TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

perjantai 12. huhtikuuta 2013

PÄIVÄ -8, SIIS TORSTAI EILINEN 11.4.2013

Ajanlaskummehan alkoi jälleen eilen negatiivisella alkumerkinnällä -8, koko ajan läheten sitä nollaa, eli tulevaa uutta siirtopäivää. Ensi viikon perjantai eli 19.4. on päivä 0, sen jälkeen aikajanamme alkaa plussalla... Eli viikko uuteen alkuun, jee!

   Mutta eilisestä vielä, olihan se monellakin tavalla jännittävä päivä. Ensinnäkin Vernan nimipäivä. Reetta teki onnittelukortin valmiiksi postilaatikkoon ja soittelimme. Tessa pääsi tutustumaan yläasteeseen, tärkeä etappi sekin. Neiti ei edes eksynyt sokkeloihin... Sitten kiltti Fannymme tempaisi elämänsä ensimmäisen jälki-istunnon. Siis, juuri näin! Vähänkö olin tyytyväinen moisesta tempauksesta, kehuin ja onnittelin hörisevää kiltteyttä. Ihan syynä käytävällä laahaaminen, siitä pitääkin sakottaa. Tessa soitti langat kuumina moisen uutisen ja kaikki jaksoimme sitä hämmästellä ja nauraa. Fanny mukana. Hieno saavutus, pikkasen särmää hei. Reino istui yksinään ihan spanielin näköisenä saunanlauteilla, eipä ollut mammaa saunakaverina. Siitä minulle kuvaviestejä läheteltiin. Sovimme, että tytöt yrittävät saunoa ja keskustella sen elikon kanssa säännöllisesti.

   Mitäs me, ensimmäisen kerran kävimme eilen osastolla siinä päivällä. Lääkärintarkastus, ihotestit sytostaattia varten ja kontrollit. Lääkäriä meinasi huvittaa paljonko tatuointeja löytyi peruukin alta. Mutta revittelimme nyt, sillä kuri alkaa laitostuessa. Saimme entisen, turvallisen ja saman huoneen kuin edelliselläkin kerralla. Huone 6, kuinka minua helpottikaan moinen tieto. Olin alitajuisesti pelännyt, mihin huoneeseen meidät sijoitetaan. Rankka fakta vain sattuu olemaan edelliseltä keikalta se, että muissa huoneissa olleet lapset kuolivat, mutta tässä huoneessa säilyttiin hengissä. Eli silloin meitä oli seitsemän lasta, nyt jäljellä (todennäköisesti) enää kaksi. Pelkäsin siis kauheasti, kenenkö lapsen huoneeseen päädymme. Kenen lapsen muistijälki ja tarina avautuu itselle huoneen kautta. Onneksi siis huone kuusi, kiitos siitä! Eli osastolla on valitettavan paljon ikäviä muistoja kannettavanaan minun muistissani... Ymmärtänette, jos ei, niin ihan oma ongelma ei minun. Sairaala on yhä sama päälle lahoava ja rapistuva museo, mutta en jaksa aiheesta enempää vaahdota. Jospa tämä ei kuitenkaan ihan niskaan sortuisi tällä keikalla kuitenkaan. On siis erinäisiä sektoreita ja kehiä, sisimpään kehään reagoin ja elän koko ajan, mutta mitä ulommalle kehälle menen, niin eipä nappaa huolehtia ja möykätä...  Eli tällaista faktaa. Pääsimme ulos vielä loppupäiväksi. Nauttimaan keväästä. Kävelimme kilometrejä ja seikkailimme. Kävimme syömässä intialaista ruokaa ja vuokraamassa pinon leffoja. Asunnolla hengailimme ja vietimme laatuaikaa. Kun osastolle sulkeutumisen aika tuli, alkoi neiti noitumaan tulevaa koppihoitoa. Annoin rauhassa riehua, ymmärrän täysin tunteen. Matkalla neiti hengitti syvään, imi itseensä kevättä ja ulkoilmaa. Kuin heliumipallo, yritti itseään tankata. Ovella mietimme, joko mennään, vai tehdäänkö vielä kierros korttelin ympäri... Eipä auttanut, kuin astua sekin askel. Itsellä oli todella tuskaa, kyyneleet virraten raahauduin pomppivan lapseni perässä. Reetta veti siis asenteella ja energialla. Minä sulkeuduin märisemään huoneeseen, kun neiti kirmaili vielä käytävillä kaappeja ja laatikoita koluten. Että sellainen roolijako meillä, kumpi lie se vahvempi? Hah! Moista monttua kesti itsellä puolisen tuntia, kunnes turvallinenkin mahdollisuuksien laitos sulki suojiinsa. Eli suljimme oven ja alkoi nesteytys. Mitäpä me, no aloitimme videon katsomisen ja leppoisuuden sylikkäin. Uppouduimme Monte Carlon ja Pariisin sykkeeseen, väreihin, valoihin, tunnelmiin ja elokuvan juoneen täysillä. Yhtäkkiä tajusimme yöhoitajan kolistelusta missä olemme ja mitä teemme. Olimme niin tarinan lumoissa, että todellisuus unohtui. Kumpikin nauroi hämmentyneenä moista heittäytymistä ja uppoutumista. Samaa sanoi yökkö, kun kerroimme havaintomme. Ihana tunne!

   Itsellä on uusi oma sanoittamani biisi, joka on osoittautut todella tärkeäksi. Se on hurjan pitkä, mutta se ei haittaa kyllä yhtään... Se kertoo omasta turvapaikasta; rannasta, suojaisista tuomenoksista, laineista, tuoksuista, tunnelmasta, sudenkorennoista, liplatuksesta ja veden välkkeestä. On tärkeää, että itselle löytyy keinoja latautua. Minulla on mukana myös rosmariinisaippua, hyvä ja turvallinen tuoksu. Samoin se kertomani yöpaidan retku, lapaset ja paplarit... Aikaiset aamuherätykset ovat myös se minun juttuni, kuudelta ylös, kahvia, kirjoittamista ja omaa aikaa... Niitä tarvitsen, onneksi tunnistan omat tarpeeni ja pyrin olemaan itsekäs. Enhän minä muuten jaksa, ellen huolehdi omasta latautumisesta. Roolijakohan meillä menee raakasti ja musta valkoisesti niin, että minä hoidan Reetan kanssa tämän pään ja Pasi hoitaa kotipuolen. Se on kaikista järkevin, helpoin ja selvin ratkaisu. On tärkeää säilyttää arjessa, muiden kanssa, kotona ja töissä tietty rutiini ja selkeät pelisäännöt. Tiedän myös olevani paremmin kartalla tästä paletista kuin isä. Väitän käyväni myös "raikkaammalla hapella" tämän todellisuuden suhteen. Olen sitä mieltä, että Reetalla ja minulla löytyy enemmän "munaa" tähän hommaan kuin monella miehellä ja munallisella yhteensä... Siitäkin saat olla mitä miltä haluat, kunhan et tyrmää teoriaani;-) En aliarvioi miestäni ja lasteni isää, on vain järkevämpää toimia ja jakaa arkea kummankin vahvuusalueilla. Jos pääsemme kohtuudella takaisin täältä, en edes halua tai odota, että kotiväki tänne tulisi. En todellakaan, olemme tähän jo tottuneet. Ikävähän on, tottakai, mutta mitä sekoittaa hyvää pakkaa. Samalla myös vältymme turhilta infektiovaaroilta ja omien paukkujen kuluttamiselta. Sillä laittaisinhan itseni satasella likoon muidenkin kanssa, miten sitten täällä jaksaisin. Olen siis yhä ja taas etä-äiti, skype-äiti ja kännykkä-äiti. Samalla tavalla hoituu vaimonakin olo; etä-vaimo, skype-vaimo ja kännykkä-vaimo. Se on uskoakseni vastapulelle helpompi puoliso, kuin täydellinen läsnäoloni... Kännykkään voi olla vastaamatta, eikä kiehumiseni ja pulttaaamiseni ole niin käsinkosketeltavaa, kuin livenä. Onni siis miehelle, saada välillä aikalisä minunlaisestani. Ja onhan tässä myös sekin mahdollisuus, että nousen arvoon arvaamattomaan, kun saa hiukan etäisyyttä. Siis puolin ja toisin, tietty. Siitäkin voi olla montaa mieltä, mutta ehkä tietty hajurako tekee välillä hyvääkin. Sellainen teoria se, nyt jatkan tätä rooliani täällä... Kuulumisiin!
 
  

4 kommenttia:

  1. Nii, että mikä parisuhde? Vai mitenkäs se menikään ;) Täällä itsekseni hymisen ja naureskelen noita juttuja taasen. Tuli niin mieleen se sun kysymys kahvihuoneessa, että miten parisuhde voi =)

    Paree se on sulla olla tosiaan siellä yksikses. Saa olla miten päin haluaa, vaikka alasti. Nimimerkillä hulluksi oisin tullut, jos joka ilta niiden noin 200 päivän aikana, jotka vuodessa lusittiin, ois pitänyt miettiä, että tuleekohan sieltä ovesta vielä joku. Naati omasta rauhasta!

    Meillä piristy poitsu hiekkalaatikolla makaamisesta sen verran, että ihan oma aloitteisesti jopa söi äsken. Omasta huoneesta myös kuului laulua äskettäin. Sillä on tosiaan taas tuo asenne kohillaan =)

    TSEMPPIÄ TAISTOON!!! Reetalle terkkuja!

    VastaaPoista
  2. Tiina, tiedätkö mikä oli meidän ensimmäinen huone, mihin menimme kun K10 jouduimme? Aivan oikein. Huone kuusi. Siinä huoneessa on positiivista energiaa. Meidän kutoshuoneen potilas kävi tänään Prismassa ostamassa karkkipäivän karkit ja yhden pleikkapelin. Siellä ihan pokkana neljän ruuhkassa muiden ihmisten joukossa. Eikä tämä jäänyt tähän. Nyt menivät naapurille yökylään! Mun kutoshuoneen poikani, joka ei ole koko 12-vuoden elämänsä aikana ollut kaverilla yökylässä, saati että olisin päästänyt poikaa läheltäni viimeisen 2,5 vuoden aikana...sinne meni, yökylään. Ok, näen heidän talon meidän olkkarista ;) Mutta silti. Nämä on mulle niin suuria askeleita!


    Mä voisin tulla ensi viikolla käymään. Tiistaina on se vanhempien perinteinen ilta keittiössä. Lupaan laittaa punaisen paidan päälle. Te niin selviätte! Kutoshuoneen jengi! TSEMP!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeeee, kuutosen sakki.
      Oulussakin aloitimme kuutosesta, täällä sama numero.
      Viime viikolla asiasta Reetta Oulussa sanoikin, ilman että olin huonepeikkojani krtonut. Neiti totesi, että molemmissa sairaaloissa huoneessa kuusi hoidetaan hyvin ja parannutaan.

      Näin sanoo siis lapsi, jolla on klooni värähdellyt ja uusi siirto edessä... uskonpa taas lastani.......
      Nähhään vaan ensi viikolla, jos mua ei näy, koputa kutosen ovea....

      Tsodii koko poppoolle, saikos mamma muuten nukuttua?
      T

      Poista
  3. Täälä pohjosessaki luetaan säännöllisesti teän kuulumiset ja oletta paljon mielessä. Mie en vain ole osanu tänne mithään kommentoia.. tekniikan ihmelapsi. Paljon uskoa ja voimia Reetalle ja koko perheelle. "Tulin voittamaan en anna minkään seisoo tiellä" Eikö niin!

    T; Maija ja Emmi perheineen

    VastaaPoista