KARKKIPÄIVÄ

On lauantai aamu, Reetta muistuttaa olevan karkkipäivän. Siis kerran viikossa, lauantaisin, kyllä se muistetaan. Muut nukkuvat vielä. Minä heräsin sellaiseen rapinaan ja Naukulan (kissahäkkimme) verkon volinaan. Ensin ajattelin harakanpoikien hyppivän terassin katolla ja aiheuttavan kyseisen metelin. Sitten katsoin ikkunasta ulos ja siellä kiipeili kissaneitimme Vieno, kaiken lisäksi verkon ulkopuolella ja saderännin mutkan päällä. Mistä lie ikkunasta tai tuuletusluukusta kissaneiti olikaan taas itsensä yön aikana ulkoistanut? Ihime venkula. Mutta kova oli kiire takaisin ja kauhea nälkä. Avasin siis Naukulan oven ja otin neidin turvaan sisälle. Raukalla oli ihan aamukosteat varpaat ja kauhea nälkä. Tällä viikolla kissamme kilisi kulkunen kaulassa saniaisten seassa, silmät kiiluen seurasi askeleitani pihalla. Lapset saarsivat kissan ja Reetta syöksyi hämähäkeistä ja muista luontokappaleista piittaamatta kosteaan saniaispusikkoon ja sai kissan kiinni. Hauskan näköistä ja ilman paniikkia onnistui se saalistus. Reetan mielestä pahinta olisi löytää kissa loukkaantuneena karkumatkan päätteeksi. Niin olisikin. Raukka ja viaton viikari, kun yksi tärkeistä aisteista puuttuu, niin vaaroja on vaikka kuinka. Onneksi saunan ikkunasta, ovista ja luukuista tehdyt karkumatkat rajoittuvat ainoastaan terassin alle ja takapihalle. Sekin on pienelle ja kuurolle jo valtava mullistus sisätiloista.

   Hommaa olisi vaikka kuinka, suursiivouksestani ei ole enää hajuakaan, pukkaa kunnon viikkosiivoukset päälle. Mutta kun on tuo siivouskiintiö niin tappiin saakka täynnä, kaikilla. On vaikea saada se vaihde päälle. Jokaisesta päivästä haluaisimme löytää myös omat relaksanttimme, sillä nautinnot ja laiskottelu ovat jääneet heinäkuussa tekemättä. En ole koko kesänä ehtinyt riippukeinuun ja neljän viikon lehdetkin ovat lukematta. Luovuudesta puhumattakaan, kaikki on jumissa. Haluaisin niin luoda, muutakin kuin remonttiroinaa. Haluaisin nypyttää vaikka tauluja, tanssia, kuunnella musiikkia silmät kiinni oivaltaen, lumoutuen ja tarinaa tajuten, nyplätä herkkää rautalangasta, lumoutua luonnosta, kahlata ohrapellossa, metsittyä, sienestää, keinua aalloilla ja kirjoittaa. Kirjoittamisen palo alkaa olla pakahduttava. Maaliskuussa jäi monta tarinaa kesken, niille olisi monta jatkoa aivoissani muhinut näiden kuukausien aikana, mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta ulkoistaa niitä itsestäni. Sellainen sisäinen kuhina käy... Jokaisesta päivästä olisi hyvä löytää myös hetki hengähtää, eihän sitä muuten jaksa. Sellainen rento hetki, jolloin kykenisi kokemaan aistinautintoja. En tarkoita sellaista hetkeä, jolloin kaadun sänkyyn tai nukahdan istualtani nojatuoliin uupumusta, väsyä, rääkkiä, kipua tai jaksamattomuutta. Niillä on vissi ero. Jokaisella pitäisi olla elämässä niitä karkkipäiviä, sellaisia henkisen ja ruumillisen makean päiviä. Jolloin elämä olisi nautinnollista, ei liikaa suorittamista, pitkään imeskeltyä ja viipyilevää... Ei koura kaupalla nopeasti hotkittua, vaan sellaista monia aisteja hiplaavaa ja hitaasti sulavaa. On siis asia erikseen käydä saunassa, peseytymässä liasta, hikoilla tuosta vain istuallaan kyyröttäen ja nopeasti pois. On karkkipäivä makoilla viipyillen lauteilla, kuunnella kiukaan sihinää, katsella vesihöyryn ja valon leikkiä ilmassa. Ottaa nautiskellen happea ikkunoista, pitkittää saunanautintoa ja relata. Saunoa yksin, koiran kanssa tai muuten leppoisassa seurassa. Kaipaan  niin karkkipäiviä! Mielestäni olisimme ansainneet ja velvollisia itseämme kohtaan pitämään pitämättä jääneet karkkipäivämme, "lusimaan" vaikka pari päivää putkeen. Pasi on käynyt useina iltoina kalassa, milloin milläkin kokoonpanolla. Se on hyvä tapa nollata. Meillä syödään ennätysisoja ahvenia ja kuhaa savustettuna. Tänään kuulemma on rapuja, Verna on ihan into rapujen syöjä. Minä kyläilin eilen ystävälläni, höpötin siellä muutaman tunnin. Kävin typyjen kanssa myös yhdet serkkusynttärit. Kesässä on jäänyt monet juhlat juhlimatta, milloin mistäkin syystä johtuen, onkohan vielä ainakin kolmet pirskeet käymättä ja uutta pukkaa koko ajan. Meidän suvusamme ja perhepiirissämme ruuhkautuu kesällä sen kymmenen juhlat. On paljon rapuja ja leijonia tässä suvussa, sitten lukuista nimpparit ja kissanristiäiset. Viime viikonlopulle sattui kummipoikamme rippijuhlatkin, mutta kävin vasta maanantaina tyttöjen kanssa rääppiäisissä samalla kun kävimme Oulussa kontrollissa. Pakko purkittaa jo samalle keikalle useampia juttuja, muutenhan tämä olisi yhtä säntimistä. Tällekin päivälle olisi monta päällekkäistä menoa. Osan olen perunut, siirtänyt ajankohtaa ja pariin jutksaan meinaan ihan ehtiä. Molemmat ovat sellaisia odotettuja ja ainoita mahdollisuuksia laatuaan. Pasi tuossa lähti juuri päiväksi töihin, saimme aamutappelun aikaan vaatteista. Miespolo meinasi laittaa ruudulliset shortsit ja toisenlaisen ruudullisen paidan, pottuilin siitä puuttuvan enää beiget tennissukat ja sandaalit... Siitä se lähti, hapannaama kierre ja aggressio. Mutta ihan oikeesti, peilejä on olemassa, sanoo vaimo joka nypyttää leggareissa ja liehuvissa tunikoissa kaikki bileet. Mutta ruutuhirvityksien sekamelska, jotain rajaa hei. Niin, meillä piti olla Ukkokullan kanssa jopa yhteisiä menoja tänään, mutta renkaiden rahinasta päätellen joudun/saan mennä yksin. Näin ne karkkipäivän suunnitelmat muuttuvat kirpeämmiksi, mauttomiksi ja huonosti sulaviksi. Minkähänlaisen korjausliikkeen tässä kuuluisi tehdä? Kun on vaikea valita niitä molempia miellyttäviä namuja samaan pussiin... Argh, huokaan minä..., kauhean lupaava aloitus...

   Meillä oli typyjen ja yhden kaverin kanssa pari karkkipäivää tiistaista keskiviikkon. Sellaiset naisten hörinäpäivät, äänekkäät, hauskat ja liukkaat kilometrit. Reissun olimme suunnitelleet jo kuukausi sitten, kun saimme vapaaliput Tuurin miljoonativoliin. Varasin hotellista perhehuoneen ja saimme maanantaina sairaalasta lomailuluvan. Onneksi olin suunnitellut noita heinäkuun viimeisiä päiviä, sillä eihän meillä olisi aiemmin ollut mitään saumaa irrottautua. Oli nääs hiukan remppaa, evakkoa, kotisairaalaa ja jatkuvia kontrolleja. Lääkärin mielestä olin osannut ennakoida hyvin, milloin Reetan tilanne sallii moisen lomapätkän. Onneksi kykenimme toteuttamaan suunnitelman ilman pettymyksiä ja perumisia. Se oli moisen kevään ja rempan jälkeen ansaittu karkkipäivä. Sekä Reetan ja muidenkin tyttöjen kaipaama pilkahdus, maistiainen normaaliudesta. Verna olikin tässä aikaisemmin jo katkera elämästämme, siitä millaista se on kaikkine vaikeuksineen ja rajoituksineen. Ihan oikeassa neiti oli, kun ajatuksistaan kertoi. "Joo, kävin minä sen kymmenen kertaa Oulussa ihan syöpäosastolla siskon kanssa, ei ne mitää lomia ole. Sitten asuin maalla ja evakossa siskon kanssa, kun meillä oli kauhea vesivahinko, eikä saatu kotonakaan asua, mitä kivaa siinä on kun määrätään muualle ja pakotetaan pois. Kavereitakaan ei ole pystynyt koko kesänä näkemään, kun kaikki on jossakin ja meillä on aina jotakin estettä. Kesä on mennyt vaan mennessä paikasta toiseen ja saamatta tehdä mitä huvittaa. Ei mitään kerrottavaa koko luokalle, kun kaikki kertovat vaikka ja mistä. Sitten opettaja käskee jokaisen vuorollaan kertoa kesästään, minä en aio kertoa yhtään mitään..." Osalla luokkakavereista on sen sata huvitusta, reissua ja kokemusta kerrottavana. Saati sitten jos kyseessä on uusioperhe, jolloin ostetut sirkushuvit kaksinkertaistuvat. On äidin perheen järjestämät ja isän perheen järjestämät. Hiukan tuntuu, että meneekö moinen jo kilpailuksi ja kilpavarusteluksi eri perheiden välillä, kumman perhe keksii enemmän... Joo, se oli sellainen kateuden ja katkeruuden pilkahdus mitä ilmeisemmin minun puoleltani. Sillä olen heinäkuussa suhatessani kadehtinut päivää paistattelevia lomailevia rentoja ihmisiä, kun itse olen suhannut aamusta iltaan niska limassa, savotasta savottaan panikoiden ja tempoen. Mutta ihan oikea pointti noissa Vernan ajatuksissa on, on paljon lapsia joilta puuttuu ns. normaalista elämästä jotain. Sellaista kuin isä vaikka, jos on yksinhuoltaja äiti. Äiti vaikka, jos on yksinhuoltajaisä tai kokonaan orpo, kenelle sitä silloin korttinsa piirtää? Entäs jos ei ole mahdollisuutta, rahaa tai jaksamista lomiin, mitä silloin kertoo kun toiset kehuvat ulkkomaanmatkoillaan ja sirkushuveillaan. Toisaalta, voisihan se olla vapaaehtoista tuo lapsen kesästä kertominen tai vaikkapa vain yksi kiva kesämuisto, jonka on kokenut tai muuten itselle tärkeä hetki kesässä. Niin, ettei lasten tarvitsisi vertailla ja kadehtia, saati joutua siitä kiusatuksi. Meidän kesässämme on kaikesta huolimatta ollut paljon positiivista, makeutta, naurua ja laulua, vaikka noita mutkiakin on ollut. Tuurin reisussa oli paljon mutkaisia teitä, yhteislaulua, tihkusadetta ja elämyksiä... Saimme nähdä mennikäisten metsän, löytää lennoston hiekkamontut ja sojottavat tykit (liekö ollut kamasutralennosto- vai oliko se kamikatze...), löysimme paljon kivoja metsätaipaleita ajettavaksi, sen sata kaunista lampea ja järveä ihasteltavaksi, emme eksyneet, tytöt nauttivat tivolista eikä ketään huimannut liikaa, leikimme ostoshysteriaa ja ostimme purkkeja ja purnukoita huushollimme järjestyksen ylläpitoon, söimme hyvin ja paljon... Vietimme päivän Ähtärin eläinpuistossa ja sain tajuta kuinka hyvä Reetan kunto on. Reetta veti samalla sykkeellä koko kierroksen, kuin muutkin. Kyllä maistui ruoka ja juoma loistavasti. Reissumme oli nopeatempoinen, mutta todella tarpeellinen ja voimaannuttava irtiotto arjesta ja vaikeuksista, joita on viime viikkoihin mahtunut. Sellaiset elämän karkkipäivät ovat kivoja.

   Niin, olen löytänyt itsestäni noita viitteitä vihasta, kateudesta ja katkeruudesta. Ne ovat kuulemma sallittavia tunteita, nekin kuuluvat ihmisen luonteeseen ja varsinkin tällaiseen elämänvaiheeseen, jota elämme. Pelkään vain niiden kroonistuvan, jäävän päälle. Minua on lohdutettu, etteivät ne jää, kun kerran ne tunnistan, tunnustan ja pyrin ne käsittelemään. No, uskotaan, en nimittäin halua katkeroitua ja ainakaan siirtää sellaista verenperintöä lapsilleni. Ilokseni huomaan niiden tunteiden löysäävään hetki kerrallaan. Niin, ja onhan se asia niinkin, että eihän sitä aina tiedä onko se toisenkaan tilanne kadehdittava, vaikka kuinka kulissit kiiltäisivät... Itsestä tuntuu, että itse elämme raadollisen avoimesti kaiken, jopa julkisen raadollisesti tietyn osan elämästämme. En ainakaan kiillottele, jos niin kuin ymmärtänet... No, ei niin väliä vaikket justiinsa nyt ymmärräkkään, kunhan itse sen jälleen oivalsin. Tytöt laulaen ja nauraen tyhjentävät tiskikonetta. Tavoitteena lähteä jälleen kumiveneilemään ja uimaan. Olihan meillä silloin muutama päivä sitten tuplien kanssa hulvattoman hauska keikka. Eksyimme, kas kummajaista, löysimme itsemme yllättävistä paikoista. Seuranamme oli kurkia, pääskysiä ja ihania sudenkorentoja.  Kaislikko vain suhisi, pilvet peilasivat veden pintaan ja henkäilimme lukuisia asioita. Myös kylmää vettä. Uimme ja tuplat oppivat soutamaankin, kun tyrkkäsin veneen, lapset ja airot vesille. Pakko oli keksiä tekniikka, kuinka saada vene rantaan... Itsekin olen oppinut sillä tavalla, tosin nuorempana ja virtaavassa joessa, jossa on syvyyttä kolmisen metriä. Niin löytyi soututaito ja voimat. Laitoin kännykällä kuvia Pasille, kuinka Reetta souteli "ulapalla", vain keltainen pilkahdus kumiveneestä ja lapsesta. Kuvassa se näytti hurjemmalta kuin todellisuudessa oli, mutta ei kerrota sitä iskälle... Kruunamme karkkipäivämme savustetuilla kaloilla, keitetyillä ravuilla ja ihan oikeilla karkkipusseilla. Illalla lapset maalasivat minulle myös upeat ja makeat kynnet, todelliset karkkivärit. Tästä tulee uskoakseni monia aisteja hivelevä, puuhakas ja hauskakin päivä, kunhan pääsemme vauhtiin ja maltan lopettaa naputtelun. Mitäs jos veisin miespololle töihin ne aamulliset ruutukuosit, jos ne kerran olivat aamulla niin tärkeät. Jos mies saa niistä makeat kiksinsä, se sallittakoon, enhän minä niitä ole näkemässä kun pulikoin lasten kanssa järvessä. Aamupalan aikana huushollaan pikaisesti paikat mallilleen, kuuntelen musiikkia ja tanssahtelen imurin kanssa. Sen jälkeen olemme todellakin karkkimme ja muutamat nautinnot ansainneet. Makoisaa päivää ja viikonloppua sinullekin;-)