TIP, TIP, TIP, TIP, TIPPASEE

Heräsin kuudelta, hyvän yön jälkeen. Kuulin tippasua räystäistä, vettähän siellä satelee. Tai oli satanut aamuyöstä. Kenties koko päivän tippasee, joten taitaa mennä sohvaperunahommiksi, mikäli  ilma jäähtyy ja sataa ihan kunnolla. No, ollaan sitten sohvaperunoina ja tehdään aivotyötä, vaikka. Mistä tietää, että tekee aivotyötä. Pitääkö silloin syntyä jälkeä, riittääkö se että sanoo tekevänsä aivotyötä, mitkä ovat aivotyön tulokset. Tarvitaanko aivotyötä, onko se tuloksekasta, pitääkö olla aina tuloksekasta. Onko oivallus, nupin selkeäminen aivotyön tulos. Jos saa jonkin asian pyöriteltyä niin, että se jotenkin tuntuu selkeältä. Mitäpä tässä olisi pyöriteltävää, pitäisikö jonkin selvetä, onhan sateinen päivä ja tippasee. Selkeneekö mikään... Entäs jos vain heittäisi päiväksi hanskat narikkaan ja antaisi lutviutua omalla painollaan, vähän paljon kaiken... Nyt kenties luulet, että taas menee ruletti liika lujaa, kenties meneekin, mutta olen hiivatin tyyni. Levollinen ja hyväuninen, ruleteista huolimatta. Jotenkin jälleen hengästyttää ajatus siitä, kuinka paljon on tuota ajatustyötä vaativaa asiaa käsiteltäväksi.
   Menin aamupesulle, elikot mukana. Vienolle on loistavaa viihdykettä hanan tippaseminen. Sitä kissaneiti jaksaa katsoa pää kallellaan vaikka kuinka, tippa tip, tip, tip kerrallaan tippasee. Sunnuntaina koimme Vienon kanssa jälleen paniikkihetkiä. Kissaneitimme, kuuro sellainen, oli päättänyt ulkoistaa itsensä saunan ikkunansta. Yhtäkkiä huomasimme ja tajusimme, ettei Vieno keskustele ja osallistu sisällä, joten talon ulkopuoli oli seuraava vaihtoehto. Naukulakin oli tyhjä, ei löytynyt nukkuvaa. No mitä silloin tehdään, huudetaan tietenkin pitkin pihoja paniikissa. Huudetaan kuuroa kissaa, jotta se kuulisi kutsuhuutomme. Vaihdoimme taktiikkaa ja aloimme huutaa kuulevaa kissaa, Tolloa, josko ne yhdessä jossakin. Hätävalmiustila asetettiin naapurustoon ja kaikki huusivat, sitä kuuroa. Konttasimme terassin aluset ja tuota salaisuuksien puutarhaamme, jota jopa paratiisiksikin kutsutaan. Siinä vaiheessa niitä kätköpaikkoja on todellakin ihan liikaa, kun hukassa on pieni kissa. Ei löytynyt, ei. Tunnit vierähtivät ja alkoi jo silmäkulmista tippaseen eritteitä, lapsilla. Soitin jo Ouluunkin, että kadonnut on. Samaan aikaan näin kissaneidin jahtaavan kärpästä takapihalla, eiku syöksyen kimppuun, kuuro on onneksi helppo napata kun ei se kuule vaanivia vaaroja ja nappaajia. Taas valui ja tippasi eritteitä, helpotuksesta. Reetta nyyhkien rutisteli kissaa ja sanoi pelänneensä sen menettämistä. Mutta tähän aamuun vielä... Laiton kahvin tippasemaan, kun menin aamusaunaan. Mukana oli nyt Kaino, Reinolta salaa. Niin alkoi hikikarpalot tippasemaan ja kroppa relaamaan. Nyt istun siis koneella ja upeista tuuheista hiuksistani tipahtelee tippa kerrallaan olkapäilleni vettä. No hiusteni tuuheudesta johtuen tippasu on lyhytaikaista, eipä tippase enää. Jaloissani kuului kulkusen kilinää, joka päätyi sitten sänkyyn. Vienollamme on nyt pinkki panta kaulassa ja siinä kulkunen, jotta löydämme kissaneidin helpommin. Tollolle hankittiin sininen panta, pitäisi vielä laatta kaiverruttaa ja Pasin yhteystiedot, se kuulemma olisi tärkeää. Kenestäköhän, arvaa?
  
Kävimme maanantaina Oulussa, Reetan kanssa kahdestaan. Huomenna olisi jälleen keikka tiedossa. Olen saanut järjesteltyä ensi viikolle lentolippuasioita ja majoitusasioita, ne loksahtaa varmaan tällä viikolla uomiinsa. Reetan tip, tip, tipan tiputus on nyt lopetettu. Lääkäri teki päätöksen tuplanestetyksen lopettamisesta kerralla, eikä vähitellen, koska verta ei enää ole liki kahteen viikkoon ollut pissassa. Mieletön huojennus, ei enää öisin kotisairaalaa vaan koti! Jihaa! Samalla vähennettiin virtsarakon supisteluihin olevaa lääkitystä puoleen ja magnesium jää pois, toistaiseksi. Neitiä helpotti kauheasti ja virne oli sen mukainen. Sitten olemme olleet kapinnallisia ja tehneet jotain mihin emme ole kysyneet erikseen lupaa, kunhan laitoimme. Reetta sai lauantaina hopeiset sydänkorvikset. Korvikset on otettu pois heti hoitojen alettua lokakuussa 2010. Nyt sitten kokeilin ja korvikset menivät läpi suit sait, siis reijät olivat pysyneet auki. Näinpä jätimme sydämet kiilumaan korviin ja oli puhetta, jos yhtään tuntuu tai tykyttelee, niin ne otetaan pois ettei tule infektiota. Lääkärikin huomasi ja nauraen antoi luvan, koska uutta reijitystä ei tarvittu ja ne sydämet kiiluivat jo korvissa. Lääkäri totesi niiden olevan varmaan "vähämikrobisten", jotta voimme niitä käyttää. Onhan se tärkeä asia Reetalle, peilata hymyilevää naamaa ja kiiluvia korvia. Eipä hiuksetkaan himmennä korvisten loistetta. Silmissä on upeat tuuuheat ripset ja kulmakarvat ovat, sanotaanko tehokkaat. Hyljintälääkkeet aiheuttavat siis karvankasvua, tehostavat sitä. Poskissa ja korvalehdissä, niskassa on myös pehmeää untuvaa tai nukkaa, se kuuluu asiaan. Maanantaina kaikki oli kevyttä, siis päällisin puolin ja Reetan sen hetkisessä tilanteessa. Olin sen hetken, ainakin, muka, jopa, helpottunut ja huojentunut. Eilen sitten sain puhelinsoiton, tuloksia ja muutoksia jälleen lääkkeisiin. Munuaisarvo krea oli jälleen nousussa, jotain 70, kun pitäisi olla 60 tai alle. Jälleen ditrimiä puolitetaan, hyljintälääkkeitä vähennetään, sieniestolääkettä soitetaan tänään kun on otettu selvää annostuksesta ja neuvoteltu Helsingin kanssa... Leukkarit olivat laskeneet hurjasti, johtuneeko se näistä lääkkeistä, onko vaikutus näin ankara kun ne ennalleen nostettiin. Luuytimen tilanne kuitenkin näyttäisi olevan hyvä, koska uutta tuotantoa ja uusia soluja on reilusti tulollaan, ihan tavoitteiden mukaan nousussa. Että sellainen paineistus tippasi jälleen tuollekin suunnalle, kun luulin jo maananataina hiukan saavani löysätä. Pah! Ensi viikolla on Helsingissä se lyppi ja ehdotin jälleen toisen cvk:n poistoa samalla nukutuksella, kun se kuukausi sitten jäin tekemättä. Eli jälleen muutama liikkuva palanen ja muutama tippa lisää aivotyöskentelyyn... No kaikkinensa Reetta voi hyvin, paukkuu, kapinoi ja on neiti välillä ihanan yhteistyökykyinenkin. Mutta sanoisinko nyt näin, että näitä tunnemyrskyjä tiesin odottaakin koko lapsikatraan taholta, kun peilaan ja vertaan edelliseen siirtoon. Silloin ne pääsivät yllättämään, mutta nyt paukahtelee kunnolla ja jatkuvasti. Siihen kun lisätään hormonimyrskyt ja normaalin lapsuuden kaipaus, jonka viimeistelee idiootti-äiti tyhmällä huumorillaan ja arjen vaatimuksillaan, niin onhan tässä. Nauhoittaisinko tätä leppoisaa sanahelinää ja ovien pauketta... Mutta tiedän asioiden tästä tyyntyvänkin, kunhan ensin kaikki tippasee tai virtaa ihan kunnolla ulos. Saan myös kuulla, että oireet ovat geeniperimää, lapset ovat biologiansa lukeneet ja jotkin asiat hyvin sisäistäneet. Eli nöyrästi katson päivittäin peiliin ja sanon itselleni geeniperimän paukkuvan ja onnittelen samalla kolautettua itsetuntoani siitä, että lapsilla on rohkeutta näyttää kaikki tunteensa. Se on tärkeä luottamuksen osoitus äitinä, välillä huudetaan ja samana päivänä jo kömmitään kainaloon ja tuhistaan. Tämä on sitä äitiyttä, vanhemmuutta, täysillä eikä tipotellen.

    Sunnuntaina saimme jälleen uuden paukun käsiteltäväksi, vielä täysin tunnistamattoman laajuutensa suhteen. Laitoin tiskikoneen päälle ja vedet nousi altaaseen. Pasi alkoi konttaamaan kaappia, ei hätää, ei löydy vikaa, ei syytä... Kunnes konttasi kaapin alle ja irroitteli sokkeleita ja listoja. Hätää löytyi vaikka muille jakaa, sillä allaskaapin alta löytyi vesivahinko. Lyhyesti sanottuna, viemäreistä on virrannut takaisin päin vettä ties kuinka kauan ja kuinka paljon, tippasemalla tip, tip, tip tai ihan valumalla. Laminaattimme ovat turvonneet, märät ja seinille on noussut kosteutta. Siinä vaiheessa kun tuskaisia parahduksia sateli ja todellisuus valkeni kaapin alta, minulla valahti huojennus. Siis totta, ajattelin sen olevan selvän merkin siitä, että Reetan tilanne on helpottamassa. Olisihan muuten kohtuutonta antaa meille tuollainen lisäongelma, peikko, rasite tai huoli. Eihän se millään sopisi. Olen sitä mieltä, että vahvuutemme on jo ylikuormitettu, tämä ei ole todellista. Emme ole näin vahvoja, emme todellakaan, vaikka kuka mitä fraaseja tahansa vahvuudesta heittelisi. Siinä täytyy olla jokin tilastovirhe, jostakin täytyy helpottaa, jos uutta annetaan. Eikö? Eli omalla loogisuudellani päättelin silloin sunnuntaina, että Reetan tilanteen täytyy olla helpottamassa, koska moinen vesivahinko annetaan riesaksemme. Sehän on selvää, eikö sinustakin. Kyllähän näissä haasteissa riittää ihan kauhallakin antaminen, ei tarvitse käyttää ämpäriä, eihän... Eli tällä hetkellä suurperheemme keittiö ei ole vesien ja tiskipöydän osalta käytössä. Pasi on purkanut tiskipöydät ja poistanut tiskikoneen. Hella on onneksi käytössä ja keittiön virkaa hoitaa kodinhoitohuone. Eli nyt niitä kaappeja siivotaan ja kunnolla, mitäs moisesta haaveilin... Vakuutustarkastaja ja putkikameramiehet pääsevät vasta perjantaina tutkimaan asiaa. Millaisia porsaanreikiä vakuutusasioissa löytyykään on täysi arvoitus. Samoin mitä kameralla löytyy, koska viemäri ei ole tyypillisin aiheuttaja, kuulemma. Dollarinkuvia on hiukan vilissyt silmämunissa ja niiden takana, kun olen tehnyt aivotyötäni. Mutta en jotensakin jaksa edes stressata, stressataan sitten kun on sen aika. Eli nyt kokkaamme pihalla ja huushollaamme kodinhoitohuoneessa. Tiskiä tulee lahjakkaasti, sillä eilen pääätimme myös tässä haasteellisessa kaaoksessa leipoa "irrallisessa" keittiössämme. Reetta oli tiskikoneemme, vaahtosi pitkään ja hartaasti. Reetta ei voinut osallistua leivontaan, koska leivoimme hiivalla, ymmärrätkös hiiva, sienet ja vähämikrobinen, niillä on yhteys. Tiskikoneemme oli urakkansa jälkeen väsynyt ja märkä, kulki hartiat lysyssä, mutta onnellisena tiskikoneen roolistaan. Se roolijako onnistui ilman hankauksia, jokaisella oli omat vastuualueensa. Siivosimme tai paremminkin otimme kaaostamme hallintaan porukalla, se on nopeaa toimintaa kun viisi naista heilui yhteisymmärryksessä. Pasi sai olla töissä ja yrittää tienata meille mahdollisia vesivahinkoremonttirahoja... Sehän tässä tuntuukin epätoivoisimmalta, jos remppa menee omaan piikkiin, rahavirrat ovat silloin todellakin nopeammat meiltä pois päin verrattuna siihen kuinka niitä tip tip tippasemalla tulee meille päin. Siis saattaisihan tämä vaikuttaa jo epätoivoiselta, mutta en tiedä, ei siltäkään. Jotensakin kieroutuneesti naurattaa aina vain enemmän ja tunnen kuinka faktat kohisee aivoissani, mutta olen hiivatin tyyni. En stressaa vaan nukun hyvin, tuo on maallista verrattuna muuhun, kunhan ei ole ehtinyt aiheuttaa homevaurioita, sillä Reetan kohdalla homeet ja itiöt, sienet ja sellaiset ovat myös vaarallisia. Elän vahvassa uskossa, että homma hoituu, kunhan pääsemme alkuun ja osaamme suhteuttaa. Saamme jonkin tolkun ja arvion tilanteesta. Isäni, todella hyvä nukkuja, oli puolestamme yöunensa menettänyt. Eli riittäköön yksi uneton tässä perheessä, isällä eläkeläisellä on kuulemma aikaa nukkua päivälläkin. Meillä ei ole aikaa nukkua päivällä, joten passeli nukkumajako, eikö... Nyt emme siis tiedä meneekö väliseinä kamarin ja keittiön välistä purkuun ja paljonko kosteutta on ja kuinka laajalle lattian alle kosteus on levinnyt, mitä aiheuttanut... No siinäpä keittiömme nyt kuivukoon, eipä tarvitse keittiötä pahemmin luututa, ainakaan märällä. ;-)
   Eilisen olin herkillä, tippasin tuon tuostakin. Mutta se oli sen hetkistä huojennushelpotusta Reetan tilanteesta ja väsymystä maanantaisesta sairaalakeikasta. En tippassut vesivahinkoamme, sillä emme tarvitse tippasua ja tippoja enää yhtään, pian kastuu paikat enstisestään jos sitä alan märisemään. Siis jotenkin muka osasin kyyneleeni eritellä, mistä syystä, hahaa. Herkistyin myös tuntemattomien ihmisten hyvyyttä, se tuntuu mielettömän hyvältä. Eli kaikessa kaaoksessa saamme olla osallisina myös monessa hyvässä. Ei tämä maailma aina niin paha paikka olekkaan, kunhan vain ajoittain ravistelee... Jos alkaa näyttämään vain pahalta, niin silloin pitää ravistella itseään ja katsoa peiliin. Katkeroitumalla asiat ja elämä ei ainakaan kummene. Kyllähän siitä pitää itseäänkin ajoittain muistuttaa ja nuokin tunteet (katkeruus, kateus ja viha) löydän itsestäni. Ne ovat inhottavia ja toivon etten koskaan anna niille koko kättäni. Sain Italian vuoristosta viestin Pasin siskolta, kyseli kuulumisia... Laitoin siis lyhyen yhteenvedon ainostaan Pasin suvun puolen kuulumisista parin vuorokauden osalta, siihenkin mahtuu jos mitä savottaa ja tippasua. Yksi suvun auto on päästänyt vedet sisään vioittaen koko teknisen puolen, eli vesivahinko sielläkin. Yksi henkilö on sairaslomalla selkänsä vuoksi, ei kiva sekään. Yksi nimeltä mainitsematon mumma oli kaatunut parvekkeelle selälleen, jälleen uusi tutkimuskohde ja huoli. Meidän nämä pienet ja suuremmat selkkauksemme kaikkine kommervenkkeineen, hyvine ja vähemmän hyvine asioineen. Kaiken kukkuraksi mieheni saapui juuri silloin pesulta kun tekstaria naputtelin, verta vuotavana ja leuka tippasten. Oli hiukan partakone lipsahtanut... Eli paljon on jälleen kasaantunut kaikkea... isompaa ja pienempää tippasua. Mitä tässä voi muuta kuin olla löysin rantein ja heilua mukana. Leikkiä kotista, pestä pyykkiä, odotella soittoja sairaalasta ja rapsutella elikoita. "Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku, kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan...."