LAKISÄÄTEINEN BURNOUT JA HUOLIHAAVA

Vuosi sitten saimme kylmää kyytiä, kun uusiutunut syöpäklooni löytyi kontrollissa. Meille heitettiin uusi jälleen asteen verran vaikeampi haaste ja järkyttävä peikko tappelukaveriksi. Kauhea määrä avoimia kysymyksiä kysyttäväksi. Lusittavia päiviä lusittavaksi. Pelon täyttämää elämää elettäväksi. Siitä on puoli vuotta, kun pudotin lapaseni ja saimme tiedon uudesta kantasolusiirrosta. Siitä alkoi napakka taistelu ja aikataulutus. Tarkka ohjelma ja rampan kalakatus. Muistan samalla, että olimme helpottuneita napakoista suunnitelmista ja aikatauluista. Nyt tapellaan, järeillä asioilla ja mennään uutta mahdollisuutta kohti.... Tänään olemme tässä, kotona. Aivan himpskatin nöyrinä, kauhean väsyneenä, mutta elossa. Siis lapsemme on elossa! Perheemme on elossa, jos kerran kykenee olemaan, oireilemaan, elämään arkea, metelöimään, nauramaan, teppelemaan, olemaan ruvella, asumaan saman katon alla ja olemaan väsynyt. Eikös ne ole elonmerkkejä?
   Viime viikolla myönsin ja myönnän yhä olevani todella poikki. Oikeastaan sen määrittelin ja itselleni määräsinkin, tarkemmin ajateltuna lupasin. Makasin sängyssä monen viikon lukemattomia lehtiä lueskellen ja latautuen. Yksi kaveri tuli silloin käymään ja kyseli mikä on? Vastasin minulla olevan lakisääteisen burnoutin. Onneksi tajuan väsyni ja annan sille luvan. Sillä onhan kynttilöitä poltettu pikkaisen niin kuin joka päästä jo pidemmän aikaa. Mutta viimeisin turnaus on kestänyt sen puolesta vuodesta vuoteen. Viimeisin rutistus tasan puoli vuotta. Todella haasteellinen rutistus, kuuluuhan sen tuntuakin, meissä kaikissa. Lähinnä olen kyynelehtinyt tänään jälleen elämän hyvyyttä ja huojennusta. Eilen kontrollikeikalla lääkäri tutki tarkkaan ja sanoi tytön olevan priimaa, siis neiti on huippukunnossa. Huippukunnossa siihen nähden mitä on koettu, tehty ja mistä on selvitty. Arvot sätkivät sitkeästi ylöspäin, kohti normaaleja. Lapsemme on yhä raakile, mutta kypsyy, vahvistuu, toipuu ja kasvaa koko ajan. Enkä tarkoita, että kaikki olisi nyt helppoa ja hyvää. Ei todella, sillä onhan meillä kokemusta mutkista ja valtavista pettymyksistä. Mutta tänään tekisi mieleni hiukan ja todella paljon tuulettaa. Kiljua helpotuksesta, mutta ei kuitenkaan uskalla, ettei tule paskaa niskaan taas jollakin tavalla. Haluaisin, että elämämme olisi edes jonkin aikaa vähemmän haasteellista ja saisimme keskittyä sellaiseen normaalimpaan arkeen. Kykenisismme laajemmin asioita näkemään, tulkitsemaan ja toipumaan. Jälleen vertaan maratooniin, nyt niitä on vedetty muutama putkeen, eiköhän olisi jo levon aika...

   Tänään meillä oli koulupalaveri Reetan nelosluokasta. Palveri menee jo rutiinilla, sillä vuosien aikana on hahmottunut tapa toimia. Koulun kanssa olemme saaneet tehdä loistavaa yhteistyötä, mieletön kiitos opettajille ja inhimilliselle ymmärrykselle. Nelonen vedetään vielä kotona ja odotetaan ensi syksyyn... Hiljaa hyvää tulee. Opettaja sanoi, että minulla on aivan erilainen ja uusi sanavarasto, verrattuna muihin vanhempiin. Eikä kuulemma löydy sanoja kuvaamaan sitä valtavaa myötätunnon ja ymmärryksen määrää, jota hekin kokevat. Niin, kyllähän ne on ihan eri asioita, sanoja, termejä ja kokemuksia, joita tässä paletissa pyörittelee. Enkä todellakaan haluaisi olla se ihminen, joka näillä termeillä kikkailee. Enkä todellakaan haluaisi kenenkään kokevan samoja asioita, samoja kokemuksia tai samoja tunteita, joita vuosiimme on mahtunut. Mutta näin meitä on koulutettu ja ohjattu. Todella kovalla kädellä ja rankasti oppien. Voi kunpa tästä jonkin sorttiset paperit ja tutkinnon joskus saisi ulos, edes suurin piirtein tervejärkisenä säilyisi. Mutta onhan tämä sellainen elämänakatemia ollut, ettei tästä koskaan valmistu täysin. Aina on jokin kurssi suorittamatta tai kiinnostaa itseä omien kokemusten kautta.

   Maanantaina alkoivat siis koulut. Jotenkin hämmentävä päivä, monine ajatuksineen. Tessa aloitti seiskan, se on uusi harppaus ja tärkeä etappi matkalla kohti aikuisuutta. Jotenkin vielä niin pieni, mutta salaa jo iso. Tärkeää on, että kykenemme yhä moisten turbulenssivuosien jälkeen tappelemaan, halaamaan, hulluttelemaan, luottamaan ja juttelemaan. Ala-asteelle pyöräili vain kaksi, kun Reetta jäi kotiin. Kolme vuotta sitten meiltä lähti neljä pyörällistä ala-asteelle koululaisia, nyt vain kaksi pyörällistä. Fanny aloitti kuutosen. Tessa lohdutti, että kuutonen on helppo, koska se on viitosen kertausta. Fanny kyseli hiukan kauhuissaan, pitääkö taas opiskella kitkaa? Tarkoitti siis kemiaa ja fysiikka, kait. Toisaalta voisihan sellainenkin oppiaine olla tarpeellinen kuin "henkilökemia", paas lanseeraten päättäjät. Se voisi olla pakollinen, jotta kykenisimme yhä laajemmin tulemaan erilaisten ihmisten kanssa toimeen. Ymmärtämään ja hyväksymään erilaisuutta ja henkilökemioiden merkitystä. Kaikille on hankittu Tuurista uudet reput, jokainen sai valita mieleisensä. Reettakin saatteli kouluunlähtijät matkaan oma uusi reppu selässään. Ajoimme Reetan kanssa vaklien koulujen kautta, kun lähdimme itse samaan aikaan kohti Oulua. Ouluun vai kouluun, onko yhdellä kirjaimella muka noin suuri merkitys. On, ainakin meidän lastemme kohdalla sen eron huomasi maanantaina. Jotenkin se todellisuus pläjähti niin päin kasvoja jälleen, että. Kuinka kauan näin päin näköä tätä todellisuutta annetaan. Ei se ihan ole reilua, jotenkin raakakin. Mutta kaikkinensa meillä kaikilla oli omissa päivissämme paljon kivoja kerrottavia asioita jaettavaksi. Varsinkin kun Oulu-päivämmekin meni ilman jälki-istuntoa ja Reetta läpäisi kiitettävin arvosanoin monia kynnyksiä. Kaikkinensa siis hyvä päivä ja paljon hyviä kokemuksia.

   Huolihaava on yksi uusimmista termeistäni. Huolihaavani on syvä, auki ja tulehtunut. Välillä se on mennyt parempaan suuntaan, kunnes iskee jokin trauma ja repii sen uudelleen auki ja verille. Mutta tänään huolihaavani tulehduspesäke on saatu hoidettua, enää ei särje jatkuvasti eikä irtoa eritettä. Huolihaavani on vielä auki, heikko ja arka. Siihen alkaa muodostua rupea, pikku hiljaa ammottavan haavan sulkien. Tiedän, että se on sulkeutumassa, koska sitä kutisee. Olen kuullut jo lapsena, että jos haavaa kutisee, niin se on merkki paranemisesta... Sitä kutkuttelee, vaikka välillä särkeekin. Varon sitä jatkuvasti, ettei se menisi uudelleen rikki. Suojaan sen ja vaihdan kääreet säännöllisesti, tutkin ja tulkitsen. Tiedän, että siihen tulee jäämään arpi, mutta se ei haittaa, kunhan se pysyy kiinni. Toisaalta arpikin voi olla kaunis. Se on merkki umpeutuneesta haavasta. Arven voi peittää halutessaan, mutta tiedostaa sen olemasssaolon siitä huolimatta. Arpi voi kiikata ajoittain, mutta se ei vaikuta perustoimintoihin. Arpi tulee kulkemaan mukana aina...

   Nyt sitten pläjäys lyriikkaa samaisesta aiheesta. Sanokaa, jos ne ei nappaa tai ahdistaa, ei minun niitä tuntojani ole pakko täällä tuputtaa tai jauhaa. Mutta näin minä yhtenä aamuna rii-mit-te-lin:

              

huolihaavani sulkeutuu hennosti,

puhalla siihen lempeästi.

todista minulle selvinneeni,

puhalla huolihaavaani,

hellästi, todista eloni.

 

huolihaavani paranee,

huoleni hälvenee,

haavani paranee...

   Tänään on jälleen leipomispäivä, kakkua pukkaa. Fanny teki juuri mutakakun ja uunissa pullistelee kakkupohja. Tuplamme täyttävät tänään 10 ja puoli vuotta, siis upea, eikä mikään itsestäänselvä saavutus! Ja iskällä on ihan oikea synttäripäivä. Tytöt ovat jälleen tavoilleen uskollisena piirtäneet meille vanhenneille vahemmilleen näköis-kortteja. Todella hauskoja. Ja eikös sitä sanota, että monta kertaa vanhat parit alkavat muistuttaa yhä enemmän toisiaan. Kauhian paljon alkaa näitä yhteneväisyyksiä ilmenemään, ainakin korttien perusteella. Alun tykityksestä saatoit siis jo luulla, että pian tämä mamma tarvitsee koppia, mutta ehei en tarvitse (vielä). Enemmänkin olisin huolissani siitä, jos en/emme oirehtisi millään lailla. Sillä olen kuullut sanottavan, ettei elämämme ole ollut viime aikoina ihan normaalia, eikä helppoa. Myönnetään. Huolihaavaani kutisee jälleen, se on hyvä merkki!



Kaksi ykköstä! Tessan näkemys meistä.

Lakisääteinen burnoutti. Näin kokee puoliaivotärähtänyt äitinsä.



Lokkiva ja kevytkenkäinen isä, Vernan kuvaus.

Näin Reetta näkee isänsä.

Olen samaa mieltä Fannyn kanssa;-)

Kalakaverille, Fannylta.

Reetta harrasti tulppaaniteemaa.



Yksilö Reetan ja Vernan maalaamasta taulusta, upeat värit.

Niin me opittiin soutamaan!



Kahlata saa....

On siinä sudenkorentokin, upea heijastus.

TSEMPPIÄ!

Tessan kuvaamaa herkkyyttä. Kaunis.

Sata lasissa ympäri pihaa.



Kypsää hehkua.