TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

maanantai 26. elokuuta 2013

SATKU PAUKAHTI

Hb ylitti vihdoinkin satasen rajan, josta olen monta monituista viikkoa haaveillut. Tänään Hb 106, jihaa. Trompparit reilut 240, leukkarit 2,7, neutrofiilit 1,2. Oli siinä muitakin arvoja, kuulemma kohdillaan kaikki. Soitin labrat auton ratista, joten en niitä kirjaillut. Aloitin puhelun sanomalla, että satku pitäisi paukkua... ja paukahti. Heitin neutrofiileistä villin arvauksen leukkareiden hyvän arvon jälkeen ja se osui nappiin. Olen siis aika jyvällä, myönnä pois. Huojensi, koska viime viikolla oli lievää notkahdusta, sellaista pilkun viilausta. Kontrollikeikkamme oli onnistunut. Kävimme lääkärin kanssa pitkät keskustelut, todella hyvät. Samalla sivusimme jälleen vertaistuen merkitystä tällaisissa asioissa. Kuinka tärkeää on muilta saatu tieto ja jonkilaiset verrattavat faktat. Eihän Reettaa vastaavia kahden allogeenisen kantasolusiirron saaneita ole kovinkaan monta, joten kyllähän näiden seikkojen kanssa yksin soudellaan. Toki edelliseltä, ensimmäiseltä, keikalta ja leiriltä on muutamia verrokkeja (siis yhden kantasolusiirron saaneita). Heidän kanssaan voi käydä hyviä keskusteluja sitten jos ja kun sattuu Hus:n käytävillä törmäämään. Myös se, että olemme uupuneita ja liitoksissa narahtelee, on enemmän kuin hyvä ja odotettavissa. Meidän kuuluukin ja on luvan kanssa oltavakin poikki. Kuulemma nyt näyttäisi siltä, että saisimme huokaista jo hiukan, sillä suunta on oikea. Samoin tuo neidin yleiskunto. Eilenkin pyöräilyä noin 8 km ja napakkaa sulkapalloa ulkoilun lomassa. Nivelissä ei ainakaan ole rajoitteita ja kankeuksia, yleiskuntokin on merkki siitä. Jos nivelet olisivat kankeat ja huonosti toimivat, niin tuskinpa pyöräily maistuisi ja juoksu irtoaisi. Eli saanemme olla tähän hetkeen todella tyytyväisiä. Seuraavat suuremmat jännitettävät asiat ovat puolivuotis kontrollit lokakuun lopussa. Silloin tehdään myös kuntotesti. Cvk:n poistoa suunnitellaan syyskuun alkupuolelle, sikäli mikäli kaikki nyt menee niin kuin ajattelemme. Huoh!

   Olen tsekannut myös aikaisempia ajatuksiani tässä vaiheessa siirron jälkeen, johan kiertää sama levy aina vain. Tämä on saman toistoa moniltakin kanteilta, samat asiat ja tunteet napsuu vastaan ja samat asiat nousee käsiteltäviin. Onneksi olen niistäkin jyvällä, sillä olihan se eka kerralla sellaista rytinää, ettei meinannut tajuta kuinka siitä selviää. Kaikki se tunnemylläkkä ja patoutumisten purkautumiset. Hirveä huoli koko laumasta ja sisaruksista, mitä tämä kaikki heille jättää. Nyt osaan jo aavistaa trombien lähenemisen, mutta en voi niitä estää. Eikä niitä tarvitsekaan estää. Se, että paukkuu, on mielestäni luottamuksen osoitus lapsilta meitä vanhempia kohtaan. He luottavat, että otamme paukut vastaan ja käsittelemme. Jos tässä meidän huushollissamme on liian tyyntä, sehän se vasta huolestuttaakin.
  
   Olemme olleet kotona nyt reilun vartin. Tessa saapui juuri ja kerkesi olla sisällä noin puoli minuuttia, niin johan napsahti heti lievä törmäys Reetan kanssa. Näillä kahdella lapsellamme on samaa suuntaa oleva tempperamentti, joka kuuluu. Itselläkin on paukkunut yli laidan joissakin asioissa, sillä välillä meinaa kasautua. Juttelin aamulla yhden ystävän kanssa, joilla on lapsen syöpähoidot onnellisesti takana päin. Silloin hoitojen ja elämää suurempien asioiden ollessa käsillä, otti tyynen rauhallisesti vastaan valtaviakin paukkuja, mutta nyt napsahtaa ja kiehahtaa yli mitättömämmästäkin asiasta. Asiasta, joka jossakin muussa tilanteessa olisi vain huvittanut ja syöpähoitojen aikana mennyt "naarmu" määritelmällä ohi. Minäkin sain lauantaina muutamaan tekemääni kysymykseen vastauksen "en muista, ei kukaan muista..." Mielestäni työtä tekevä ihminen on muistinsa kanssa velvollinen ja vastuullinen muistamaan. Muistamaan mitä on tehnyt alle puoli tuntia aikaisemmin. Sehän on vain oikean vastauksen kiertämistä ja vastuun pakoilua, mielestäni. Jos lääkäriltä kysytään leikkauksen jälkeen, otitko kaikki vehkeet pois aukosta. Ei kukaan odota vastausta, en muista, ei kukaan oikein muista. Tai jos rekka hakee metsästä puita, niin ei riitä vastaus ettei muista tuliko ne kaikki vaiko eikö. Tai jos kassasta katoaa rahaa ja tilitykset mättää, riittääkö vastauksena en muista oliko niitä rahoja vaiko eikö. Tuliko kaikki lehmät lypsettyä? No, enpä muista, kun kukaan ei muista. Ei ole siinä mielessä vähäpätöisempää asiaa tai työtä, kaikessa pitää olla tekijän ajatuksen kanssa mukana. Voiko ministeri sanoa, ettei muista mihin lappuun nimensä laittoi ja mitä takuita antoi. Tai miltäpä kuulostaisi vaikka lasten syöpäosastolla, jokos lapsi sai sytostaatit, mitä eikö kukaan muista annettiinko vaiko eikö... Ei minusta. Tosin oli minulla itselläkin muistikatkonotkahdus auton suhteen. Pasin mielestä ratti on kierossa. Kaiken lisäksi oikeasta eturenkaasta ja vanteesta löytyy palkeenkieli. Mieheni kyseli, missäköhän moinen ja muita uteluita. Huuli pyöreänä mietin ja olin ihan muistamaton. Kunnes nyt sitten tajusin, että minähän törmäsin kesäkuun alussa Oulussa Kelan edessä kiveykseen. Kun muistini palasi niin tasan kerroin moisesta haaverista. Oli järkyttävää kokea myös sellainen ontto kohina, joka muistamattomuudesta tuli, sillä yleensä muistan kyllä. Toki koettu kesä-heinäkuu saattaa olla joiltakin osin muistamatonta, mutta enhän olekaan töissä, minullahan on lakisääteinen burnoutti;-). Siis oikeissa töissä, kyllä minä Reettaan liittyvät asiat muistan, tasan tarkkaan ja hiukan liiankin hyvin. Ei tässä savotassa auta heittäytyä muistamattomaksi. Kunpa muistaisin myös tuolla liikenteessä, että se satku paukahtaa hirveän helposti yli myös nopeusmittarissa. Satkujakin on niin moneen lähtöön. Mutta tämänpäiväinen Hb satku on tuuletuksen paikka, sen muistin kyllä tehdä ja Reettakin sitä tuuletti.

  

3 kommenttia:

  1. Hienoja uutisia!!! Loistavaa....

    VastaaPoista
  2. Yhdyn iloosi! T kontrolli -lapsen äiti.

    VastaaPoista