SYKSYISIÄ KUVIA JA AJATELMIA

Sydämellä, jokaisessa hetkessä.



Sieluni maisemaan kuuluva osanen.

Joutilaana ihmisenä opettajan ollessa Reetan huoneessa, selailin kesän kuvauksia. Tytöillä kulkee kamera usein mukana, välillä joka mutkassa. Lähinnä varmaan siitä syystä, kun Tessan kuuluu päivittää naamakirjaansa.... Mutta on meistä muutkin hiukan räpsineet. Kuvissa on aistittavissa syksyn tuntua. Aamuisin on ihanaa usvaa, kirpsakkuutta ja loistavia auringon säteiden leikkejä. Milloin ohrapellossa, milloin lehdellä, milloin omenassa, milloin kissassa. Imeskelen tunnelmia ja valoja aamuisin paljan varpain, hiljaisuudessa ja yöpaitasillani. Imen aurinkoa ja sävyjä, upeaa kypsyyttä ja kuulautta itseeni. Ajattelin niitä sitten kaamosasikana vapauttaa käyttööni. Syksy on niin minun vuodenaikani.

Liitän myös kuvan meidän omatoimineidistä, kuinka cvk:n huuhtelut hoidetaan. Tässä näkyy Reetan ainoa ja viimeisin cvk. Toivottavasti se on pian historiaa, joka ei koskaan palaa. Voi kuinka uskon sen antavan yhden vapauden oivalluksen lisää. Sitä tarvitsemme ja Reetta kaipaa valtavasti.
Eilen kävimme loistavia keskusteluja siitä, miten asioita koen ja koemme. Onko yhtä oikeaa tapaa kokea, oikeaa tapaa jakaa näitä mietteitä. Ei varmasti. Kenelläkään ei ole yhtä oikeaa keinoa selviytyä, jokaisen on pakko keksiä omansa. Itse olen syvällä mukana tässä Reetan tarinassa. Kuinka syvällä? Milloin on liian syvällä? Onko vaihtoehtoja? Eli siksi varmaan koen sitä huutava vertaistuen puutosta ja yksinäisyyttä, koska tätä syvyyttä on vaikeaa kenenkään kanssa suoraan jakaa. Ei myöskään miehen kanssa, koska hänen pitää yrittää tienata leipää suurperheellemme ja muutenkin Pasi on ollut vähemmän mukana sairaalakeikoilla. Jo ihan siitäkin syystä, että arjessamme olisi selkeät rytmit mahdollisimman monella. Ennen kaikkea muilla tytöillä. Ja siksi, että minä olen tasan tarkkaan enemmän selvillä tästä Reetan hoidosta, joten tämä elämämme on jaettu myös omien vahvuuksiemme mukaan. Ja tasan tarkkaan minä saan ja otan enemmän selvää, imen faktatietoa jokaisesta tuloksesta, jolloin kokonaisuuden hallinta on minulla selkeämpi. Miehelläni on selkeämmin kokonaisuudet hallinnassa monessa muussa asiassa, joissa minä taas viserrän aivan onnellisen umpiona talitinttinä vailla järjen häivääkään.

Illalla olimme seiskojen vanhempainillassa. Tessa on meidän katraastamme ensimmäinen yläkoulussa, minä tietty puhun yhä yläasteesta. Kaikki on varmasti uutta ja outoa, myös meille vanhemmille. Eli varmasti taasen vauhkoan syyttäkin, tiedetään. Ei siis kannata hiiltyä, suuttua, tai ottaa liikaa itseensä. Uskon, että minäkin hiukan vielä aiheesta tyynnyn, jahka otan vielä lukua. Tärkeimpänä tavoitteena luokkien jaossa ja luokan toiminnassa on kuulemma työrauha. Yksi keskeisin opiskeluun liittyvä seikka ja tavoite. Niin meistäkin. Onko kolmetoistavuotias kykenevä antamaan muille työrauhan. Mielestäni on, siinä iässä kuuluisi jo ymmärtää sanan merkitys ja mitä se ihan käytännössä tarkoittaa. Kuka sen työrauhan sitten määrää ja määrittelee, kenelle vastuu siitä kuuluu. Siitä tasan ollaan sen sataakolmea eri mieltä. Onneksi en ihan kaikkea sanonut ääneen, kun minulla kuohahti joitakin mielipiteitä kuullessani. Kuulemma puuttuva työrauha on opettajan saamattomuutta. Mitäs opettajat, onko se nyt ihan näinkään? Mielestäni aika kohtuuton veto, jos lapselta puuttuu kohtuullinen kotikasvatus. Opettaja on vain sijjaiskärsijä. Mietityttää, kuinkakohan sitä yhden luokan kohdalle on sattunutkin lähes jokaisessa aineessa se avuton opettaja, joka ei saa luokkaa työskentelemään. Itse olen opettanut valinnaisia ammattikouluissa lukuisina vuosina. Kyllähän se ensimmäisillä tunneilla vaatii napakkuutta, kun katsotaan kuka määrää. Mutta mikäli oppilas ymmärtää järkipuhetta ja osaa tuoda sen käytäntöön, niin kyllä se lähtee siitä luistamaan. Mutta mikäli samat asiat eivät mene jakeluun, vaikka opettaja tunnista toiseen luukuttaa, niin mielestäni silloin on vikaa muuallakin kuin opettajan ulosannissa ja auktoriteetissä. No, enpä jauha nyt tästä aiheesta enempää, voisin kyllä. Enkä tarkoita, että omani olisivat parhaan kasvatuksen saaneita, he hee, kun ajattelee ja peilistä katsoo kasvattajaa... Enkä tarkoita, että omani olisivat muita parempia. Vaan tarkoitan sitä, että me vanhempina olemme vastuullisia antamaan lapsillemme yhteiskuntakelpoisia eväitä sinne elämän reppuun.

Cvk:n huuhtelu menossa.

Syysaamu, siis jotenkin niin kaikkia aisteja hivelevä....

Samaa peltoa toisena aamuna.

Orpo syksyn kukka.

Nauhuksien hehkua Mökömajan nurkalla.

Tessan kuvaama ohrapelto taivasta vasten.

Sydämelliset kissamme, Reetan kuvaamana.

Neiti, säihkysääret ja hulavanne. Taidetta.

Nyt kilikuttaa pyykkikone, toinen koneellinen pestyjä tälle aamulle. Ihana ilma kuivattaa narulla, minulla on uudet pyykkipojatkin. Nautinto sekin, usko pois. Imuroida olen myös muistanut. Edelliset pyyki kaappeihin viikanut. Juoksevia asioita juossut. Kuuroa kissaa takapihalta olen jälestänyt, onneksi on tiuku kaulassa. Keitin lapsillemme elämän eväsreppuun kalakeittoa, tuli muuten hyvää. Reettakin huokaili. Salaisuus on se, että se on tehty ja maustettu äidinrakkaudella, syysauringolla ja sydämellä...

P.s.
Päivän ajatus:
Mikä on hiljaisuuden huippu?
Puhumaton mies menettää äänensä ja katsoo mykkäfilmiä...
HeH!!


Päivän ajatelma kaksi:

Auto kulkee diisselillä,
lapset elää kiisselillä.
Auto elää diisselillä,
lapset kulkee kiisselillä.
Auto kulkee kiisselillä,
lapset elää diisselillä.
Auto elää kiisselillä,
lapset kulkee diisselillä.
Vai miten se muistisääntö nyt menikään?
Että sillä lailla!