Pasilta oli sairaalassa kyselty meidän samanlaisesta kantasolustamme. Olemmeko samalta kylältä? Emmekö tosiaan ole sukulaisia? No emme, toki minun mummuni juuret johtavat Piippolaan Pasin syntymäpitäjään. Siinäpä ne. On siis oikeasti todella harvinaisen samanlaiset kudostyypit meillä. Melekosta.
Olemmeko siis tietämättämme kantasolujemme kautta vetäneet kuin magneetit toisiamme puoleemme? Niin me, olimme opiskeluaikoina kuin kissa ja koira toistemme kimpussa. Taistellen. Kieltämättä se onnistuu vieläkin, mutta siinä on avioliitto ja perhe lisänä. Muistan kuinka yksi luokkakaverimme pyöritteli päätään, kun tajusi meidän olevan pari. No ei sitä olisi vuonna 1988 kuvitellutkaan. Ei niin, mutta kyllähän nämä kohtalonoikut muutenkin näyttävät kulkevan omia latujaan. Outoja tunnistamattomia reittejä.
Pian pitäisi tunnistaa reitti jälleen kohti Oulua. Taksi tulee parinkymmenen minuutin kuluttua. Reetta on vielä sängyssä. Samoin Fanny, joka lähtee mukaamme. Kenties aihellista minunkin sulkea tämä kone, kuivata hiukset ja pistää töpinäksi. Ottaa taas muutama iso askel ja organisoida maalinen mammona eväskasseineen mukaan. Laukkujen määrä on aina valtava, nyssäkkää joka lähtöön. Koskaan kun ei voi tietää kauanko reissulla menee. Lokakuussa lähdimme yöksi pariksi ja reissumme kesti kahdenksan viikkoa putkeen. Siinä tulee matkalaukun sisältö aika tutuksi.
Reetan ensimmäiset sanat tälle aamulle on nälkä ja minä en halua lähteä. Haluan sitten heti tortillaa sairaalassa, kun saan syödä. Nyt menoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti