USKOMATONTA, KIITOS KAIKILLE!

Olemme saaneet valtavan määrän viestejä, monellakin tapaa. Täällä julkaistut ovat vain murto-osa, kiitos! Kuinka moni, täysin tuntematonkin elää kanssamme. Ennen kaikkea rukouksien määrä on uskomaton, suoranainen kansanliike. Kuinka ihmset sytyttävät kynttiöitä kirkossa rukoillessaan Reetan puolesta, monen seurakunnat ja yhteisöt ovat mukana. Meille pyydetään apua ja varjelusta, siunausta, voimia, tukea ja turvaa... Millä tavalla sitä kukakin pyytää. On todella hämmentävää, kuinka moni meistä hädän hetkellä tukeutuu johonkin meitä suurempaan, maallikolle määrittelemättömämpään ja henkiseen. Onko se henkisyyttä, hengellisyyttä, voiko sitä uskoksi kutsua, mitä se onkaan. Mutta joka tapauksessa on uskomaton kuulla ja tietää, että emme ole yksin tällä matkalla. Siis mukana olette te kaikki niin tuntemattomat, kuin tuntemanikin ihmiset. Saamme olla etuoikeutettuja teistä ja meistä!
   Meille toivotetaan siis varjelusta, siunausta, enkeleitä, hoitavaa mystisyyttä, parannusta, toivoa, positiivista energiaa, aurinkoa ja vapautusta tästä tuskasta ja pelosta... Mikä on oikea tapa rukoilla, kuka sen kykenee määrittämään. Sekoittaako huuhaauskot niin sanotun oikean uskon ja rukouksen tehoja? Kuka voi sanoa, milloin mennään hihhuloinnin ja uskon rajoilla. Ainakin itsellä raja on heiluva, ymmärrystä vailla, keinuva, valuva, muuttuva ja täynnä kysymyksiä. Voinko äitinä leijua tällaisessa epätietoisuudessa, vai pitäisikö minulla olla jokin johtolanka? Onko minulla johtolankaa? Onko minulla ihmisenä oikeutta rukoilla hädän hetkellä, jos kiroilen toisella hetkellä. Kuka määrittelee synnin määrän ja pahuuden. Riittääkö, että on itsensä kanssa sinut, välillä liukastellen synninkin puolella. Vähän niin kuin liukkaat rantakivet, välillä jalka lipsahtaa kiveltä, synniksi, kunnes taas korjausliike pitää kivellä... Olipahan vertaus, mutta nyt ropisee sade ikkunoihin, joten se mielikuva tuli. Itsellä on kesästä saakka ollut ihana tyyneys vallalla, mielettömän vahva usko, että tämä toinen siirto on tehtävä. En kykene sitä sanoin kuvailemaan, se kumpuaa sisältä, auttaa jaksamaan. Näkemään valon pitkän kontatun putken päässä... Onko se uskoa, onko se toivoa, onko se vain mielikuvituksen tuomaa harhaa, hysteriaa... Olkoon mitä on, mutta se  kannustaa kulkemaan siinä tunnelissa kohti sitä valoa. Välillä pitää ryömiä, kontata, polvet on ruhjeilla, ilma loppuu, ahtaus ahdistaa, mutta se putken pää häämöttää. Mielestäni oma tsemppihenki , mahdollisuuksien näkeminen yhä selvemmin ja unenlahjat ovat kaikesta tästä osoitus.
   Illalla raahauduin asunnolle kymmenen jälkeen. Siinä samalla ajattelin vahvuutta. Sanontaa, että olen vahva ihminen. Olenkin, mutta en todellakaan tiennyt olevani näin vahva ja että tämä ominaisuuteni ja luonteenpiirteeni pitäisi tällä tavalla jalostaa sietämättömäksi. Siinä ajattelin samalla, että onneksi olen se sanottu vahva, koska onhan tämä yhtä painajaista ja helevettiä elettäväksi. Jos olisin heikompi, olisin varmasti jo katkennut... Onneksi en siis ole se heikko, mutta se että olenkin näin vahva, ei ole kiva kunnia eikä kiitos. Eiköhän tuo vähempikin vahvuus riittäisi... Samoin tällä hetkellä tiedän, uskon, toivon ja tunnen, että syöpä Reetan kohdalla on historiaa. Se on lusittu. Se oli kuitenkin "vain syöpää"... Taas joku vetää herneet ja loukkaantuu syvästi, mutta suurempi ongelma Reetan tulevaisuudessa ja näissä hoidoissa on kantasolusiirron mukanaan tuomat jutut. Valitettavan paljon siitäkin tiedän ja saan tietää yhä enemmän. Se savotta kestää vuosia, vuosia ja on todellakin raskasta elää. Käänteishyljintä on karmiva, vaaniva, tappava, tuhoava, kauhea peikko. Siis käänteishyljintää pitää olla, mutta kohtuudella. Aika simppeliä taas. Kuka sen kohtuuden osaisi rukoilla, oikein tilata. Mikä on kenenkin kohtuus? Milloin ollaan kantasolusiirron jälkeen niin sanotusti kuivilla, uskaltaa yhtään huokaista. Senkin tiedän, että Reetan edellinen siirto oli helppo, miksi se oli niin kauhean helppo? Oliko se siksi helppo, koska käsikirjoituksessa oli varattu tämä toinenkin siirto. Paljon kuulkaas on mietittävää.
   Heikolla hetkelläni olen myös ajatellut, että tämä kaikki on minun aiheuttamaani, kun olen tehnyt tästä julkista. Olisi pitänyt vain hiljaa itsekseen ja omissa piireissään hoidella hommat. Olenko ratsastanut lapseni kustannuksella, siksikö kaikki vaikeimman kautta. Onko minulle annettu tällainen draama kirjoitettavaksi, hyödynkö minä siitä jotain lapseni kustannuksella. Olen myös ajatellut tämän viikon viestien ja valtavan rukousaallon jälkeen, että onko se muilta pois, että Reetta saa näin valtavasti tukea. Ihan siitä syystä, että mamma luukuttaa täällä ja anelee, pakottaa, pyytää ja käskee teitä rukoilemaan. Jääkö jonkun hiljaisemman tarpeellinen rukous kuulematta, kun Reetan rukouksia tulee maailman laajuisesti. Olin tajuavinani, että tämä on sellainen globaali asia, rajat, kielimuurit, kansallisuudet ja etäisyydet hämärtyvät. Kaikilla on yhteinen tavoite, Reetan paraneminen. On myös mieletöntä tajuta, että se on niin lähellä monen sydäntä, arkea ja elätte niin mukana. Vaikka saammekin ja saan kritiikkiä tavoistani, sanoistani ja asenteestani, niin lapselleni kuitenkin toivotaan parasta. Onneksi kukaan ei ajattele, että tuollaisen ihmisen ja överi huuhaan lapsen ei tarvitsisi parantua. Oli äiti mikä oli, niin lapselle tarvitaan parannus. Siis en minä itseäni syyllistä Reetan sairaudesta, sen asian kanssa olen sinut. Tämäkin on Reetan kanssa kesällä puhuttu ja selätetty. Kukaan, kumpikaan, ei lapsi eikä vanhemmat ole sairautta aiheuttaneet. Eikä sen vuoksi sitä ansaittu, omilla teoilla, sen olemme ohittaneet aika päiviä sitten. Mutta pakkohan tässä on ajoittain pureskella asioita uusiltakin kanteilta. Tai pakko ja pakko, ne ajatukset vain menee ja tulee, ne on pakko pureskella. Ei kukaan pakota ajattelemaan... Voi kun osaisi olla ajattelematta. Olisi valittavana sellainen vipu, ei ajatuksia tänään, leijuisi keveänä ajattelematta olisi vain...

   Eilinen päivä -7, perjantai. Tasan viikko matkaa uuteen alkuun ja nollaan. Tavoitteita. Illalla Reettaa itketti kovasti. Koti-ikävä, eristys, yksinäisyys, todellisuus, tietoisuus, pelot ja muutama muukin lieveilmiö. Eilen ensimmäiset paukut tiputettiin, ne menivät huomaamatta. Kiipesin kattoon jumpparenkaat roikkumaan, monia aktiviteetteja on jälleen viritetty huoneeseen. Meillä on loistava keskusteleva ja moniulotteinen lääkäri, ainakin nyt aluksi. Olemme käyeet valtavan monipuolisia ja hyviä keskusteluja. Ilmeisesti sana on kiertänyt edelliseltä kerralta, että meidän huoneessa tapahtuu niin hyvässä kuin pahassakin. Moni tulee jo mielenkiinnolla kyselemään suunnitelmista, ideoista ja uusista jutuista. On myös ollut turvallisen ihanaa kohdata tuttuja henkilöitä, koko henkilökunnassa. Siinä mielessä on kynnys matalampi tälle savotalle. Jännää on myös se, kuinka joidenkin kanssa henkilökemiat tökkii yhä. Siis se on molemminpuoleista ja näkyvää. Mutta sekin sallittakoon, kunhan hommansa hoitavat ja asiat pyörivät siedettävillä tasoilla. Jokainen ihminen on erilainen ja jokaisella on oikeus siihen. Hyväksyntää ja käytöstapoja, edes yritystä hoitaa asiat sivistyneesti. Leijonaemolla on vain viikset vipattaneet, kun olen tulkinnut lapseni ja tällaisten henkilöiden kohtaamista. En ole lietsonut etukäteen, en näyttänyt mielestäni omia ajatuksiani, mutta siitä huolimatta Reetta on kokenut samoin. Toisaalta oli valtava naurun aihekin, kun Reetta sanoi, ette se vieläkään toimi tämä kemia tämän ihmisen kanssa... Mutta uskon, että opiksi on otettu puolin ja toisin. Omasta käytöksestä huomasin niinkin lapsellisen piirteen että sanoin "Huomenta", muille "Hyvää huomenta". Ajattelin, josko sen "Hyvän" ensi viikolla hänellekin lisäisin, vaikka hampaita kiristellen, josko se heijastuisi tunnelmaankin. Kahelia, myönnän. Mutta minun mielestä meillä on oikeus olla mielipiteemme kanssa, jokin yksityisyys. Rohkaisen Reettaa omiin mielipiteisiin, eihän ne aina voi olla ns. kauniita. Neidissä on särmää, joten se sallitakoon, samoin henkilökemioissa. Olen yrittänyt lapsiani kasvattaa, välillä miestänikin niin, että "Älä alennu sille tasolle..." Eli tämä tarkoittaa suomennettuna sitä, että jos sinua loukataan tai käyttäydytään huonosti itseäsi kohtaan, niin älä lähde siihen mukaan. Älä siis alennu loukkauksien kierteeseen ja moiseen vyyhteen, se on loputon ja negatiivinen kierre. Jos joku yrittää satuttaa sanoilla vaikka, niin älä ihan samaan alennu. Niin tietenkin olisi ihan hyvä itsekin välillä elää niin kuin opettaa, onhan minulla välillä liipaisuherkkä kieli... Eli joku poika haukkuu meidän koiraa tyhmännäköiseksi, satuttaahan se, eihän nyt Reino ole tyhmännäköinen... Siihen neuvon tyttöjä vastaamaan vaikka, että "Sulla on kiva hymy, haluatko silittää tätä ihanaa koiraa.." Tai jos työpaikalla pomo on k-pää, oletko samanlainen, mitäpäs jos olisitkin se järkevä aikuinen mieluummin... Kun naapurinpappa naputtaa lasten jäljistä lumihangessa tai äänestä, vietkö lapset sisälle ja pidät ne hiljaisina. No ei, opetan heitä huutamaan jo kaukaa ja raikkasti "Heipat naapurinpappa...!" ja kehumaan ihanaa polkua jonka hankeen saivat aikaiseksi, pyytämään jopa mukaan polkua tekemään. Tosin vuosien saatossa, lapsuusiässä rumastikin ja loukkaavasti koulukiusattuna, olen myös omaa suhtautumistani kiusaajaani miettinyt. Nyt ollaan niin liibalaabaa ja ihanaa, hyvittääkö se kuuden vuoden kiusaamisen. Kuinka minun pitäisi henkilöön suhtautua. Joo, kyllähän tässä pitää itsekin kasvaa ja kokemukset kasvattaa ja ajatteluttaa. On myös yleistä, että kaikki negatiivinen osataan ja kyetään sanallisesti, mutta positiivista palautetta ei kyetä ulkoistamaan. Eli minä kykenen ja annan  palautetta myös positiivisista asioista, jos kykenen kritisoimaan negatiivisiakin. Olen lukuisia kertoja huomannut, kuinka positiivinen palaute ja ääneen lausuttu kiitos hämmentää...

   Nyt olen jo komentosillalla, eli Reetan luona. Kahdeksalta osastolla ja vauhdissa. Neiti nukkui kohtuullisen yön, vaikka illalla olikin kaihomieli vallalla. Nyt oli vastassa pehmeää poskea, hymyä, tanssia ja naurua. Yhteistyökin on luistanut, toistaiseksi. Nyt tippuu jo ensimmäinen päivän sytostaatti, tästäpä tämä lutviutuu.
   Tajusin tekstini aihepiirin vaihtuneen tässä ihan kunnolla, mutta tällainen olen ihmisenäkin. Kun saan käsiteltyä, jauhettua syvänkin kysymyksen, siirryn seuraavaan aiheeseen naps vaan. Eli en jää syntyjä syviä ja omaa uskoanikaan liikaa funtsimaan. Tärkeää on, että se kantaa ja antaa voimia arkeen, ilman että on lokeroitu juuri johonkin kaavaan. Jokainen päivä ja saavutus on valtavaa nöyrää  kiitollisuutta johonkin kantavaan voimaan. Nöyryyttä elämälle ja inhimillisyyden pienuudelle. Saatte ottaa kantaa, tai olla ottamatta. Mutta ketään ei voi eikä saa kukaan käännyttää väkisellä, nämä asiat pitää lähteä itsestä, omien oivallusten kautta. Siinä olen erittäin jyrkkä, napakka ja kriittinen,  kukapa meistä on oikeutettu tuomitsemaan toista tai pitämään itseään parempana kuin muut...
   Eli mielettömästi kiitosta kuluneen viikon vahvoista tunteista ja myötäelämisestä kaikessa. Kulkekaa mukana  jatkossakin, se on mielettömän hienoa. Toivottavasti minun tapani kirjoittaa ja käsitellä vakavaa aihetta ei loukannut ketään, olenhan sillain amatööri jauhamaan tästäkin aiheesta syvemmin. Mutta tällainen puski nyt tulemaan tässä vaiheessa. Aurinkorantuja viikonloppuunne!