JÄNSKÄTTÄÄKÖ?

"Joko jänskättää?", kysäisi eilen osastolla ohi kulkenut lääkäri vauhdista. "Ei oikeestaan, ihan hyvillä mielin olemme...", sanoin minä nopeasti laukaistuna. Silloin tajusin, että näin se vaan on, kun tuon spontaanin heittoni päästin. Siis meillä ei ole sellainen paniikkiperseessä jännitys meneillään, ei oikeastaan olleskaan. Olemme saavuttaneet tiettyjä tavoitteita ja kuljemme kohti uusia haasteita, suunnitellusti. Eilen oli viimeisten esitutkimusten vuoro, tänään saan puhelinsoiton pään ja vatsan MRI-kuvista, kaikki muut ovat olleet puhataita ja kunnossa. Keskiviikkona saan soiton viruksista, pusutauti ja sytomekalo, kokeet otettiin eilen. Olen siis erittäin luottavainen noidenkin suhteen. Toki pakkaamaan aloitan vasta kun nousulupa on saatu. Samoin VIP-palvelun tilaan lentokentälle. En ole edes kysellyt asunnosta, kait sellainenkin on järjestetty. Minä viihdyn hyvin kolhooseissakin, paas kattoo mikä seikkailu odottaa. Kaikki lutviutuu mielestäni hyvällä sykkeellä ja eteen päin. Tarvitsemmeko tässä vaiheessa muuta, kuin lutviutumista ja sitä hyvää sykettä. Loppupeleissä ihminen on niin sanotusti vähäänkin tyytyväinen, kun tarpeeksi nöyräksi ja ahtaalle vedetään. En näe tarpeelliseksi stressata oikeastaan mistään, uskon kaiken loksahtavan oikeille paikoilleen. Tuleva reissu ei ole kiva, mutta se kuuluu meidän taisteluumme ja se on lusittava. Meillä ei ole vaihtoehtoa, kuin asennoitua siihen näin. Olemme valmiita, siis todellakin valmiita.
   On siis tiistaiaamu, nousin kissan kehräykseen puoli seitsemän pintaan. Pyykkikone laulattaa meille "matkapuvustoa". Olen saunannut koirien kanssa ja nyt siemailen omasta Taika-kahvimukista aamukahviani koneella. Minulla on siis hetki itselleni, kuunnella missä mennään. Nukuin loistavan yön, samoin muu sakki. Reetta on itsekin ihmetellyt omia unenlahjojaan ja nukahtamisen helppoutta. Uni tulee iltaisin puhuvaan suuhun ja silmät sulkemalla, meillä ei ole mitään farsseja nykyisellään nukahtamisen suhteen. Kolmisen viikkoa sitten Reetta sanoi asiasta itsekin, että on aina kadehtinut Vernan unenlahjoja ja nyt hänellä on itsellä samanlaiset. Siis mitä tämä kertoo, siis sehän kertoo minulle valtavan paljon, olemme balanssissa. Unihäiriöt ovat ensimmäisiä merkkejä rikotusta tasapainosta, eikä sellaisia ole havaittavissa. Siis tässä tilanteessa ja saavutetussa tasapainossa on vain vietävän luottavainen olo, olemme latautuneita ja valmiita. Haluan säilyttää saavutetun olotilan ja pumpata siitä tulevissa töyssyissäkin jaksamista itselleni ja koko porukalle. Turha luulla, että leijun jossakin "hömppäpilvessä", enkä tajua missä menemme, tajuan faktat enemmän kuin selkeästi. Moni lähipiirissä ja teissä menettäisi yöunensa ja tasapainonsa, mikäli pistäisin kirjalliseen muotoon kaikki olemassa olemat tilastot, riskit ja jäätävät faktat. Siis niitähän on, mutta menemme ja etenemme päivä kerrallaan. Se on meidän strategiamme. Eilen kun lähdimme osastolta, heitin ääneen ajatuksen: "Juhannuksena nähdään..." Onpahan sekin nyt määritelty ja kalenterista katsottu. Toki tämän asian ääneen eka kerran sanoi lääkäri, jonka kanssa kävimme siirtokeskustelun reilu kuukausi sitten. Onhan monia asioita ennen tuota, mutta jotain perspektiiviä sentään. Toki faktat tuntien se ei todellakaan aina mene kalenterista katsomalla, mutta tuo on nopein mahdollinen aikataulu siirtyä mistään mihinkään. Samoin aikatauluista tiedetään, että kaksi viikkoa siirrosta alkaa ongelmat, siis hyvät ja pahat. Silloin on yleensä takana pitkä solukuoppa ja odotellaan uuden kantasolun itämistä. Samalla aikavälillä iskee myös infektiot yleensä ja itämisen jälkeen käänteishyljintä. Käänteishyljintää odotetaan ja tarvitaan, mutta kohtuudella ja riittävästi. Eli kuinka osaisin tämänkin toiveeni yläkertaan oikein määritellä.... Haluaisin käänteishyljintää tarpeeksi ja "vaan" vaikka iholle, jotta suolisto ja maksa säilyisivät toimintakykyisinä. Eli siinäpä jälleen vaan-heitto, siitäkin voi vetää hernehiä, jos näkee ja kokee tarpeelliseksi.
   Eilen juttelin yhden äidin kanssa. Hän sanoi juuri tällä hetkellä ja heidän tilanteessaan tasapainoilevansa ja miettivänsä kuumeisesti kahdesta vaihtoehdosta "Romahtaako vaiko pysyykö pinnalla?" Näinhän se on, olemme jatkuvasti veitsenterällä, joka antaa kaksi vaihtoehtoa. Joko vilahtaa romahtamisen puolelle tai räpiköidä pinnalla. Itse olen räpiköinnin puolella, joskin välillä niitä monttupäiviä vilahtelee räpiköidessä. Pinnalla pysyminen ei ole itsestään selvyyttä, se vaatii koko ajan ja jatkuvasti työtä. Siihen kuuluvat myös yllättävät aallot eli montut. Ellei niitä olisi, niin se olisi puolestaan huolestuttavaa. Itsellä on jotensakin suhdeluku 5:2, viisi pinnalla ja kaksi enemmän ja vähemmän montussa per viikko, eikös se ole kuitenkin pääsääntöisesti pinnalla. Hah! Että sellainen suhteellisuusteoria tähän todellisuuteen. Mutta olen tässä räpiköinnin vaiheessa suhteellisen tyytyväinen saavutuksiini, voisi olla että suhdeluku olisi aivan toisin päinkin tai jotain ihan muuta. Eli olkaamme tyytyväisiä tähän. Sama koskee mielestäni muutakin perhettä ja Reettaa myös. Neiti vetää todella hyvillä mielin ja positiivisen värikkäänä. Eilenkin nauru oli monessa asiassa mukana. Pahiten lapseni pokka petti sydäntä ultratessa. Reetta oli kuulemma seurannut minun myötäelämistäni ja hengittämistäni hänen tutkimuksen aikana. Hyvä etten paitaa nostanut samalla tahdilla, kun neitiä kuunneltiin ja tutkittiin, olin kuulemma niin mukana. Enhän minä sitä nyt ajatellut ennen kuin neiti rätkätti sen ääneen. Olin kuulemma pöhölön näköinen kun hengitin ja huohotin samalla tahdilla... Niin, spirometriassa huomaan sen itsekin, vedän henkeä syvään ja päästän pitkiä puhalluksia samalla tahdilla. Välillä menee hyperventiloinnin puolelle, jos unohdan hengitellä tarpeeksi ja oikein. Jotenkin sitä vaan elää niin täysillä mukana ja eläytyy huomaamattaankin kaikkeen.

   Viime viikon ja viikonlopun aikana olemme tehneet paljon ja kaikkea kivan leppoisan positiivista. Täällä on ollut upeat kevätkelit ja on tullut heitettyä muutama metsäretki. Siis laavu, makkaranpaistoa ja luonnonrauhaa, aah. Milloin milläkin kokoonpanolla. Metsässä ajantaju vain katoaa ja kiire kaikkoaa. Lapset hyppivät ojiin, tekevät majoja, etsivät luonnonihmeitä ja ovat aitoja. Suvussamme on kaksi tuoretta poikavauvaa, niitäkin olemme haistelleet kunnolla. Sellaisia ihania miehenalkuja, alle kuukauden ikäerolla. Kuinka pienestä ihminen alkaa ja mitä kaikkea elämä tuokaan tullessaan, kaikkinensa upea ja jokaisella niin erilainen seikkailu. Takapihalla on Mökömajan kupeessa grilli. Eilen Reetta ja Fanny tuoskasivat siellä tulen kanssa ja tekivät omia kokeitaan. Fannylla on jos mitä visioita kesäksi ja takapihan varalle. Olkkarinkin kuulemma laittaa uuteen uskoon ja sisustaa. Fanny harrastaa millimetripaperille suunnittelua ja mittasuhteita. Ensimmäisenä kesänä tässä pihassa ja talossa "istutimme" altaan takapihalle. Siis kaivoimme terassin kupeeseen koristealtaan ja suihkulähteen. Reetta oli silloin sitkeimmin apuna. Kuinka kauan neiti jaksoi kaksi-vuotiaana heilua lapionsa kanssa monttua kaivaessaan. Nauroimme neidin määrätietoisuudelle ja sitkeälle jaksamiselle. Emmepä silloin ajatelleet, että moinen periksiantamaton luonteenpiirre korostuisi nykyiselle tasolle. Kuinka paljon siitä on hyötyä ja kuinka paljon moista taipumusta tarvitaan. Sitkeästi vain vaikka ei jaksaisikaan... Tytöt yökyläilivät myös vaihtelevilla kokoonpanoilla, Reettakin oli mummulassa yötä. Meiltä siellä oli kaksi lasta, kahdelta muulta sisarelta yksi, eli yhteensä neljä tyttölasta. Meillä oli puolestaan yksi siskonlapsi yötä. On hyvä välillä sekoittaa pakkaa, sillä lapset tulevat keskenään todella hyvin toimeen. Meidän tytöistä on jopa huomattavaa hyötyä pienempien kanssa, kuinka ne jaksavat puuhata, leikkiä ja selittää kärsivällisesti asioita. Sitten sekin on jännää, että mitä suurempi lauma, sitä paremmin homma toimii. Eli välillä pääsee paljon helpommalla omiensakin kanssa, kun ottaa muutaman lisälapsen-teorialla. Minä pääsin jälleen kavereiden kanssa tanssimaan, tai siis nyt en kauheasti päässyt tanssimaan siis oikeasti hytkymään, mutta olin kuitenkin tanssipaikalla. Nyt liikenteessä oli todella vähän puolituttujakin ja enhän minä ujo ihminen uskalla, halua ja nöyrry tyrkylle. Mieluummin olin sitten tanssimatta, kuin odotin lavatansseissa naistenrivissä vienona ja kainona, josko joku hakisi... Minun luonteella tanssimaan pitäisi päästä heti ja justiinsa silloin kun tanssituttaa, joten en siis mennyt edes tyrkylle. Mutta oli kiva käydä yhdessä ja hauskaa oli. Sunnuntaille oli monia päällekkäisiä menoja, joten suhasin tapahtumasta ja paikasta toiseen. Jouduin kieltäytymään myös mielenkiintoisesta kirjoittaja-tilaisuudesta, mutta ei mopolla mahdottomia. Sunnuntaina kävin myös pikaisesti montussa, sekin yllätti rajuudellaan. Siis kuinka se monttu siemaisee syvyyksiinsä, niin että jalat menee alta ja kylmä hiki virtaa, korvissa kohisee ja vapisuttaa. Se säikäyttää, mutta kertoo myös faktaa, että olen faktat tiedostava yksilö. Vaikka menenkin napakalla sykkeellä ja niillä kuuluisan övereillä ylikierroksilla, monenkin mielestä. Tarkemmin kun ajattelee, niin se monttu on kuin yllättävä suonsilmäke, joka siemaisee syvyyksiinsä kun hiukankaan pitkospuilta horjahtaa. Välillä jänskättää, kuinka sieltä saa itsensä pinnalle vedettyä, kun se imaisee yllättäin ja rajusti. mutta sain vedettyä itseni jälleen pinnalle ja ihan hyvillä mielin taas mennään. Eli hyvä näin, horjahdus sallittakoon.

   Muut typyt lähtivät kouluun. Aurinko paistaa kirkkaasti. Reetta nousi hiukan takakireänä, sillä yritin ehdotella lempivaatteiden pyykkäämistä, eikä ne millään joutaisi pyykkiin justiinsa tänään. Takakireyttä aiheuttaa myös yksi aivan ihana sifonkisen utuisen kiva nähty keltainen paita, jonka Reetta olisi itselleen halunnut viikko sitten... Yksi tyhmä ja järkevä äiti kielsi moista hankkimasta, ihan vedoten järkevyyteen ja hintaan. Eli mitä ilmeisemmin jonkin sortin paineita ja pientä jänskätystä on ilmassa, joka nivoutuu keltaisen sifonkipaidan muodossa ulos... Huonetta laitetaan nyt uuteen uskoon äänekkäästi. Mutta antaa neidin hetken "mööbleerata", josko se siitä taas lutviutuisi. Eilen nousimme ylös kuudelta, todella hämmästyttävän hyvällä mielellä. Neiti kapsahti kaulaan suoraan sängystä ja kannoin aamupalalle. Osasin muutaman oikean vivun kääntää, joten aamunousu ei "rasittanut" liikaa. Joinakin aamuina, kun olemme joutuneet tien päälle seitsemän pintaan on ollut omat haasteensa, kun niin kovasti nukuttaisi vielä ja isä on väärin herättänyt... Olimme eilen omalla autolla liikentessä, puhua pulpatimme, nauroimme ja lauloimme vaihteeksi. Neidillä tulee uusia ideoita minunkin teksteihini, voisin kuulemma kokeilla rajumpiakin tekstejä ja kunnon revittelyä. Särmää, sillä olen jopa liian kiltti ja lälly kriitikon mielestä... 
   Nyt sain uuden koneellisen pyykkiä pyörimään, yhteistyömme luistaa jälleen. Paukutus kesti noin seitsemän minuuttia, hyvä kun paukahti heti aamusta ulos. Tästä on hyvä jatkaa. Matkapuvustomme vaatii ajattelua, helppoutta, riittävyyttä ja mukavuutta, värejä unohtamatta. On myös huomioitava, että meillä on vielä lähes talvi, Helsingissä lähes kevät ja palaamme lähes keskikesällä. Eli mitä mukaan, vaatii päänvaivaa myös. Eilen me jo tennareissa vihelsimme menemään, mutta olimme näillä korkeuksilla edellä muista. Kyllä meillä ja Oulussa vielä vedetään talvivaatteissa ja -jalkineissa ihan täysin. Aamulla oli pakkasta liki 13 astetta, niin kyllähän se oli hiukan viileää startata reissuun aamusella tennareissa. Tätähän tämä.
    Saamme jatkuvasti nauraa myös tuon neidin peruukin käytölle, kuinka vaivattoman huoletonta ja luontevaa. Viime viikolla odotimme silmäpolilla, Reetta kiehnäsi minun lähellä ja käskin varoa, ettei peruukki mene suuhuni. Silloin neiti nauraen kielsi minua käyttämästä peruukki-sanaa ja käski puhua hiuksista. Ymmärrän. Samaan aikaan neiti itse työnsi kätensä peruukin alle ja rapsutti kutiavaa päänahkaansa niin että peruukki hytkyi ja keikkui. Silloin vastapäätä oleva nainen jäi lasittuneesti katsomaan ja miettimään näkemäänsä. Irrallista heiluvaa päänahkaa... Ja taas meitä nauratti. Yhtenä päivänä Reetta juoksi niin kovalla ja vauhdilla, että peruukki alkoi pomppimaan. Niinpä neiti nauraen nappasi peruukin käteensä ja jatkoi kaljuna matkaansa. Eipähän ainakaan pudonnut silmille, kuulemma. Istuin olkkarissa nojatuolissa ja lueskelin. Reetta loikoili ja lueskeli sohvalla vieressä. Vain päälaki näkyi minun silmäkulmastani. Näinpä sitten samalla puhuin neidille, mutta ihmettelin ettei neiti kommentoi. Se olikin enää irrallinen peruukki siinä sohvan käsinojalla, neiti oli lähtenyt puuhiinsa ja jättänyt sen siihen. Sitten Reetta tuli kaljuna nurkan takaa ja sanoi olevansa siellä, eikä sohvalla. Taas nauratti...

   Mutta nyt Pasi sai imuroitua, minulla on pyykkäys ja hiusten paplarointi hyvällä mallilla. Lähdenpä hoitelemaan Kelan lappuset ajan tasalle ja varmistelemaan kaiken mikä pitää varmistaa. Ensin odotan kuitenkin sen Oulun puhelun, sitten vasta raahan matkalaukut pakattavaksi. Niin me olemme kuulemma lähdössä jo huomenna Reetan toiveesta. Neiti haluaa ottaa ilojakin ja nautiskelujakin irti ennen kopittumista. Neiti haluaa olla yhden yön asunnolla kanssani ja mennä osastolle kaikessa rauhassa. Meillä on myös muutama puisto, joissa käymme sairaalakeikoilla. Samoin ranta ja oravien laskemiset. Onhan se tärkeää kysellä niidenkin kuulumiset ja laskea sorsat rannassa. Näinpä menemme sitten osastolle ja nesteytykseen hyvin nukutun yön jälkeen torstaina. Eikös olekin selkeä ja leppoisan kuuloinen suuunnitelma. Eniten jänskättää kaiken muistaminen ja hoitaminen tässä vaiheessa. Kaikkea muuta ehtii jänskättää sitten kun se on ajankohtaista, uskomme näin. Nyt keittiöstä kuuluu jälleen nauru ja Reetalle löytyi muutamat kivat vaatteet päälle pyykkikoneen pyörimisestäkin huolimatta.

   Kello on nyt 14,42, sain sen Oulun puhelun. "Kaikki on hyvin ja normaalia, voitte lähteä huomenna. Voimia ja kaikkea hyvää...." Nyt meikä sitten ratkesi, iski itkuhysteriakohtaus, pääsemme toteuttamaan seuraavaa siirtoa konkreettisesti. Luoja kuinka helpottaa, kuinka kauhistuttaa ja kävi tässä aavistus jännitystäkin. Haistoin jännityksen vaanivan..., mutta se ei napannut otteeseensa. Eiku ramppa kalakattamaan, tilaamaan vip-palvelua, perumaan aamuisen psykologin ja opettajan ja tilaamaan taksin aamuksi. Niin ja pakatakkin pitäisi, missähän mahtaa olla matkalaukut? Neidin kevättakki menee pyykkikoneen kautta vielä ennen lähtöä, sillä eilen neiti grillaili se päällä ja se tuoksuu lievästi savulle. Mutta onhan meillä aamuun saakka aikaa kalakattaa tätä ramppaa, kyllä me ehitään seuraavina viikkoina laitostuakin... Valtava tämä koti-ikävä, kun se iskee päälle vaikka on vielä kotona... Märisin laumani likomäräksi samalla kun haalin pesukoneeseen takkeja ja muuta pestävää...


Muistattehan rukoilla, toivoa, uskoa ja kulkea mukanamme, jookosta! Kiitos!