SANAT

Olipa kerran yhdessä entisessä syöpäläisperhessä sunnuntai-ilta. Yksi lapsista, tuplista toinen pyysi äitiä kanssaan saunaan. Niinpä he lähtivät yhdessä, ihan kahdestaan. Nautiskellen he löylyttelivät tervan tuoksussa ja vaihtoivat ajatuksia. Miettivät mennyttä kesää, alkava koulua ja siihen liittyvä asioita. Yksi pätkä keskustelusta eteni näin...

-Onko kiva lähteä aamulla kouluun?
-Joo, ihan kivaa, ainakin ensimmäiset viisi päivää. Sitten se tympäisee se saman toistaminen.
-Harmittaako sua lähteä vielä tänäkin vuonna yksin kouluun, kun sisko ei pääse?
-Joo, tavallaan, sillä on turha istua monta päivää viikossa koulussa, kun saman voi oppia kotonakin muutamassa tunnissa. Ja sitten minä muistan, kun aloitettiin se ekaluokka. Silloin me ollaan vaan oltu samassa luokassa. Ja nyt alkaa jo nelosluokka. Silloin sisko oli tosi väsynyt ja mun piti aina oottaa sitä pyöräillessä.
-Niin silloin heti syskyllähän sisko sairastui, jos se väsy oli jo sitä sairautta, mutta sitä ei vielä tiedetty.
-Varmaan.
-Pitääkö sinun vielä nykyään oottaa siskoa, kun pyöräilette, jaksaako sisko nyt paremmin?
-En tiiä, sillä olen siitä asti polkenut siskon rinnalla.

Silloin äidin kyyneleet virtasivat vuolaana, sillä nuo muutamat sanat kertoivat enemmän kuin moni ikimaailmassa kykenee tajuamaan. Terve sisko on hidastanut vauhtinsa ja päättänyt polkea siskon rinnalla. Jo seitsemän vuotiaana tehty oivallus, joka on kaikessa hiljaisuudessa kantanut pian kolme vuotta. Kuinka tärkeää on kulkea rinnalla, välillä huomaamatta, ääneti, mutta koko ajan vierellä. Nämä sanat saavat yhä uudelleen äidin kyynelehtimään...