Maanantai-ilta ja olemme kotona, Pasi jäi Reetan kanssa osastolle. Ajoin autoa, oli harmaa keli, vesi roiskusi, ohitin hitaita, halusin pakoon Oulusta. Halusin taas etäisyyttä viimeisen vuorokauden tapahtumiin. Vaikka kuinka pakenee, pysyy omat ajatukset kyydissä. Raivostuttavaa. Niitä ei voi karistaa, vaikka kuinka haluaisi.
Eilen itketti, samoin tänä aamuna yhden äidin kanssa keittiössä. Sitten iski pinnoite, teflon. Eipä mikään tunnu taas missään. Kylmän viileesti tuli lusittua tuokin painajainen. Pakko vetää teflonit pintaan paksuina, harmaina, hylkivinä. Annan huonojen asioiden vyöryä kuin vesi hanhen selästä. En voi antaa kaiken satuttaa, muutenhan pakahdun. Yksi ystävä sanoikin pelkäävänsä, milloin teflon on liika paksu. Milloin teflonpinta estää hyvätkin tuntemukset?
Minua ei hetkauta tsunamit maailmalla pätkääkään, meillä on omamme. Sielläpä räpiköivät, me räpiköimme täällä. Minua ei kiinnosta tulevat vaalit pätkääkään, jalkautuisivat ehdokkaat ja päättäjät todellisuuteen. Kohdistaisivat rahavirtoja konkreettisiin kohteisiin. Tänään osastolla kävi Oulun kuoro lahjoittamassa lopullisen summan Kuorosodan puhelintuloista, 31999,29 euroa , se vielä jo saadun 40000 lisäksi. Huimia summia. Näillä osastolle hankitaan kantasolulaite, koneita ja muita laitteita. Kenties uudet sohvakalustot potilaiden viihtyvyyteen ja ainakin minä toivoisin huoneisiin uusia nojatuoleja, sillä entisistä jouset roikkuu. Viimeinkin vanhemmilla on käytössä myös tietokone, joka toimii. Kaikilla ei suinkaan ole läppäriä mukaan otettavaksi. Tai vaikka lämpöpakkauksia lasten kuumehorkan hoitoon. Eilen osastolta loppui pakkaukset, sillä osaa lapsista piti jäähdyttää, osaa lämmittää. Reetta olisi horkassaan kipeästi lämmitystä tarvinnut. Potilaspaikat, kaikki 11 huonetta ovat myös täynnä. Osaa potilaista hoidetaan milloin missäkin "kamarissa". Erilaisissa infektioissa olevia potilaita on niin paljon, ettei henkilökunta riitä, eikä eri pöpökantoja voi yhdistää samoihin tiloihin.
Lasten neurologisella evakkoviikonloppuna ollessamme tajuisin myös monien muiden lasten sairauksien vakavuuden. En halua vähätellä aikuisten hoidon vakavuutta ja tarvetta, kaikki tarvitsevat hoitoa. Mutta lapset ovat syyttömiä ja niin viattomia. Neurologinen oli järkyttävän hiljainen osasto, paljon avuttomia ja pieniä. Vauvoja, jotka ovat vasta syntyneet tähän pahaan maailmaan kohdatakseen kohtalonsa. Syöpäosasto puolestaan on iloinen ja äänekäs osasto. Monilla on jo koettua elämää, luonnetta, historiaa ja tarinaa takanaan.
Istun kotona, koneella ja turtana. Tulipahan lusittua sekin keikka, aina ei lähtiessä tiedä mitä on tullessa mukana. Rankkaa. Elämää. Todellisuutta. Meidän arkeamme ja elämäämme. Kaikki tämä on tiedostettavissa, mutta tulee silti niin puskasta. Pääsee aina yllättämään. Ei passaisi antaa teflonin säröillä, naarmuuntua, sillä silloinhan se ei enää ole suojana. Mutta onko tämä sittenkin muistutus siitä, ettei pidä antaa teflonin muuttua liika paksuksi? Olemmehan eläviä ja tuntevia ihmisiä huolineen ja murheineen. Elämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti