OPPIMÄÄRÄ RUMUUDESTA

Muutama viikko sitten ulkoistin itseni ystäväni kanssa. Päädyimme paikalliseen matalimman riman ja kynnyksen ylittävään paikkaan. Siis paikkaan, jossa ei ole etikettejä ja pukupakkoja tarkoitan, sellaisia kankeita koodeja. Olin nypyttänyt hiukseni paplareilla, sutinut silmäni ja laittanut kiiltoa huuliin. Pokekin oli tuttu ja toivotti tervetulleeksi. Ihan oli kivaa, tosin mietimme tähänkö on tultu? Mutta olimme ja tuttuja moikkailimme. Samaan pöytään terassilla rantautui sitten lähes täydellisyyttä hipova puolituttu mies. Kuulumiset vaihdoimme, ihan yritin olla kohtelias. Mitä kuuluu, kuis menee...jne? Lopulta hän sai ulos kakaistua sen asian mikä mieltä painoi. Sen hän kertoi monisanaisesti, mutta lyhykäisyydessään viesti meni näin ja kohdistui vain ja ainostaan minuun: "Olet liian ruma ihminen tähän paikkaan, kait sen itsekin tajuat?" Tajuanhan minä paljonkin, mutta en minä tuota ollut honannut. Onneksi tämä lähes täydellisyyttä hipova puolituttu toisi sanomansa ja eritteli terkemminkin, jottei niin kuin jäänyt mitään epäselväksi. Minullahan on tapana vetää omia johtopäätöksiä ja ymmärtää ihan miten haluan näitä asioita. No, keskustelin jotenkin nihkeesti sen jälkeen, tosin sivusilmällä katselin tätä lähes täydellistä puolituttua ja mietin kuulemaani. Mietin, mistä saisin kloonin, jotta heitä olisi enemmän, sillä analyysihan oli loistava ja varmasti tarpeellinen. Mietin myös, että enkö olisi päässyt sisälle ellei poke olisi ollut tuttu. Kerroin kaverillekin sanoman ja hiukan jäi monttumme auki. Voihan sitä ihminen olla vaikka ja mitä mieltä, saatanhan minäkin olla. Mutta luojan kiitos, en ainakaan kaikkea ääneen sano, vaikka välillä lipsahtaakin. Vilkaisin vessankin peilistä, tuopinkyljestä ja ikkunoista heijastuvaa kuvajaistani. Samalta se näytti kuin kotoakin lähtiessä, tosin paplarikiharat olivat hiukan pyöräillessä oijenneet. Loukkasihan se, mutta nyt nauran jo makeasti, lähinnä sille lähes täydellisyyttä hipovalle puolitutulle miehelle. Säälin häntä, sillä minulaisiani pyörii varmasti enemmänkin tässä yhteiskunnassa. Kärsimystähän se on moiselle arvostelijalle.

   Ei mennyt kuin muutama päivä ja saavuimme osastolle. Klovnit tulivat kädet levällään toivottamaan meidät tervetulleiksi "Ihana nähdä ja te näytätte kyllä hyvältä!", ne sanoivat. Ihan silleen ääneen, tosin sen klovninaamansa takaa. Oliko se vitsi, vihje vai olivatko he vilpittömiä. Minä pidän sitä vilpittömyytenä ja aitoutena, sillä juttuhetkemme oli kiva. Riippuu tietty missä paikassa ja missä valossa meikänkin näkee. Saatanhan minä rumuuteni kanssa korostua ääripisteeseen viihtellisessä paikassa ja taas näyttää pirteämmältä ja värikkäämmältä kuin savottansa alussa olevat ja laitostumista opettelevat lasten syöpäosaston vanhemmat. Riippuu peilistä ja tilanteesta. Itselle se oli kuitenkin voitontuuletus sairaalaperspektiivistä mitattuna, sehän on minulle paljon tärkeämpi perspektiivi kuin räkäläperspektiivi.

   Tässä yhtenä päivänä ajelin yksin autolla kotiin. Käännyin kotitielle ja siinä odotti mies autoineen kääntymisvuoroa. Mies hymyili minulle, nosti päässään olevaa hattua minulle ja nyökkäsi kohteliaasti minulle. Vähäkö minulle tuli hyvä mieli. Sillä vedin täysin luomuna ja kolmen päivän vanhalla kampauksella... Loistiko sisäinen hehkuni tuulilasienkin läpi. Eilen minua jopa tanssitettiin, eikös sekin ole jokin merkki. Oli niistä pari eka kertaa naistenhakua, mutta eihän niitä kannata laskea. Jos haetaan lavalla tanssimaan, niin eikös silloin jotkin kriteerit ole täytetty, sehän perustuu vapaaehtoisuuteen.

   Kyllähän minä tiedän, näen ja ymmärränkin, että aika tekee tepposensa peilikuvalle. Mutta en minä tiennyt noin pahasti pudonneeni, kuin se lähes täydellinen puolituttu minulle suomensi. Itsekseni ajattelin, että hänellä täytyy olla todella paha olla ja kauhea kriisi, jos on noin ilkeä ja katkera muillekin. Mitä hän näkee omassa peilissään, mitä se heijastaa? Eihän nämä omatkaan venyneet nahat, aina niin kauhean helpot ole, mutta kuitenkin. Minä kun pidän kuitenkin itseäni aika positiivisena olentona, olen raukka ollut siinä luulossa, että se heijastuu olemukseenikin. Olisihan se hirveetä tässä vaiheessa ja näillä kriisimäärillä varustettuna jos ei suurin piirteinkään kykenisi itseään hyväksymään. Näillä mennään ja sillä siisti, harvapa tuskin kaunistumaan päin on, jos ottaa elämän jättämät jäljet ja realiteetit huomioon. Mutta yritän kaikesta huolimatta kantaa itseni ja tulla jotensakin toimeen, otan vaikka reppuselkään ja välttelen mielensäpahoittajapeilejä, jos en muuten itseni kanssa jaksa. Oppimäärä siis rumuudellakin, tosin kauneushan on katsojan silmissä, josko hänellä jokin vika siis niissä silmissä. Saatanhan minä joku päivä käpästä sen lähes täydellisyyttä hipovan puolitutun ovella ja kysyä miltä nyt näytän. Jos olen vaikka ryppyvoiteisiin panostanut ja huulikiillon värin vaihtanut, kampaajalla käynyt, tehnyt joitakin korjausliikkeitä verrattaessa nykyiseen olemiseeni. Voin varmasti seistä vatsa sisällä, tissit tanassa, huulet kivasti mutrullaan, ryhdikkäästi sen muutaman minuutin ja esittää hehkeämpää. Uskon, ettei se keskustelu tulisi kovin kauan kestämään. Tai jos jätän käymättä, etten pahoita hänen mieltään. Ties vaikka tartutan tai jotain... Kaikenlaisia pohjakosketuksia sitä elämään pulpahteleekin, mutta että vielä rumuudessakin vedän pohjat. Hyvä minä, siihen tuskin kovin moni kykenee! Niin ja jos yhtään lohduttaa, niin tämä jumbosija on jo minulla, joten et voi ainakaan sinä sitä saada.

P.S. Honasin juuri, että sehän on kärkisija jonka saavutin rumuudessa ja jumbosija kauneudessa. Että ihan ykkönen...