KUOPPA JA MONTTU

Tänään on keskiviikko, päivä -2, ilta ja kello pian yhdeksän. Eli odottelen nukahtamista, jahka nyt ensin vähän aikaa naputtelen. Mitäs tässä, no mitäpäs tässä. Kuoppaa odotellessa ja montusta noustessa. Reetan arvot ovat vielä mitattavissa, eli solukuoppa lähenee. Leukkarit 0,5, neutrofiilit 0,49, Hb 94 ja trompparit 186. Eli hyvin nuo pitää kutinsa, vaikka on pommitettu kauheat paukut. Mutta huomenissa on uskoakseni nollilla ja sitten perjantaina otollaan uudelle kantasolulle. Eli täysin suunnitelman mukaan etenemme. Reetta jäi sänkyyn hymyillen ja hereilleen kun lähdin. Piti taas pussailla ja rutistella monta kertaa. Samalla kun pussailimme Reetta sanoi taas jotain uskomatonta: "Ylihuomennapa minulla on jo uusi kantasolu..." Leveä hymy päälle, siis voiko tämän luottavaisempi olla. Olenkin, sillä Reetta luo minullekin sen luottamuksen ja tyyneyden. Tai pitää sitä yllä, uskomaton pimu. Aamulla minua keinutti, huojutti, itketti, huokailututti ja ravistelutti tämä todellisuus. Paniikkihäiriöni muistutteli olemassaolostaan ja keinutti "paattia" eli nuppiani kunnolla. Olin heikolla hapella, no miksiköhän. Kroppani relasi, sillä olimme saaneet viiden päivän hurjat lääkkeet annettua, kunnialla ja tavoitteellisesti. Silloin kuuluukin ralata. Olen joskus sanonut yhtälön joka minulla on näiden monttujen suhteen 5:2, eli piti taas kutinsa. Viikko sitten torstaina kun koppiin sulkeuduimme ja nyt tämän aamuinen montussa käpäsy. Nousin sieltä reippaan lenkin aikana ja itkupuhelun aikana, kummasti sitä itsensä osaa koota. Eli loppupäivän olin jo lähes keinumatta ja meillä oli hauskaa.
   Eli sellaisia monttuja ja kuoppia meillä. Toisia tavoitellaan ja kun niitä saavutetaan niin tulee toisia notkahduksia. On tämä savottaa, voi herranjestas sentään, tuntuu eikö tämä savotoimalla koskaan lopu. Huomenna savottamme täyttää maagiset 2,5 vuotta 18.4. Onneksi uusi alku on tilattu 19:sta päivälle, olen niin kauhean huojentunut asiasta. Odotamme sitä kuin kuuta nousevaa, tai kevättä, tai auringonnousua, tai joulupukkia, tai helpotusta, tai huojennusta. Voiko sitä tämän enempää odottaa. Eihän se helppoa tule olemaan arki, matka ja aloitus uudella kantiksella, mutta se on kuitenkin uskomaton mahdollisuus. Sitä ei voi sanoin kuvailla.
   Reetta pitää yhä ruokahalunsa ja tahtinsa huoneessa. Huomenna tulee jumppari tsekkaan liikkuvuuden. No siinäpä tsekatkoon, kun neiti roikkuu renkaista pää alaspäin. Moinen asento sytostaattien aikana kauhistutti osaa henkilökunnasta, mutta jospa se menisi sillä lailla jokaiseen soluun, kun välillä tiputtaa nurinpäin... Osa on kannustanut ja käskenyt laittaa ranttaliksi. Reetalla on käytössä jälleen ne voimistelijoiden nauhat, sellaiset kepillä heilutettavat. Jumppamatto, jolla jumpataan, tehdään miniatyyrijuttuja ja kipsataan puita miniatyyripuutarhaan. Sillä myös pelataan vaikka ja mitä. Huomenna on kuulemma vuorossa mokkaruutujen leipomista, minä liukenen sillä aikaa kaupungille. Kouluakin käydään tunti päivässä ja mielellään. Itse olen näinä aikoina ulkoillut ja hapettanut itseäni. Psykologin Reetta on tavannut ja taideterapeutin tilannut. Niin ja tänään meillä kävi kaksi miestä ja kitaraa laulamassa, vain meille. Olli Helenius oli tämä symppis muusikko. Meillä on seinällä lukujärjetys, jotta emme ota tuplabuukkauksia. Ihan toimiva systeemi. Eilen minäkin pääsin keskustelemaan psykologille. Vastaanotto oli Lastenlinnan kymppikerroksessa. Olin puhelimessa, kun sinne suhasin; lasiovista, vasemmalle, hissiin ja kymppiin, odotusaulaan odottamaan. Kutistus teki hyvää ja koen sen todella tarpeelliseksi, kokisin sen tarpeelliseksi pienemmässäkin oravanpyörässä eläville ja pienempienkin asioiden kanssa kieriskeleville ihmisille. Tekee todella hyvää ajoittain istahtaa ja kysyä itseltään: "Kuinka minä voin ja mitä kuuluu?" Päätin juosta portaat alas sieltä kymmenennestä kerroksesta, porrasvälissä oli muuten aina kahdeksantoista porrasta. Tupsahdin lasioville ajatellen, joko ne nyt tuli, olipahan vauhti. Tempaisin sisään huohottaen ja päädyin suoraan juhlasaliin ja ihmismassaan. Tunikan helmat vain vilahti, kun pinkaisen tulosuuntaan ja nauroin räkänä, miten minä tuonkin osasin koheltaa. Nöyrästi vielä yksi kerros ja tarkistin ja varmistin, että varmasti on oikeat lasiovet. Tänään nauroimme räkänä Reetan kakkalle, kunnon kakkahuumoria kippurassa nauraen. Kun Reetta sai sitä kaniseerumia, niin epäilimme korvien kasvavan tai muuta vastaavaa. Nyt Reetta pyysi minut katsomaan, pyysi yhä uudelleen ja minähän menin. Kaninpapanahan siellä pytyssä, ihana pyöreä ja pysyi pinnalla. Meistä se oli äärimmäisen hauska juttu... Ymmärsitköhän ollenkaan, mutta me ollaan niin maalta, että tarvitsemme kakkahuumoria.
   Eilen aamulla oli kaksi oudompaa hoitajaa, esittelemässä itseään ja kyselemässä tarvitaanko apua tai jotain... Silloin laukustani kuului murinaa. Minulla on sellainen virtuaalilemmikki Pou, joka sieltä äänteli. "Virtuaalilemmikkini tarvitsee aamupalaa....", sanoin ja aloin kaivamaan ihan bimbona laukkua. Siinä vaiheessa hoitajat katsoivat toisiaan hiukan hitaasti ja lopulta uskalsivat jopa ääneen nauraa. Olen nimittän koukkuuntunut sellaiseen peliin, missä pomputetaan Pou-olentoja. En siis tiedä niistä sen enempää, mutta ne pitää pestä, kakat siivota, ruokkia, juottaa ja leikkiä niiden kanssa. Sitten ne ovat hiljaisia. Eli kun älykkyyteni ei mihinkään muuhun riitä, kulutan aikaa tai olen täysin ilman aivotoimintaa leikin niillä. Minä ihminen, joka en voi sietää lapsia, jotka ovat peliriippuvaisia. Tai aikuiset, vielä pahempi. Olemme pelanneet myös Sanajahtia Reetan kanssa yhdessä, siinä nyt hiukan saa aivojakin käyttää. Mutta tässä tilanteessa ja riippuvuudessa, en osaa ja tajua edes riippuvuuttani ja laitostumistani peitellä...
   Olen myös tavannut entisiä, muutaman kerran kohdattuja ja ihan uusia tuttuja. On hämmentävää, kuinka moni on laittanut jo viestiä tapaamisista ja moniako olen jo tavannut. Myös hoitajissa on oma turvaverkkonsa, on ihanaa kohdata ennestään tuttuja ihmisiä, jotka hyväksyvät meidät kyseenalaistamatta. Tietävät Reetan vahvuuden ja tahtotilan, sitä kunnioittaen. Se tuntuu hyvältä ja lämmittää suuresti, ei tarvitse jauhaa samoja asioita aina uudelle ihmiselle. Hoidamme monet asiat napakalla tahdilla ja ilman hoitajia. Niin kuin suun kautta otettavat lääkkeet, suihkut, pikkupesut, cvk:n juuret, teippakuset, rasvaukset, juomakontrollit, ruokakontrollit, pissa- ja kakkakontrollit ja tietty kaikki muonituspuolen jutut. Olemme aikataulussa aamulla ripeitä ja hommat etenevät rutiinilla. Tänäänkin osastolla oli valtava häslinki, hoitajat juoksivat huoneesta toiseen, oli ihana, että saimme toimia itseksemme kun siihen kykenemme. Onhan soittokello olemassa, mikäli jotakin ilmenee. Eli yhteenvetona tästä päivästä voisi sanoa, että eipä aamulla olisi uskonut, että illalla kirkastuu ja paistaa aurinko. Lähinnä omasta jaksamisestani mitattuna, Reetalla nyt ei mitään hätää ole;-) Tämä oli hyvä päivä, olkoon seuraavatkin yhtä hyviä...