos. "Niin, sehän on ihan sellainen leppoisa kuva, miksei."
Nyt kun pörrään tuonne kärpäsasentoon ajatuksissani näen syyshämärän huushollin, pölyä, tunnelmaa ja enkelipalloja kaikkialla. Olen saanut lukuisilta ihmisiltä palautetta myös menneestä näyttelystä. Kuulemma lämminhenkinen, koskettava, ajatuksia herättävä, syvä ja valoisa. Ajatelkaa, siis jos ihmisille jää tällainen mielikuva, vaikka tietävät taustat, niin olen onnellinen. Saanhan olla? Moni kertoo itkeneensä siellä meitä, tilannettamme, sekä omia itkujaankin. Mutta olimme kuulemma rohkaisseet moiseen tunneryöppyyn, jolloin omiakin patoutumia oli tullut käsiteltyä. Siis, tuohan on mieletön kiitos itselle, jos näin on käynyt. Paikaallislehtikin kävi viikko sitten. Toimittaja oli loistava, ymmärtävä ja tiedostava ihminen. Jutusta tuli ihan uudenlaisesta näkökulmasta kirjoitettu ja lämmin. Se ei ollut sanasta sanaan kopioitua sanahelinää, vaan syvää pohdintaa aiheesta monelta kantilta.
Tänään siis kärpänen voisi aistia onnistumista, toivoa, leppoisuutta ja syvää olemista elämän kaikilla osa-alueilla. Elämä ei ole pelkkää pintaraapaisua, vaan todella syvää ja ainutlaatuista. Kärpänen voisi aistia jokaisen hetken merkityksen, sen tyhjänkin tärkeyden. Pörrääppä sinäkin katonrajaan ja mieti mitä näet? Haluatko sen omaksesi tunnustaa ja myöntää, kärsiikö analysoida vai paljastaako se liikaa totuuksia... Tämäpä olikin koukuttava ja hyvä tapa analysoida jälleen omaa olemistaan ja elämäämme. Kiitos vinkistä, lukijani! Surrrrrur!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti