PÄIVÄ -8, SIIS TORSTAI EILINEN 11.4.2013

Ajanlaskummehan alkoi jälleen eilen negatiivisella alkumerkinnällä -8, koko ajan läheten sitä nollaa, eli tulevaa uutta siirtopäivää. Ensi viikon perjantai eli 19.4. on päivä 0, sen jälkeen aikajanamme alkaa plussalla... Eli viikko uuteen alkuun, jee!

   Mutta eilisestä vielä, olihan se monellakin tavalla jännittävä päivä. Ensinnäkin Vernan nimipäivä. Reetta teki onnittelukortin valmiiksi postilaatikkoon ja soittelimme. Tessa pääsi tutustumaan yläasteeseen, tärkeä etappi sekin. Neiti ei edes eksynyt sokkeloihin... Sitten kiltti Fannymme tempaisi elämänsä ensimmäisen jälki-istunnon. Siis, juuri näin! Vähänkö olin tyytyväinen moisesta tempauksesta, kehuin ja onnittelin hörisevää kiltteyttä. Ihan syynä käytävällä laahaaminen, siitä pitääkin sakottaa. Tessa soitti langat kuumina moisen uutisen ja kaikki jaksoimme sitä hämmästellä ja nauraa. Fanny mukana. Hieno saavutus, pikkasen särmää hei. Reino istui yksinään ihan spanielin näköisenä saunanlauteilla, eipä ollut mammaa saunakaverina. Siitä minulle kuvaviestejä läheteltiin. Sovimme, että tytöt yrittävät saunoa ja keskustella sen elikon kanssa säännöllisesti.

   Mitäs me, ensimmäisen kerran kävimme eilen osastolla siinä päivällä. Lääkärintarkastus, ihotestit sytostaattia varten ja kontrollit. Lääkäriä meinasi huvittaa paljonko tatuointeja löytyi peruukin alta. Mutta revittelimme nyt, sillä kuri alkaa laitostuessa. Saimme entisen, turvallisen ja saman huoneen kuin edelliselläkin kerralla. Huone 6, kuinka minua helpottikaan moinen tieto. Olin alitajuisesti pelännyt, mihin huoneeseen meidät sijoitetaan. Rankka fakta vain sattuu olemaan edelliseltä keikalta se, että muissa huoneissa olleet lapset kuolivat, mutta tässä huoneessa säilyttiin hengissä. Eli silloin meitä oli seitsemän lasta, nyt jäljellä (todennäköisesti) enää kaksi. Pelkäsin siis kauheasti, kenenkö lapsen huoneeseen päädymme. Kenen lapsen muistijälki ja tarina avautuu itselle huoneen kautta. Onneksi siis huone kuusi, kiitos siitä! Eli osastolla on valitettavan paljon ikäviä muistoja kannettavanaan minun muistissani... Ymmärtänette, jos ei, niin ihan oma ongelma ei minun. Sairaala on yhä sama päälle lahoava ja rapistuva museo, mutta en jaksa aiheesta enempää vaahdota. Jospa tämä ei kuitenkaan ihan niskaan sortuisi tällä keikalla kuitenkaan. On siis erinäisiä sektoreita ja kehiä, sisimpään kehään reagoin ja elän koko ajan, mutta mitä ulommalle kehälle menen, niin eipä nappaa huolehtia ja möykätä...  Eli tällaista faktaa. Pääsimme ulos vielä loppupäiväksi. Nauttimaan keväästä. Kävelimme kilometrejä ja seikkailimme. Kävimme syömässä intialaista ruokaa ja vuokraamassa pinon leffoja. Asunnolla hengailimme ja vietimme laatuaikaa. Kun osastolle sulkeutumisen aika tuli, alkoi neiti noitumaan tulevaa koppihoitoa. Annoin rauhassa riehua, ymmärrän täysin tunteen. Matkalla neiti hengitti syvään, imi itseensä kevättä ja ulkoilmaa. Kuin heliumipallo, yritti itseään tankata. Ovella mietimme, joko mennään, vai tehdäänkö vielä kierros korttelin ympäri... Eipä auttanut, kuin astua sekin askel. Itsellä oli todella tuskaa, kyyneleet virraten raahauduin pomppivan lapseni perässä. Reetta veti siis asenteella ja energialla. Minä sulkeuduin märisemään huoneeseen, kun neiti kirmaili vielä käytävillä kaappeja ja laatikoita koluten. Että sellainen roolijako meillä, kumpi lie se vahvempi? Hah! Moista monttua kesti itsellä puolisen tuntia, kunnes turvallinenkin mahdollisuuksien laitos sulki suojiinsa. Eli suljimme oven ja alkoi nesteytys. Mitäpä me, no aloitimme videon katsomisen ja leppoisuuden sylikkäin. Uppouduimme Monte Carlon ja Pariisin sykkeeseen, väreihin, valoihin, tunnelmiin ja elokuvan juoneen täysillä. Yhtäkkiä tajusimme yöhoitajan kolistelusta missä olemme ja mitä teemme. Olimme niin tarinan lumoissa, että todellisuus unohtui. Kumpikin nauroi hämmentyneenä moista heittäytymistä ja uppoutumista. Samaa sanoi yökkö, kun kerroimme havaintomme. Ihana tunne!

   Itsellä on uusi oma sanoittamani biisi, joka on osoittautut todella tärkeäksi. Se on hurjan pitkä, mutta se ei haittaa kyllä yhtään... Se kertoo omasta turvapaikasta; rannasta, suojaisista tuomenoksista, laineista, tuoksuista, tunnelmasta, sudenkorennoista, liplatuksesta ja veden välkkeestä. On tärkeää, että itselle löytyy keinoja latautua. Minulla on mukana myös rosmariinisaippua, hyvä ja turvallinen tuoksu. Samoin se kertomani yöpaidan retku, lapaset ja paplarit... Aikaiset aamuherätykset ovat myös se minun juttuni, kuudelta ylös, kahvia, kirjoittamista ja omaa aikaa... Niitä tarvitsen, onneksi tunnistan omat tarpeeni ja pyrin olemaan itsekäs. Enhän minä muuten jaksa, ellen huolehdi omasta latautumisesta. Roolijakohan meillä menee raakasti ja musta valkoisesti niin, että minä hoidan Reetan kanssa tämän pään ja Pasi hoitaa kotipuolen. Se on kaikista järkevin, helpoin ja selvin ratkaisu. On tärkeää säilyttää arjessa, muiden kanssa, kotona ja töissä tietty rutiini ja selkeät pelisäännöt. Tiedän myös olevani paremmin kartalla tästä paletista kuin isä. Väitän käyväni myös "raikkaammalla hapella" tämän todellisuuden suhteen. Olen sitä mieltä, että Reetalla ja minulla löytyy enemmän "munaa" tähän hommaan kuin monella miehellä ja munallisella yhteensä... Siitäkin saat olla mitä miltä haluat, kunhan et tyrmää teoriaani;-) En aliarvioi miestäni ja lasteni isää, on vain järkevämpää toimia ja jakaa arkea kummankin vahvuusalueilla. Jos pääsemme kohtuudella takaisin täältä, en edes halua tai odota, että kotiväki tänne tulisi. En todellakaan, olemme tähän jo tottuneet. Ikävähän on, tottakai, mutta mitä sekoittaa hyvää pakkaa. Samalla myös vältymme turhilta infektiovaaroilta ja omien paukkujen kuluttamiselta. Sillä laittaisinhan itseni satasella likoon muidenkin kanssa, miten sitten täällä jaksaisin. Olen siis yhä ja taas etä-äiti, skype-äiti ja kännykkä-äiti. Samalla tavalla hoituu vaimonakin olo; etä-vaimo, skype-vaimo ja kännykkä-vaimo. Se on uskoakseni vastapulelle helpompi puoliso, kuin täydellinen läsnäoloni... Kännykkään voi olla vastaamatta, eikä kiehumiseni ja pulttaaamiseni ole niin käsinkosketeltavaa, kuin livenä. Onni siis miehelle, saada välillä aikalisä minunlaisestani. Ja onhan tässä myös sekin mahdollisuus, että nousen arvoon arvaamattomaan, kun saa hiukan etäisyyttä. Siis puolin ja toisin, tietty. Siitäkin voi olla montaa mieltä, mutta ehkä tietty hajurako tekee välillä hyvääkin. Sellainen teoria se, nyt jatkan tätä rooliani täällä... Kuulumisiin!